Kirkon viestintäpäivillä viime vuonna brändeistä puhunut Tommi Laiho sanoi, että ”suurin osa ongelmista on kommunikaatio-ongelmia”. Niin se taitaa olla, puhutaan sitten isoista organisaatioista tai kahden ihmisen kanssakäymisestä.

Ajatellaanpa Tasavallan presidentin uudenvuodenpuhetta. Sen jälkeen on käyty julkisuudessa keskustelua siitä, mitä hän sanoillaan oikeasti tarkoitti, koska oletus on, että puhuja aina tarkoittaa enemmän tai muuta kuin hän sanoo.

Presidentin puheen tulkintojen hajonta on kohtalainen. Erityisesti on tulkittu ”oleskeluyhteiskunnan”, ”oikeudentunnon” tai presidentin havaitseman ”ahneuden” sisältöä hänen puheessaan.
Tai presidentin pyyntö valtioneuvostolle, että hänen palkkaansa laskettaisiin: Mitä hän sillä oikeasti tarkoitti? Kenen muun olisi laskettava palkkaansa kohtuulliseksi ja mitä kohtuullinen tarkoittaisi: Vai tarkoittiko presidentti yleistä palkan alentamista?
Tulkinnat melkeinpä karkasivat käsistä, jolloin presidentin oli itse tarkennettava, että hän ei tarkoittanut yleistä palkan alentamista.

Entä kirkko? Kirkon perusviestit sisältyvät Raamattuun, jonka nuorimmat tekstit on kirjoitettu vajaa 2000 vuotta sitten, mutta yhä kirjan tekstien oikeata sisältöä yritetään tulkita. Hajonta on laajuudessaan aivan eri luokkaa kuin yhdestä puheesta syntyneiden käsitysten kirjo.
Raamatun viestin erilaiset tulkinnat ovat synnyttäneet kirkkokuntia ja lukemattomia ryhmiä ja lahkoja. Tulkintojen vuoksi on käyty sotia ja tulkintoja tekemään on perustettu yliopistoja ja oppiaineita, on kirjoitettu valtava määrä kirjoja ja käydään päivittäistä keskustelua.

Ja minkälaisia ovatkaan itse viestinnän ongelmat? Viestintä on pitkälle tekniikkalaji. Tekniikka vaikuttaa viestien määrään, laatuun ja niiden kulkemisen nopeuteen. Nyt on ajankohtaista puhua perinteisen paperimedian sivukoosta ja asemasta sekä kirjojen tulevaisuudesta.

Internet ja sosiaalisen median suosio ovat lisänneet viestinnän haasteita: Nettikeskustelut ovat täynnä puheenvuoroja viestien tulkinnasta, siitä mitä kirjoittajan mielestä joku toinen on tarkoittanut. Siinä tunteet kuumenevät ja kynä terävöityy joskus siihen malliin, että moderaattori, palstan hallitsija puuttuu asiaan ja poistaa tekstin.

Nettiä kauhistellaan ja vaaditaan sensuuria, tai ihastellaan ja nähdään sananvapauden vihdoin koittaneen.
Nettiviestinnän vaikutusta pelätään siinä määrin, että totalitaariset valtiot – ja monet yhteisöt tahoillaan – yrittävät nettiä ja sen sisältöä hallita. Viestien pelätään vaikuttavan valtaan ja olevan siten vaarallisia. Pelko ei ole turha, sillä ilmeisesti internet on merkittävästi vaikuttanut monien valtioiden demokratisoitumiseen.

Sinänsä kiinnostavaa, että uusin tekniikka – internet, jonka avulla tämäkin kirjoitus tulee julki – saa ihmiset kirjoittamaan eri tavalla kuin tekevät paperille tai sanoisivat kahdenvälisissä keskusteluissa. Saatamme kirjoittaa netissä vasten parempaa tahtoamme.
Todelliset tai väitetyt väärinymmärtämiset ovat jokapäiväisiä: ”En minä sitä tarkoittanut” tai ”toimittajat ovat tulkinneet väärin sanojani” ovat mediasta tuttuja lauseita. Omista ajatuksista saattaa löytyy sellaisia tuntemuksia kuin ”mitähän hän tuolla tarkoitti”, ”taas minut ymmärrettiin väärin” tai ”miten ottaisin tämän asian puheeksi”. Ja kuinka usein sanat loukkaavat ja aiheuttavat pahennusta, jos kohta myös toivoa ja iloa.

Osmo A. Wiio sanoi aikoinaan viestinnän perustotuuden: ”Viestintä epäonnistuu aina, paitsi sattumalta.” Ja oli oikeassa. Niinpä kommunikaation, dialogin ja retoriikan pitäisi palata koulun oppiaineeksi.