Mitä kirkossa on päätetty rekisteröidyistä parisuhteista?

Keskustelu kirkon ja hengellisten järjestöjen suhtautumisesta samaa sukupuolta olevien rekisteröityihin parisuhteisiin jatkuu edelleen vilkkaana. Tähän liittyen hieman kertausta asiaa koskevista kirkollisesta päätöksenteosta.

Kirkolliskokouksessa päätettiin marraskuussa 2003:

1 . Ponsi, jossa esitettiin virkakieltoa koskevan ehdotuksen 3/2002 raukeamista, hyväksyttiin äänestyksen jälkeen äänin 63–41. Äänestyksessä hävisi ehdotus, jossa esitettiin parisuhteen rekisteröineen henkilön palkkaamista kirkon virkaan koskevan asian lähettämistä piispainkokouksen jatkoselvitettäväksi.

2. Ponsi, jossa esitettiin eri siunaamiskaavojen luomista koskevan aloitteen 4/2002 raukeamista, hyväksyttiin ilman äänestystä.

3. Lisäponsi, jonka mukaan ”Kirkolliskokous päättää lähettää parisuhteen rekisteröinnin seurauksia kirkossa koskevan asian piispainkokoukselle siihen liittyvien teologisten ja juridisten näkökohtien selvittämiseksi.” hyväksyttiin äänin 99 – 5 (3 tyhjää ja 1 poissa)

Kirkko ei siis tuolloin erikseen päättänyt ettei rekisteröity parisuhde ole este kirkon virkaan, vaan jätti päätösasian raukeamaan. Näin ollen kirkolliskokous ei myöskään ottanut kantaa soveltuuko rekisteröidyssä parisuhteessa oleva pariskunta lähetystyöhön vai ei. Äänestystulos 63 -41 ei sitä paitsi riittäisi opillisen kannan muodostamiseen.

Vuoden 20010 kirkolliskokouksen hyväksymässä piispainkokouksen mietinnössä Parisuhdelain seurauksia kirkossa, todettiin että kirkon aikaisempia kananottoja yhdistää kaksi teologista perusvakaumusta, jotka koskevat ihmisarvoa ja avioliittoa.

  1. Jumala on luonut jokaisen ihmisen omaksi kuvakseen, ja jokaista on kohdeltava kunnioittavasti ja ihmisarvon mukaisesti.
  1. Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi ja asettanut avioliiton, joka antaa turvallisimman kasvuympäristön uuden elämän kehittymiselle, puolisoiden yhdyselämälle ja yhteisön hyvinvoinnille.

Mietinnön yhteenvedossa todetaan että kirkko kutsuu hengelliseen yhteyteensä kaikkia ihmisiä. Kirkossa on tilaa perheille, yksineläville, eronneille ja seksuaalivähemmistöihin kuuluville. Kaikkiin ihmisiin on suhtauduttava avoimesti ja heitä on kohdeltava kunnioittavasti. Homoseksuaalien loukkaaminen sanoin tai teoin on vastoin lähimmäisen rakkauden periaatetta.

Omien paatoksiensa perusteella kirkko siis suhtautuu kaikkiin jäseniinsä yhdenvertaisesti seksuaalisesta suuntautumisestaan riippumatta. Saman aikaisesti kirkko omien päätöstensä mukaisesti ei suhtaudu yhdenvertaisesti rekisteröidyn parisuhteen solmineisiin pariskuntiin ja aviopareihin, vaan arvostaa miehen ja naisen välistä avioliittoa selkeästi enemmän.

Parisuhteen rekisteröinnillä tai rekisteröimättömyydellä ei ole vaikutusta kirkon suhtautumisessa samaa sukupuolta olevien välisiin suhteisiin.

http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/F359F1ED9F897DD0C225770E0034026E/$FILE/PARISUHDE.pdf

 

  1. Ikiajoista on tunnettua, että avioliitto on miehen ja naisen yhteen liittämistä, ja sen perusteena myös lapset ovat saavat nimensä vanhempiensa mukaan. Hyvin vanhan (tuhansia vuosia) itämaisen tavan mukaan tapahtui, että mies ja nainen liittyivät toisiinsa (avioliiton alkuperäinen merkitys) Tästä myös sanonta, että heistä tulee yksi liha. Näin, mies meni liittoon naisen kanssa. Tälle liitolle haettiin suojelua kylän vanhimmalta joka ilmoitti kylän asukkaille, että tämän miehen ja naisen liitto on pyhä, (erotettu) ja siihen vaimoon eivät muut miehet saaneet kajota, koska tuleva lapsi saa juuri tämän miehen nimen.

    Nämä kulttuurihistorialliset taustat olivat hyvin käytännön läheisiä ja ovat suojanneet yhteisöjä kaikkialla maailmassa, tämän perinteen jatkuminen näihin päiviin on ilmeinen osoitus josta hyvin olennaisesta ihmisen olemuksessa, kun raamatussa sanotaan: ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa” niin siinä on meille annettu siunaus ja käsky. Kaikille tämä ei ole mahdollista, mutta ei se asian ydintä mitenkään muuta. Tasa-arvo ei toteudu, sille emme voi mitään. Avioliitto perinne liittyy nimenomaa lapsien saamiseen ja yhteisön suojelemiseen.

    Jos me nyt omissa pienissä ympyröissämme kuvittelemme muuttavamme näin olennaista asiaa ihmisyydessä, niin olemme aika pihalla.

    • Avioliiton varhaiset muodot taitavat olla enimmäkseen patriarkaalisia. Niiden tarkoitus on tosiaan taata, että miehen perintö siirtyy hänen omille jälkeläisilleen. Seurauksena tästä vaimo – tai vaimot – lapsineen on ymmärretty miehen omaisuudeksi. Turhaan ei puhuta naimakaupasta.

    • Itseasiassa maatalousiyhteiskunnasssa oli aivan tavallista että mies liittyi vaimonsa sukuun. Näin erityisesti ennen indoeurooppalaisten kansojen tuloa Eurooppaan.

  2. Väärin,avioliitto on sangen nuori instituutio. Se että samat parit ovat kauankin rakastelleet vain keskenään on aivan eri asia.

    Sitäpaitsi eiväthän ns. normaalit aviliitot siitä vähenisi,jos muuten naimisiin menemättömät nyt menisivät ja saisivat saman termin? Avioerot kylläkin voisivat vähetä kun tarve kehnoihin ns. kulissiavioliittoihin tulisi tarpeettomaksi.

  3. Tämän blogin kommentit sisältävät suuren määrän ajatuksenvaihtoa. Aivan aluksi haluaisin kiittää Jukka Kivimäkeä siitä, että hän on sinnikkäästi jaksanut keskustella aiheesta sekä johdonmukaisesti pysynyt asia-argumenteissa. Lisäksi hän on malttanut käsitellä homoseksuaalisuutta ja homosuhteita niistä itsestään käsin, ilman että hän olisi lähtenyt populistisesti liukkaalle pinnalle tai rakentanut vienyt keskustelun olkinukkeihin. Tällainen keskustelukyky tällä foorumilla ei ole lainkaan itsestäänselvyys.

    Olen kommentoinut tähän ketjuun paljon ja hieman alkaa jo vaivaamaan marssiväsymys. Näen, että tämän keskustelun aikana ollaan tultu samaan johtopäätökseen parisuhteensa rekisteröineiden ihmisten asemasta kirkon työntekijöinä. Jonkinverran mielipiteissä on eroja sen suhteen, miten tähän johtopäätökseen on tultu. Ehdotan tässä kohtaa, että hyväksymme sen, että näemme tämän asian hieman eri tavalla.

