Milloin tulin uskoon?

Jotain 10v. Olin kesällä usein tätini luona Sysmässä. Hänellä oli tapana käydä kylällä seuroissa. Oli jännittävää palata sieltä metsän poikki pimeässä ja ihmetellä kiiltomatojen loistetta sammalikossa.

Yhtenä iltana tädillä oli este ja läksin seuroihin naapurien kanssa. Paluumatkalla kysyin : ”miten minä voisin tulla uskoon.” He vastasivat että alat vain uskomaan ja kerrot tädillesi että olet uskossa.

Palatessani täti oli jo nukkumassa ja kerroin asian ”rengille”, jonka kanssa jaoin saman huoneen.

Hän vastasi, että ne uskonasiat on akkojen juttuja. Älä sinä puutu niihin. Siihen jäi sillä kertaa oma uskoontuloni.

Toinen yritys sen suuntaan oli vähän alle ripari ikäisenä, kun olin talvisessa metsässä etsimässä toukkia lahoista kannoista . Sieltä lähtiessä ja illan jo hämärtyessä huomasin hukanneeni hansikkat.

Aloin etsinä niitä lumihngesta. Väsyneenä nojasin yhtä puuta vasten ja huokasin rukouksen. Silloin takanani muutaman kymmenen metrin päässä kaatui puu lumen painosta. Juoksin puun luo ja lähdin latvan suuntaan tarpomaan ja siinähän ne hanskat sitten oli. Kerroin tapahtuman tuoreeltaan kaverini isälle, ja hän totesi: ”olipa kummallinen sattuma”. Siihen sortui taas uskoni.

Mielessä oli se, että elämällä täytyy olla jokin tarkoitus. Minulle ei riittänyt tavallinen tulevaisuus ammatista ja perheestä ym. Jotakin syvempää täytyi olla, joka antaisi kaikelle muule merkityksen. Sitten näin torilla uskovia tyttöjä laulamassa. Ja jotenkin tajusin, että näillä oli uskossaan se mitä itse kaipasin. Olisi tehnyt heti mennä porukkaan mukaan, mutta en kehdannut, kun kaverit oli siinä ympärillä.

Sain käsiini traktaatin ja kutsun kokouseen. Illalla kapungilla pyörällä ajellessani en muutakaan seuraa löytänyt, niin menin siihen kokoukseen. Olin papin puheen aikan heittänyt sekaan omia kommettejani ja jotkut vähän jo alkoivat pelätä. Pappi päätti puheensa sanoin:” hyvää yötä ja kauniita unia. Niitä näkee jos on hyvä omatunto. Jollei sitä ole niin voi jäädä tänne ja saada sen.

Eipä minulla ollut ja jäin. Sain ripittäytyä sille papille ja sain sen hyvän omantunnon, jota kaipasin.

Myöhemmin sen sitten moneen kertaan hukkasin ja lopulta en enää kehdannut mennä uskovien porukoihin. Aloin elää omien mielihalujeni mukaan. Tein asioita, joita yhä kadun.

Sitten työpaikalla kohtasin uskovan ja siitä sain idean lähteä kirkkoon. Siinä ehtollisella uskoin Jeesuksen maksaneen kaikki velkani ja siitä alkoi sitten vaivalloinen uskon elämäni.

Vai tuliko usko minuun ?

Kirjoittaja

Pekka Pesonen
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.