    Tuo yhteinen johtopäätös, jonka uskon kaikkien kuitenkin allekirjoittavan on seuraava: piispat toteavat kirkon kaikkien virkojen ja luottamustehvien olevan avoinna seksuaalivähemmistöille. Nykyinen lainsäädäntö estää rajaamasta parisuhteensa rekisteröineet ihmisiä edellä mainittujen tehtävien ulkopuolelle. Kirkolliskokous ei ole esittänyt kirkkolakiin muutosta, jolla tätä tilannetta pyrittäisiin muuttamaan.

    • Tulkintasi vastaa oikeaa.

      Näkemyseroa vaikuttaisi olevan edelleen siitä ohjaako laintulkinta kirkon tunnustusta vai onko kirkon opillinen autonomia asian suhteen edelleen voimassa.

      Näkemyseroa lienee myös siitä soveltuuko Vaasan hovioikeuden virkavaalia koskeva päätös suoraan ennakkotapaukseksi siihen, miten lähetysjärjestön tulee määritellä lähettiyksikkönsä muodostaminen.

    • Jusu.

      Toivottavasti lainlaatijat tulevat omissa organisaatioissaan näyttämään mallia syrjimättömyydestä ja erilaiset verovaroilla kustannetut lähetystöt yms. ympäri maailmaa miehitetään niiden toimintaympäristöstä välittämättä vailla puoluejäsenkirjaa olevilla seksuaalivähemmistöjen edustajilla.

    • Tuula,

      Toivon, että päättäjät ympäri maailman jatkavat työtänsä kaikenlaisen syrjinnän ja epäoikeudenmukaisen kohtelun kitkemiseksi.

      Minun mielestäni puolueen jäsenkirja ei tee kenestäkään pätevää mihinkään tehtävään. Toisaalta ajattelen, ja lainsäädäntömmekin lähtee siitä, että puolueen jäsenyys ei voi olla kenellekään rasite tai este johonkin työhön. Mielestäni lähetystöjen työntekijöillä, kuten kaikilla suomalaisilla, on myös oikeus kuulua poliittiseen puolueeseen.

      Aivan samoin ajattelen ihmisen seksuaalisesti suuntautumisesta ja hänen parisuhteestaan. Avioliitto tai rekisteröity parisuhde ei pätevöitä ketään mihinkään työpaikkaan, mutta niiden solmiminen ei ole, eikä voi olla, este työtehtävien hoitamiselle. Mielestäni jokaisella suomalaisella on oikeus elää parisuhteessa jos niin haluaa ja on sopivan kumppanin löytänyt.

      Katson kuitenkin, että tästä aiheesta jatkaminen menee Jukka Kivimäen blogin aiheen ohitse.

    • Jukka,

      Muotoilisin tuon näkemyseron ehkä hieman toisella tavalla. Tai sanotaan niin päin, että minun ajattelussani kirkolla on ilman muuta autonomia oppinsa määrittelyssä ja minun mielestäni laintulkinta ei ohjaa kirkon tunnustusta, jos sillä tarkoitetaan esimerkiksi sitä, että kirkon pitäisi hyväksyä homoparit vain siksi, että laki kieltää syrjimästä.

      Toki ajattelen, ettei kirkko ole täydellisen irtaantunut lainsäädännöstä vaikka sillä opillinen autonomia olisikin. Lainsäädäntö asettaa rajat opin toteuttamiselle. Kärjistettynä esimerkkinä voisi sanoa, että jos jokin uskonnollinen yhteisö haluaisi tappaa kaikki alle 3-vuotiaat poikalapset osana uskonnollista rituaaliaan kunnioittaakseen Raamatun kertomuksia, maallisella lainsäädännöllä on mielestäni oikeus estää yhteisöä toteuttamasta oppiaan tässä asiassa.

      Mielestäni näkemysero tiivistyy siihen, kuinka suuressa määrin parisuhteensa rekisteröineen ihmisen mahdollisuus toimia kirkon tehtävissä perustuu siihen, että kirkko aktiivisesti haluaa ottaa myös heidät mukaan toimintaansa vai onko kyse siitä, että homoparit saavat olla kirkon työssä mukana vain siksi, että lainsäädäntö näin kirkkoa pakottaa.

      Minä olin näkevinäni piispainkokouksen mietinnössä ja kirkolliskokouksen toiminnassa homopareja mukaan kutsuvia elementtejä kun taas sinä korostit aktiivisten kannanottojen puuttumista ja kirkon toimimista lähinnä pakon edessä.

    • Jusu :”Toivon, että päättäjät ympäri maailman jatkavat työtänsä kaikenlaisen syrjinnän ja epäoikeudenmukaisen kohtelun kitkemiseksi.”

      Samoin, mutta emmehän hyväksy sitä, että suomalaiset julkisen sektorin poliittiset päättäjät rikkoisivat lakia syrjimällä omassa rekrytointikäytännössään päteviä poliittisesti sitoutumattomia tai seksuaalivähemmistöihin kuuluvia hakijoita?

    • Tuula, emme hyväksy, mutta se keskustelu menee mielestäni tämän blogin kannalta sivuraiteelle.

    • Tuula Hölttä, minä en näe tässä mainitsemaasi ulkopuolelta tulevaa uhkaa. Uskonnollisilla yhteisöillä on tietyin painavin kriteerein koko ajan ollut mahdollisuus opetus- ja julistustehtävissään edellyttää työntekijöiltään oppiin sitoutumista myös yksityiselämässä. Juuri tähän perustuen jotkut yhteisöt voivat edellyttää papeiltaan esim. naimattomuutta tai tiettyä sukupuolta. Kyseessä täytyy kuitenkin olla vakiintunut, yksiselitteinen ja pysyvä tilanne ja traditio. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon oppia tunnustavien yhteisöjen kohdalla asia on kuitenkin jo ratkaistu juuri kirkon itsensä antamien opillisten selvitysten pohjalta. Koska lain tarkoittamista kriteereistä selkeys ja muuttumattomuus eivät näyttäisi missään nimessä enää toteutuvan, uusi päätös ei äkkiseltään toisi tilanteeseen helpotusta. Olisi meinaan aika hassua, jos tilanne ei ollut riittävän selkeä ja pysyvästi muuttumaton vuonna 2003, mutta se olisi sitä nyt, lainsäätäjä on tällä keiteeristöllä pyrkinyt välttämään tilannetta, jossa oppia rustattaisiin sen mukaan, kuinka mieluista yhteisölle on noudattaa lakia.

    • Jusu :”keskustelu menee mielestäni tämän blogin kannalta sivuraiteelle.”

      Kuinka niin? Blogissahan keskustellaan lain noudattamisesta ja sitä on sovelletteva tasa-arvoisesti koko yhteiskuntaan. Miksi puolueiden nimitysruletti pitäisi jättää pois keskustelusta, kun puolueisiin ei kuulu väestöstä kuin arviolta n. 6%?

    • Tuula, ja sun pointti oli mikä? Olenko minä ajamassa jotain epäoikeudenmukaista rekrytointikäytäntöä suurlähetystöihin vai yritätkö sanoa, että koska valtionhallintokin syrjii, kirkollekin pitää antaa sallia sama?

      En ymmärrä, mitä haluat sanoa. Voisitko vääntää lisää rautalankaa?

    • Jusu Vihervaara
      ”Mielestäni näkemysero tiivistyy siihen, kuinka suuressa määrin parisuhteensa rekisteröineen ihmisen mahdollisuus toimia kirkon tehtävissä perustuu siihen, että kirkko aktiivisesti haluaa ottaa myös heidät mukaan toimintaansa vai onko kyse siitä, että homoparit saavat olla kirkon työssä mukana vain siksi, että lainsäädäntö näin kirkkoa pakottaa.”

      Tässä asiassa tulee kyetä tunnistamaan ero kirkon kaitsenta ja opetustehtävässä toiminnassa verrattuna aktiiviselle toiminnalle seurakuntalaisen roolissa. Kaaitsentavastuu tulee antaa sellaiselle, jonka ohjeiseen muut seurakuntalaiset voivat luottaa ja joka mahdollisuuksien mukaan todistaa myös omalla esimerkillään muille.

      Vaikka Kirstus kutsuu erityisesti varkaita ja porttoja seurakuntaan, ei tämä sunkaan tarkoita että heitä heti ensimmäiseksi kutsutaan seurakunnan johtajiksi.
      Seikka että henkilöä arvioidaan myös kirkkojärjestyksen 1. luvun 5 § suhteen ei merkitse että henkilöön kohdistuisi syrjintää.

    • No, ei nyt tule yhtään porttoa tai varasta mieleen, mutta pedofiilejä ja seksuaalista hyväksikäyttöä harrastaneita kirkon johdosta löytyy. Vieläpä suojelukohteina ja suojelijoina.

      Esimerkiksi Kotimaa 47/2006 uutinen kertoo ehdollista vankeutta saaneesta kappalaisesta. Syy seksuaalinen hyväksikäyttö ja virkavelvollisuuksien rikkominen. Piispa antoi ensin vain huomautuksen. Ja kertoo vielä että rikossyyte tuli hänelle yllätyksenä. Mm. Ilta-Sanomat uutisoi piispan hitaudesta.

      Uutisessa myös todettiin se, että nykyinen kirkkolaki suojaa siis hyvin viranhaltijan oikeusturvan, mutta ei anna sielunhoidettavalle riittävää oikeusturvaa.

      Miten oikeusturva toteutuu, jos seksuaalista hyväksikäyttöä tapahtuu järjestön työntekijän/vapaaehtoisen toimesta? Onko kirkko vastuussa?

    • Jusu :”Tuula, ja sun pointti oli mikä?”

      Mun pointti oli [ja on] tämä:

      ”Luottamushenkilöt ovat vastuussa alueensa koko väestölle koko toimikautensa ajan.

      Luottamushenkilöiden on perusteltava päätöksensä yksityiskohtaisesti ja eriteltävä kaikki niiden perusteet, erityisesti sovelletut säännöt ja määräykset, ja osoitettava, miten päätökset ovat sopusoinnussa kyseisten sääntöjen ja määräysten kanssa.

      Jos tieto on luottamuksellista, luottamuksellisuuden perusteet on selitettävä.
      Luottamushenkilöiden on tinkimättä vastattava kansalaisten esittämiin pyyntöihin, jotka koskevat heidän tehtäviensä toimittamista, toiminnan perusteita sekä heidän vastuullaan olevien palvelujen ja hallinnonalojen toimintaa.

      Heidän on kannustettava ja edistettävä toimia, jotka lisäävät heidän valtansa, vallankäyttönsä sekä heidän vastuullaan olevien palvelujen ja hallinnonalojen toiminnan avoimuutta.”

      Pahoittelut syrjintä-keskusteluihin aktiivisesti osallistuneelle Jusulle siitä, että palautteeni sai hänet ajattelemaan, että ”vasenkätiseksi syntyneenä” haluaisin jotenkin syyllistää hänet.

    • Tuula, en ole ihan varma sainko narunpäästä kiinni. Todetaan nyt kuitenkin, että minä en kannata erityisesti poliittia virkanimityksiä vaan katson, että tehtäviin tulisi valita pätevin kandidaatti. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että puolueen jäsenyys ei saisi olla rasite, joten siinä mielessä en kannata ajatustasi siitä, että lähetystöihin tulisi valita vain poliittisiin puolueisiin kuulumattomia. En näe perustetta puolueiden jäsenten virkakieltoihin vaikka en kannatakaan heille poliittisia virkanimityksiä.

      Toisekseen esitit lähetystöihin valittavan vain seksuaalivähemmistöihin kuuluvia. Tässäkään en ole samaa mieltä. Mielestäni heteroseksuaalien virkakiellolle ei ole perusteita.

    • Jusu :”Toisekseen esitit lähetystöihin valittavan vain seksuaalivähemmistöihin kuuluvia. Tässäkään en ole samaa mieltä. Mielestäni heteroseksuaalien virkakiellolle ei ole perusteita.”

      Kysymys ei ole heteroseksuaalien virkakiellosta vaan siitä, että jos esim. joku seksuaalivähemmistöihin kuuluva pätevän CV:n omaava haluaa hakea tehtävää, jonka toimintaympäristössä ei hyväksytä seksuaalivähemmistöjä ja salaa seksuaalivähemmistöön kuulumisensa henkilöltä, joka vastaa rekrytoinnista ja hänen rekrytointinsa perutaan, kun asia tulee tietoon, hän voi nykyisen organisaation toimintaympäristöä huomioonottamattoman lain mukaisesti haastaa rekrytoinnista vastaavan oikeuteen ja ”tehdä” hänestä syrjintään syyllistyneen rikollisen. Tämä sama asia pitäisi ulottaa koskemaan myös puolueiden virkanimitysrulettia, kun ihmisten kuuluu käsitykseni mukaan olla tasa-arvoisia oikeuden edessä.

      PS. Olen keskustellut seksuaalivähemmistöjen asiasta nuoremman ikäluokan edustajien kanssa ja siellä ihmetellään tätä kohua, joka kahden toisiaan rakastavan aikuisen suhteesta on noussut. On jopa kysytty, että pitäisikö kirkkojen alttaritauluissa kuvata ristin ja Kristuksen sijasta ihmisten sukupuolielimet.

    • Tuula, maailmassa on aniharvoja ammatteja, joissa ihmisen seksuaalisuudella suuntautumisella on merkitystä. Itseasiassa minulle ei tule mieleen ensimmäistäkään. Edes pornoteollisuudessa seksuaalinen suuntautuminen ei merkitse vaan näyttelijöiltä edellytetään tiettyä ikää, ulkonäköä ja sukupuolta. Itseasiassa merkittävä osa homopornon esittäjistä on heteromiehiä, koska se on heille paljon tuottoisampaa kuin harrastaa hydrauliikkaa naisen kanssa.

      Jos siis johonkin työtehtävään ei hyväksytä homoseksuaaleja, lähtökohtaisesti ongelma on tehtävän asettaneen ihmisen ennakkoluuloissa ja halussa syrjiä. Mitään eettisen tarkastelun kestävää perustelua näistä tilanteista ei löydy, mikä selittäisi sen, että homoseksuaali ei voi tehtävää hoitaa. Kyse on aina homoseksuaalien työnhakijoiden epäasiallisesta kohtelusta.

      Fakta on se, että on olemassa maita ja on olemassa ihmisiä, joille on ylitsepääsemätöntä kohdata seksuaalivähemmistöön kuuluva ihminen. Mielestäni oikea ratkaisu korjata tämä ongelma ei ole asettaa kieltoja homoseksuaalien rekrytoimiseen vaan toimia sen hyväksi, että tällaiset epäkohdat saadaan korjattua ihmisten asenteissa.

      Jos työnantajalla on aito halu kohdata seksuaalivähemmistöihin kuuluvat työntekijät tasavertaisina ihmisinä, näihin tilanteisiin löydetään kyllä kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu, jossa kenestäkään ei tule syrjintään syyllistynyttä rikollista. Jos tätä halua ei löydy, työnantaja voi toki aina mennä piiloon ”kohdemaan paikallisen kultuurin ja yhteistyötahojen periaatteiden” taakse.

  4. Entä mitä mieltä olette siitä, voiko Suomen ev.lut.. kirkon seurakunta tai kirkollinen järjestö edelyttää työntekijältään, jolla on parisuhde samaa sukupuolta olevan kassa, julkista opetusta, ettei hänen oma parisuhteensa ole Suomen ev.lut. kirkon opetuksen mukainen?

    Kuuluuko tämä vaatimus mielestänne työnantajan direktio-oikeuden piiriin vai onko kyse mielestänne yhdenvertaisuuslain vastaisesta julkisesta nöyryyttämisestä?

    • Jukka Kivimäki, tuntuu kummalliselta, että kysymyksesi miettimiseen tarvittaisiin tässä keskustelussa tai kirkon piirissä lakia. Saisiko esittämäsi vaatimus aikaan tyydytystä jossakussa ja jos, niin miksi? Mehän tiedämme, että kirkossa on erilaisia käsityksiä siitä, onko parisuhde samaa sukupuolta olevan kanssa kirkon opetuksen ja käsitysten mukaista vai ei. Alustavana arviona totean, että kyllä, silloin rikottaisiin yhdenvertaisuuslain henkeä. Kirkon työntekijän voi edellyttää opettavan kirkon avioliittokäsityksen mukaisesti ja yhtäläisesti kirkon työntekijöillä on mahdollisuus ja oikeus kertoa niistä asiaa koskevista moninaisista, sekä myönteisistä että kielteisistä näkökannoista kirkossa, jotka ovat kenen tahansa luettavissa esim. piispainkokousten materiaaleista.

    • Minäkin vastaan äkkiseltään että kyllä periaatteessa. Samoin kirkko voi edellyttää kolmatta kertaa aviossa olevalta tai avoliitossa elävältä papilta opetusta, jonka mukaan toinen ja kolmas avioliitto tai avoliitto ovat huorintekemistä, koska tällainenkin opinllinen näkemys kirkossa hyväksytään, eikä kirkolliskokous ole nästäkään asioista erikseen päättänyt, vaikka virkaesteitähän nämäkään eivät ole. Lisäksi kuulin aivan hiljan Kivimäeltä itseltään, että kirkon oppiin liittyisi myös avioliittokäsky, joten kaiketi myös naimattomalta papilta voi edellyttää julkista opetusta, jonka mukaan on opin vastaista (?) pitäytyä naimattomana.

      Sitten voi myös edellyttää sellaista opetusta, jonka mukaan mikään näistä asioista ei ole tunnustukseen liittyvä asia, vaan kehällinen… Ja tässä sekametelikeitossa suuremman selkeyden puutteessa kaikkia niitä toimijoita, joita sitoo kirkkolaki ja jotka näin ollen voivat vedota perustuslain suomaan opilliseen autonomiaan, koskee Suomen lain ja siihen rinnastettavien säädösten kuten ennakko-oikeuden päätökset siitä, kuinka tätä asiaa lain mukaan tulkitaan. Muita kuin evankelis-luterilaista ja ortodoksista kirkkoa ja niiden yhteydessä toimivia yksityisoikeudellisia yhdistyksiä ja rekisteröityjä uskonnollisia yhteisöjä, jotka tunnustavat luterilaisen tai ortodoksisen kirkon virallista oppia, kirkkolain opillista autonomiaa koskevat pykälät eivät koske lainkaan.

    • Väännän hiukan vielä rautalankaa, että uskonnollinen yhteisö joko ”kuuluu kirkkoon” ja on kirkkolain oppia koskevien säännösten piirissä, tai sitten ei ole. Edellisessä tapauksessa sitä luonnollisesti sitovat ne ratkaisut, joita kirkon ja maallisen vallan säätämien lakien soveltamisesta on annettu. Jälkimmäisessä tapauksessa eivät sido tuomioistuinten ratkaisut, mutta ei ole kirkkolain suomaa opillista autonomiaakaan, vaan sitä toimitaan silloin kuin mikä muu yhteisö tahansa uskonnonvapauden turvin ja kaikkien rikos- ym. lakien velvoittamana. Ei voi syödä kakkua ja säilyttää se.

    • Piispainkokouksen mietinnössä sanotaan, että kirkko pitää avioliittoa miehen ja naisen välisenä. Ei ole mielestäni kohtuutonta odottaa, että jokainen kirkon työntekijä kertoisi kirkon kannan siten kuin se on. Ja toisaalta kirkon jäsenillä, myös työntekijöillä, lienee oikeus tehdä aloitteita kirkolliskokoukselle kirkon opetuksen muuttamisesta niin tämän kuin minkä tahansa muunkin asian kohdalla.

      Sen sijaan sanamuoto oma parisuhde ei ole kirkon opetuksen mukainen on mielestäni provosoivasti valittu ja käytännön elämässä en usko kenenkään työnantajan edustajan olevan niin mauton, että tuollaista vaatisi. Piispainkokouksen mietinnössä todetaan, että kirkossa tulee kunnioittaa ihmisten oikeutta elää omantuntonsa mukaisesti rekisteröidyssä parisuhteessa. Se tarkoittaa mielestäni jotain muuta kuin sitä, että pyrittäisiin etsimään parisuhteelle mahdollisimman vähättelevä ja paheksuva määritelmä.

    • Hyvä hyvä huomio Jusi, pitää olla tarkkana mitä kirjoita ettei tule väärin ymmärryksiä.

      En siis tarkoittanut että henkilöä velvoitettaisiin käyttämään erityisesti omaa parisuhdettaan oppiesimerkkinä kirkon opetuksen vastaisesta parisuhteesta.

      Sellainen työnjohdollinen ohje olisi paitsi mauton, myös selkeästi työpaikkahäirinnän piiriin kuuluvaa.

    • Piispainkokouksen mietinnön 2010 perusteella kirkossamme voidaan katsoa esiintyvän monioppisuuta suhtautumisessa samaa sukupuolta olevien välisiin suhteisiin.

      Kirkon avioliittokäsityksen suhteen näin ei ole. Kirkkomme voimassaoleva oppi avioliitosta on selkeä ja poikkeaa tiedostetusti Ruotsin ja Tanskan kirkkojen omaksumasta avioliitto-opista.

      Avioeroista kirkkomme katekismus opettaa seuraavasti:

      ”Avioliiton rikkominen haavoittaa syvimpiä ihmissuhteita ja horjuttaa elämän perusrakennetta. Puolisoiden keskinäinen anteeksiantamus ja tahto sitoutua toisiinsa saattavat kuitenkin auttaa vaikeastakin umpikujasta. Avioliiton lopullinen särkyminen voi johtaa avioeroon.

      Päätös uudelleen avioitumisesta on vastuullinen ja vakava. Sen tuominen Jumalan ja ihmisten eteen ei kysy vain tahtoa sitoutua vaan myös armoa ja anteeksiantamusta.”

      Katekismuksen mukaan Jumalan luoman seksuaalisuuden tarkoitus on palvella miehen ja naisen välisen suhteen syntymistä ja säilymistä. Armon ja anteeksiantamuksen myötä tämä lupaus voi täyttyä myös särkyneen avioliiton sijaan syntyneessä uudessa avioliitossa.

      On aiheellista pohtia, mitä lupauksia kirkolle on annettavissa niille, joiden oma seksuaalisuus ei toteudu katekismuksen opettamalla Jumalan tarkoittamalla tavalla, vaan suuntautuu vaikkapa samaan sukupuolelleen.

      On yksi lupaus ylitse muiden, Jeesuksen Kristuksen armo, jonka hän lunasti meille ristiin naulittuna. Armo, jonka me saamme kaikki uskossa vastaanottaa ihan sellaisena syntisenä kuin olemme.

      Tämän armon suhteen kirkkomme ei ole monioppinen. Armo kuuluu kaikille jotka uskovat.

    • Minun on kovasti vaikea nähdä, että kirkossa koskaan annettaisiin sellaista työnjohdollista ohjetta, jossa työntekijöiden käskettäisiin viestittämään, ettei kahden samaa sukupuolta olevan henkilön parisuhde ole kirkon opetuksen mukainen.

      Tuollaisen käskyn antaminen olisi ristiriidassa piispainkokouksen mietinnön kanssa, jossa edellytetään kunnioittamaan jokaisen oikeutta elää homosuhteessa ja kielletään sen perusteella leimaaminen ja eristäminen.

      Minusta tuollaisen ”ette elä meidän opin mukaisessa suhteessa” -viestin antaminen olisi tarpeetonta ilkeilyä ja sellaiselle sanomalle on vaikea kuvitella toisen ihmisen toimintaa kunnioittavaa ja häntä arvostavaa motiivia.

      Kysymys kuuluu jälleen: Miksi toiselle ihmiselle tuolla tavalla haluttaisiin sanoa? Mitä sillä halutaan kommunikoida? Halveksuntaa?

    • Tuo ohje annetaan vähintäänkin implisiittisesti kaikille jotka antavat rippikouluopetusta Suomen ev.lut. kirkon kasteopetuksen mukaisesti.

      Kun ihanteeksi asetetaan yhden miehen ja yhden naisen välinen avioliitto, ei sille ole mitään rinnakaista vaihtoehtoa. Muut vaihtoehdot ovat silloin vähemmän ihanteiden mukaisia.

    • Blogissa ei varsinaisesti käsitellä lakiehdotusta tasa-arvoisesta avioliitosta vaan sitä, mitä kirkolliskokous ja piispainkokous ovat lausuneet rekisteröidystä parisuhteesta ja siinä elävien mahdollisuudesta toimia kirkon viroissa ja (luottamus)tehtävissä.

    • Niin, ja mikäs se kirkko taas olikaan? Kirkko ei taida tässäkään asiassa olla viejä, vaan se joka vikisee vasta sitten kun on myöhäistä.

    • Nähdäkseni myös eduskunnan lakialoitteen käsittelyn osalta on selkeä tiedostaa, että Suomen ev.lut. kirkolla on asiasta kohtalaisen staattinen kanta, joka ei ole muutettavissa yhtä helposti kuin Ruotsissa ja Tanskassa.

      Vahva muutospainetta kirkolle ei tule. Vuosittain solmittujen samaa sukupuolta olevien liittojen määrä on vähäinen verrattuna niihin avioliitoihin, jotka vuosittain vihitään kirkollisesti.

      Tästä syystä kirkon vihkioikeutta ei jatkossakaan ratkaista sillä perusteella, vihkiikö kirkko myös samaa sukupuolta olevia pareja vai ei.

      Erikoisjärjestelyt, kuten ruotsalaisessa laivassa järjestettävät vihkiseremoniat, jäänevät nekin marginaali-ilmiöksi. Suomen maaperällä myös ruotsalaisten pappien on noudatettava suomalaista kirkkojärjestystä.

    • Minkähänlaisiksi sanoiksi se Ruotsin kirkon kanta mahtaa olla sorvattu? Onko Raamatusta (ja tunnustuskirjoista) löydetty ”sopivat” perusteet, vai onko turvauduttu vain Ajan Hengen opastukseen (tai vaatimukseen)?

    • Kirkolla ei ole painetta muuttaa käsitystään avioliitosta ja jos lakialoite ensi keväänä hyväksyttäisiin, en oleta kirkon aloittavan samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä.

      Kirkon avioliittokäsitys muuttuu siinä vaiheessa kun kirkolliskokouksessa istuvat ihmiset ovat valmiita hyväksymään samaa sukupuolta olevien avioliitot. Olettaisin sen tapahtuvan noin 20-25 vuoden kuluttua olettaen, että kirkko on silloin edelleen relevantti yhteiskunnallinen toimija.

    • Arvelisin, että yhteiskunnallisina toimijana relevantteja kirkkoja on 25 vuoden kuluttua enemmän kuin kaksi, joiden yhteenlaskettu jäsenmäärä olisi edelleen yli puolet väestöstä.

      En pitäisi mahdottomana että niistä jokin tuolloin vihkisi Ruotsin kirkon tavoin myös samaa sukupuolta olevia pareja. Ei välttämättä kuitenkaan kirkoista jäsenmäärältään suurin.

      Arvio perustuu siihen, että kirkon jäsenmäärä laskee lähivuosina selvästi ja kirkkoon heikosti sitoutuneet jättävät kirkon herkemmin kuin kirkkoon vahvasti sitoutuneet jotka ”uskovat kuten kirkko opettaa”.

      Jälkimmäisessä ryhmässä myös sitoutuminen kirkon avioliittokäsitykseen on vahvempaa. Arvelisin myös että samansukupuolisen liiton kirkollista vihkimistä haluavat eivät malta odottaa tuota 25 vuotta, vaan sateenkaari pareille kehittyy jokin muu ratkaisu. Tällöin suurimmaksi kirkoksi jäisi se kirkoista, joka nykyiseen tapaan vihkii pappisvirkaan sekä miehiä että naisia ja joka on pitäytynyt kirkon nykyisessä avioliittokäsityksessä.

  5. Blogin aihepiiriin kiinteästi liittyvä uutinen seurakuntalainen.fi sivustolla:

    http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/kotimaa/4054/sti_n_paasihteeri_lahetysjarjestoilla_laillinen_oikeus_olla_palkkaamatta_homoseksuaaleja

    ”Suomen teologisen instituutin pääsihteeri Ville Auvinen katsoo, että lähetysjärjestöillä on oikeus olla palkkaamatta rekisteröidyssä parisuhteessa eläviä työntekijöitä. Auvinen kertoi asiasta Radio Dein Viikon debatissa keskiviikkona. Hän perustaa näkemyksensä EU:n työsyrjintädirektiiviin, joka sisältyy hallituksen yhdenvertaisuuslaista antamaan esitykseen.”

    • Ville Auvinen näyttää ymmärtäneen asian väärin. Asiassa toimitaan kansallisen lainsäädännön pohjalta. Direktiivi määrittelee raamin ja välimmäisvelvoitteet, jotka tuodaan kansalliseen lainsäädäntöön.

      Auvinen pitää syrjinnästä puhumista leimaavana ja epäsuotavana. Kuitenkin samaan aikaan Auvinen selittää, että hänen mielestään järjestöillä on oikeus poiketa lain syrjintäsäännöksistä.

      Myös kirkon päätökset Auvinen näyttää tulkitsevan virhellisesti tavalla, jota tässä keskustelussa on ruodittu pitkällisesti.

      Ohjelmassa oli paljon muutakin, mikä ansaitsisi kommentointia, mutta olkoon toistaiseksi.

    • Ville Auvinen näyttää ymmärtäneen asian väärin. Asiassa toimitaan kansallisen lainsäädännön pohjalta. Direktiivi määrittelee raamin ja vähimmäisvelvoitteet, jotka tuodaan kansalliseen lainsäädäntöön.

      Auvinen pitää syrjinnästä puhumista leimaavana ja epäsuotavana. Kuitenkin samaan aikaan Auvinen selittää, että hänen mielestään järjestöillä on oikeus poiketa lain syrjintäsäännöksistä.

      Myös kirkon päätökset Auvinen näyttää tulkitsevan virhellisesti tavalla, jota tässä keskustelussa on ruodittu pitkällisesti.

      Ohjelmassa oli paljon muutakin, mikä ansaitsisi kommentointia, mutta olkoon toistaiseksi.

    • Mielestäni tämä uutinen kuvastaa hyvin sitä, että Suomen teologisen instituutin pääsihteeri ei prameasta tittelistään huolimatta ole mikään työlainsäädännön asiantuntija. Tämä osoittaa hyvin, kuinka hataralla pohjalla uskonnollisissa yhteisöissä mennään lakiosaamisen osalta.

      Toinen esimerkki oli Lähetysseuran vuosikokous (vai mikä se nyt oli) jossa väenväkisin piti päästä äänestämään homoparien lähetyskieltoon asettamisesta vaikka Tampereen piispa Repo ja kirkon lakimies kertoi kokousväelle etukäteen, että äänestys on aivan turha, koska päätös olisi lainvastainen eikä Lähetysseuran hallitus voisi sitä toteuttaa.

      Harmi, että vähenevät vero- ja tukirahat eivät mahdollista sitä, että nämä yhteistöt voisivat palkata itselleen työlainsäädännöstä perillä olevia asiantuntijoita.

    • Sitä pitäisi varmaankin pohtia ihan oman otsikkonsa alla, miten lainsäädäntö mahdollistaa formalisoidussa vakaumuksessa pitäytymisen työnantajalle, silloin kun se poikkeaa yleisestä mielipiteestä ja lainsäätäjän tarkoituksesta.

      Tässä siis lähtökohtana se, että työnantajalla instituutiona ylipäätään voi olla lainsäätäjän tarkoittamasta tavoitteesta poikkeava vakaumus..

    • Nyrkkisääntönä sitä blogia odotellessa toteaisin, että yleisessä tapauksessa:

      (1) työnantajalla on täysi oikeus poiketa yleisestä mielipiteestä, joskin se saattaa olla liiketoiminnallisesti typerää, jos työantaja myy palveluita tai tavaroita suurelle yleisölle.

      (2) työnantajalla ei ole milloinkaan mahdollisuutta poiketa lainsäätäjän tarkoituksesta silloin kun tarkoitus on kirjattu lakiin, koska laki on vahvempi oikeusnormi kuin asenne, mielipide tai vakaumus.

    • Juu, tarkoitin Jukka sitä, että vasta lakipykälän olemassaolo antaa oikeutuksen mennä perusteluosasta katsomaan mitä sillä pykälällä on haluttu sanoa.

      Jokatapauksessa tarkoitukseni oli muotoilla nyrkkisääntö siten, että yleinen mielipide ei sido työnantajaa juridisesti mutta lainsäädäntö sitoo.

    • Parisuhdelain perusteluista ilmenee mm. ettei lainsäätäjä ole tarkoittanut sukupuolineutraalia perheoikeutta, vaan mahdollistaa samansukupuolisten suhteiden perheoikeudellinen tunnustaminen. Seikat jotka määräytyvät kumppanin sukupuolen perusteella eivät sellaisenaan koske samansukupuolisia pareja.

      Käytännön merkitykset varsinaisen perheoikeuden ulkopuolella jäävät vähäisiksi.

      Esimerkiksi yhdistyksen jäsenyyden sitominen sukupuoleen on edelleen mahdollista vaikka sellaiset sääntömääräykset ovat vähentyneet. Sikäli kun sellaista edelleen esiintyy, niin miesjäsenen miespuolinen puoliso ei edelleenkään ole ”vaimo” eikä naisjäsenen naispuolinen puoliso ”aviomies”. Yhdistyksen ei ole pakko muuttaa sääntöjään siten että puolisojaoston jäseneksi otettaisiin myös rekisteröidyn parisuhteen kumppanit.

      Sitä vastoin jos yhdistyksen varsinaisena jäsenenä voi olla joko mies tai nainen ja myös puolisojäsen voi olla mies tai nainen, voi samansukupuolisten parien sivuuttamien olla hankalaa.

    • En ole ihan varma ymmärsinkö kirjoituksesi oikein. Mä en hahmota, mikä ero on sukupuolineutraalilla perheoikeudella ja samansukupuolisten suhteiden perheoikeudellisella tunnustamisella.

      Niin sanotun tasa-arvoisen tai sukupuolineutraalin avioliittolain tarkoitus ei ole muuttaa ihmisten sukupuolta eikä myöskään korvata kulttuuriimme kuuluvia tiettyyn sukupuoleen kuuluvia ilmaisuja. Kutsun puolisoani ’miehekseni’ tai ’aviomiehekseni’ ja tältä osin lakimuutos ei tee hänestä ’vaimoani’.

      Suomalaisessa lainsäädännössä ja viranomaistoiminnassa puolisosta käytettävä virallinen nimi olisi homoparien kohdalla ”rekisteröidyn parisuhteen toinen osapuoli”. Käytännössä kukaan ei tuollaista nimihirviötä kuitenkaan käytä, eivät edes viranomaiset. Esimerkiksi verohallinto puhuu lomakkeissaan puolisosta riippumatta tämän sukupuolesta ja siitä, onko kyse avioliitosta vai rekisteröidystä parisuhteesta.

      Mitä sitten tulee näihin sukupuoli- tai puolisojärjestöihin, joihin viittasit, väittäisin että jos he suhtautuvat homoihin ylipäätänsä kuten kehen tahansa ihmiseen, nuo kysymykset saadaan aina ratkaistua. Jos järjestöllä on puolestaan homontorjunta-asenne päällä, nenä on solmussa oli järjestön säännöt ja lainsäädäntö sitten millaisia hyvänsä.

      Mielestäni tällaisia ”saako homoparin puoliso tulla leikkimään hiekkalaatikolle” -kysymyksiä ratkaistaan aniharvoin lakipykäliä tuijottamalla vaan yhteisön kyky hyväksyä ihmisten erilaisuus on kaiken lähtökohta. Jos se löytyy, laki ja omat säännöt eivät ole koskaan este.

    • Tästä viimeisestä olen kanssasi Jusu kutakuinkin samaa mieltä.
      Parisuhdelaki ei muuta yhteiskuntaa sukupuolineutraaliksi, eikä se ollut lainsäätäjän tarkoitus.

      Maskulismi – feminismi kysymysasettelu on yhteiskunnassa täysin erillinen eikä riipu suoraan henkilön seksuaalisesta suuntautumisesta

    • Ajattelen siten, että maskuliinisuus tai feminiinisyys eivät ylipäätään ole lainsäädäntöön liittyviä asioita vaan omassa kielenkäytössäni miellän ne kulttuurisidonnaisiksi ja melko subjektiivisiksi tavoiksi arvioida kuinka miehinen tai naisellinen joku henkilö on.

      Lainsäädäntö ei siis määrittele sitä kuinka maskuliinen miehen tulee olla eikä miehen maskuliinisuuden määrä vaikuta hänen laista seuraaviin oikeuksiinsa tai velvollisuuksiinsa. Ja sama tietysti naisen naisellisuuden osalta.

      Näen kysymyksen maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä siten, että joissain yhteisöissä saattaa olla voimakkaita odotuksia sille, että yksilön tulisi käyttäytyä jonkin maskuliinisuus-feminiinisyys asteikolta löytyvän stereotypian mukaisesti.

      Myös minä pidän maskuliinisuutta/feminiinisyyttä erillisenä asiana seksuaaliseen suuntautumiseen. Pohdin, että jonkinasteinen korrelaatio asiasta saattaa löytyä, mutta sen voimakkuudesta en ole varma. Myös mediaa voi hieman syyllistää siitä, että se tyypillisesti esittää homohahmot kovin stereotypisinä, mikä osaltaan ruokkii sitä ajatusta, että homomiehet olisivat naisellisia ja lesbot miehekkäitä.

    • Maskulismisssa ei ole kuitenkaan kyse mainitsemastasi asiasta, vaan miesten oikeudesta halutessaan toimia miehisesti vaikka se joidenkin mielestä olisi stereotypia.

      Samoin maskulismin tavoitteisiin kuuluu miessukupuoleen liittyvien oikeuksien ajamista, kuten mm. isän oikeudet lapsen huoltajuuskysymyksissä.

    • Miesten oikeus toimia halutessaan miehisesti’ on mielenkiintoinen termi. Minulle ei ole tullut mieleenkään, että tämä oikeus olisi jotenkin vaakalaudalla tai että sitä olisi kyseenalaistettu. Kun puhun stereotypiasta, tarkoitan sillä juuri päinvastaista eli sitä, että jotakuta painostettaisiin käyttäytymään eri tavalla kuin hän luontaisesti käyttäytyy tai haluaa käyttäytyä.

      Minä ole hyvinkin sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä on oikeus olla juuri niin maskuliininen tai feminiininen kuin haluaa. Lähtökohtaisesti en myöskään vastusta miessukupuoleen liittyvien oikeuksien ajamista.

    • Asia liityy laajasti ottaen otsikon aiheeseen siten, että sukupuolisuus vaikuttaa pariskuntainstituution dynamiikkaan myös ulospäin suhteessa muuhun yhteisöön.

      Herätysliikkeeet ja lähetysjärjestöt sitouttavat usein myös varsinaisen toimijan kumppanin toimintansa piiriin. Toki tämä on kumppanille vapaaehtoista.

    • Ville Auvisen ja Sari Roman-Lagerspetzin depattiin vielä sellainen kommentti, että he vaikuttavat puhuvan keskenään eri asiasta.
      Auvinen puhuu sitoutumisesta eetokseen, eli siihen että homoseksuaalisuuden toteuttaminen on syntiä ja sellaisesta tulee pidättäytyä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö eetokseen sitoutunutta homoseksuaalia tarvitsisi palkata.

      Roman-Lagerspetz on oikeassa sikäli ettei seksuaalinen suuntautuminen ole eetos. Hän kuitenkin sivuuttaa seikan että kanta seksuaalisen suuntautumisen toteuttamiseen on eetos.

      Sikäli kun parisuhteessa elämisen katsotaan rikkovat kyseistä eetosta, kyse ei ole syrjinnästä pelkästään sukupuolisen suuntautumisen perusteella, vaan tulkinnasta kyseisen eetoksen suhteen.

    • Olipa uskonnollisella yhteisöllä millainen tahansa eetos samaa sukupuolta olevien parisuhteista, Suomessa lainsäädäntö lähtee siitä, että tällaista eetosta ei voi käyttää rektytoinnin kriteerinä eikä työnantaja voi lähteä tällaista eetosta vaatimaan keneltäkään työntekijältä.

      Tässä mielessä Ville Auvisen näkemys on yksiselitteisesti väärä. Hän ei hallitse tältä osin Suomen lainsäädäntöä vaan lähtee tekemään hyvin yleismalkaisista EU direktiiveistä omia mutu-tulkintojaan.

      Kuten tässä keskustelussa on aiemmin mainittu, Suomen lainsäädännössä ei ole tapana asettaa sanktioita siitä, että ihmiset ryhtyvät laissa määriteltyihin laillisiin instituutioihin kuten rekisteröityyn parisuhteeseen. Oikeuslaitos on katsonut tuomioissaan, että Ville Auvisen mainitsemaa oikeutta ei ole ilman lakiin kirjattu nimenomaista poikkeusta.

      En muista nähneeni laissa erillistä eksplisiittistä mainintaa siitä, että lähetysjärjestöillä on oikeus olla palkkaamatta parisuhteensa rekisteröineitä. Ilman tällaista säädöstä lähetysjärjestöjä koskee samat ennakkopäätökset kuin mitä oikeuslaiton on tehnyt evankelis-luterilaisen kirkon osalta.

    • Niin hauska kuin tuo viimeisen rivin typo ’oikeuslaiton’ onkin, ehkä parempi silti korjata se ’oikeuslaitokseksi’… 🙂

  6. Antiikin aikana tiedettiin hyvin yleisesti mihin Homous, Insesti jne. johtaa, mistä nyt keskustellaan hyvin vakavasti, tietyissä piireissä. http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/112647-vihre%C3%A4n-rakkauden-lajit

    Roomankatolisessahan tätä esiintyy, siis lesboutta ja homoutta, onhan meillä hyvät esikuvat.

    Ennen Jeesusta ja Moosesta tiedettiin myös homoudesta ja sitä pidettiin moraalittomana. Mitä sanoo ”kuolleitten kirja” asiasta,

    Minä Usekh-nemmt, joka tulee Anusta; en ole tehnyt syntiä.
    Minä Hept-khet, joka tulee Kher-ahasta; en ole syyllistynyt väkivaltaiseen ryöstöön.
    Minä Fenti, joka tulee Khemenusta; en ole varastanut.
    Minä Am-khaibit, joka tulee Qernetistä; en ole surmannut miehiä enkä naisia.
    Minä Neha-her, joka tulee Rastasta; en ole varastanut viljaa.
    Minä Ruruti, joka tulee taivaasta; en ole kähveltänyt uhreja itselleni.
    Minä Arfi-em-khet, joka tulee Suatista; en ole varastanut jumalan omaisuutta….
    – en ole nuuskinut asioita,
    – en ole lausunut valheita,
    – en ole kiroillut,
    – en ole ollut petollinen mies
    – en ole herjannut ketään,
    – en ole ollut vihainen ilman oikeutettua syytä,
    – en ole maannut miehen kanssa,
    – en ole vietellyt kenenkään vaimoa,
    – en ole aiheuttanut kenellekään itkua,
    – en olen saastuttanut itseäni,
    – en ole syönyt sydäntä,
    – en ole rikkonut mitään lakeja,
    – en ole ollut julmistunut,
    – en ole sulkenut korviani totuudelta,
    -en ole pilkannut jumalaa,
    – en ole synnyttänyt kiistaa,
    – en ole pysähdyttänyt veden kulkua,
    – en ole harrastanut noituutta kuningasta kohtaan,
    – en ole koskaan korottanut ääntäni,
    – en ole käyttäytynyt härskisti,
    – en ole näpistellyt lapsen ruokaa enkä halveksinut kaupunkini jumalaa,
    – en ole tappanut jumalalle kuuluvaa karjaa,
    – en ole varastanut jumalten leipää,
    – en ole ollut salakuuntelija,
    – en ole terrorisoinut ketään.

    • Olen kokolailla varma, että en ole varastanut jumalan omaisuutta enkä harrastanut noituutta kuningasta kohtaan. Monta muuta asiaa tuolta listalta löytyy, jotka laittavat vähän miettimään.

      Ehkä saamme seuraavaksi Jukka Kivimäeltä blogikirjoituksen, jossa analysoidaan velvoittaako kirkon oppi lähetysjärjestöjä rektytoimaan henkilöitä, jotka ovat saastuttaneet itseään, syöneet sydäntä tai rikkoneet jotain lakia (kuten ajaneet ylinopeutta)

      En kuitenkaan oleta, että satamäärin kirkon työntekijöitä ja muuta seurakuntaa lähettää kirjettä, jossa vaaditaan runkkareiden irtisanomista Lähestysseurasta. Kristityillä kun tuntuu olevan tapana uhrata nämä ”erityissyntiset” jotta muut synnit voidaan jättää rauhaan.

    • Jusu!

      Hakijan pitää sitoutua työyhteisön sääntöihin ja arvoihin. Tämä pätee yritysmaailmassakin, miksei myös kirkossa.
      Kristityillä, vaan on tapana pitäytyä arvoissaan ja säännöissä. Mutta toki ymmärrän, kun kasvatuksellisessa Liberialismissa ja Arvovapaassa postmodernismissa elävät, haluaa poistaa kirkosta ”syntikäsityksen”. Kristityn pitää rakastaa syntistä, muttei rakastaa syntiä ja tuon jälkimmäisen haluatte kirkonkirjoista ja yleiskristillisestä raamatusta pois.

      Onko teillä sitä ”lähimmäisen rakkautta”, kun eksytätte ja valehtelette kristityille, jotka vedätte mukaan tuomioon. Sopii kysyä, näin välihuomautksena.

    • Risto, työyhteisö ei voi Suomen lain mukaan asettaa sääntöjä siihen, mitä työntekijät vapaa-ajallaan makuuhuoneessaan tekevät. Meillä yritysmaailmassa tämä on ihan itsestäänselvyys.

    • Risto Laine

      Seurakuntamme eivät taida yhteisöinä olla kovinkaan otollisia noille Vinon hankkeille, vaikka seurakuntalaisten keskuudessa sellaista aktiivisuutta on toki havaittu ja asioita julkisuudessa pyöritetty.

  7. Huomasin Googlesta, että tämä kirjoittaja Kivimäki liittyy Suomen Raamattuopistoon, joka on eräs niistä kymmenistä pikkuryhmittymistä kirkossamme ja yrittää kai olla jonkinlainen välittäjä erilaisten suuntien välillä liittyen sukupuolisasioihin. Eikö Jukka sinullekaan pieni kirkkomme yksinään riitä? Mihin näitä eri opistoja ja ”suuntia” tarvitaan seurakuntien jäsenmäärän supistuessa?

    • Olen tosiaan mukana Suomen Raamattuopiston toiminnassa.

      Tietänet varmasti että Suomen Raamattuopisto tekee aktiivisesti yhteistyötä maamme eri seurakuntien kanssa. Ellet tiennyt, niin kannataisi ottaa selvää enenkuin arvostelee toimintaa.

      Yli puolet maamme seurakunnista on sellaisia, joiden kanssa SRO on aktiivisti yhteydessä vuosittain. Niidenkin paikkaliseurakuntein kanssa, joihiden kanssa ei tällä hetkellä ole yhteistoimintaa, halutaan sellaista kehittää.

  8. Kun ET tulee valinnaiseksi oppilaille uskonnonopetuksen sijaan, ensin lukiossa ja sitten peruskoulussa, se tarkoittaa uskonnon opetuksen määrän romahdusta. Se heijastuu myöhemmin rippikoulun käymiseen ja sitä kautta kirkon jäsenmäärään ja mm. kastettavien määrään. Uskonnon opetus ei tule kuitenkaan poistumaan, koska merkittävä vähemmistö haluaa sitä opiskella. Arvioisin, että kymmenen vuoden kuluttua n. 50 % oppilaista opiskelee uskontoa peruskoulussa ja 20 – 35 % lukiossa. Vielä vuosikymmen siitä eteenpäin ja luvut ovat stabiloituneet ihan kuten Ev.lut. kirkon jäsenmääräkin.

    • Kirkon tutkimuskeskuksen laajan kyselyn (Gallup Ecclesiastica 2011. N=4930) tulokset vuodelta 2011 ovat sinänsä Mikan ”ennustusta” tukevia (Haastettu kirkko, s. 43-44): Vain 27 prosenttia suomalaisista ruksaa vaihtoehdon ”Uskon kristinuskon opettamaan Jumalaan” ja 23 prosenttia vaihtoehdon ”Uskon Jumalaan, joskin eri tavalla kuin kirkko opettaa”. Puolet väestöstä joko ei usko (21 prosenttia) tai ei oikein tiedä, epäilee tai ei osaa sanoa.

      Eri ikäryhmien erot ovat huomattavia. Vaihtoehdon ”En usko Jumalan olemassaoloon” ruksasi 15-29 -vuotiaista 34 prosenttia ja yli 65-vuotiaista 11 prosenttia. Alle 30-vuotiasta vain 15 prosenttia sanoi uskovansa kristinuskon opettamaan Jumalaan.

      Väitettä ”Jeesus on noussut kuolleista” pitää vähintään todennäköisenä 36 prosenttia kaikista vastaajista. Väitteen ”Saatana on olemassa” vastaava lukema on 31 prosenttia. Vain 12 prosenttia piti vähintään todennäköisenä opin kohtaa, jonka mukaan ”kaikki ihmiset herätetään kuolleista ja toisille seuraa iankaikkinen elämä ja toisille kadotus”. Edellä esitetyn perusteella varsinkaan ev.lut. kirkolla ei ole enää mandaattia ”edustaa” kaikkia jäseniään katsomuksellisissa kysymyksissä.

      Jumalanpalveluksessa vähintään kerran vuodessa sanoi käyvänsä noin kolmannes kansasta. Vähintään kerran kuussa käyviä oli 6 prosenttia (Haastettu kirkko, s. 37).

      Lukiolain avaaminen tosiaan mahdollistaa uskonnon ja et:n keskinäisen, symmetrisen valinnaisuuden sallimisen ja samalla koulutuksen II asteelle tulevien nuorten sopimattoman holhoavan katsomusaineen pakolisuuden poistamisen. Toki myös peruskouulaisten huoltajien katsomuksellinen holhoaminen on sietämätöntä nyky-yhteiskunnassa.

Jukka Kivimäki
Jukka Kivimäki
Aktiiviseurakuntalainen Espoosta. Päivätyössä ammatillisen koulutuksen parissa.