Miksi soutukisa hävittiin?
Suomalainen ja japanilainen yritys päättivät järjestää henkilökuntien välisen soutukilpailun kuninkuusluokassa eli perämiehellisessä kahdeksikossa.
Ensimmäisellä kerralla japanilaiset voittivat ehtimällä maaliin monta minuuttia ennen suomalaisia.
Se kävi yrityksen kunnialle. Tehtiin selvitys. Huomattiin, että japanilaisilla oli kahdeksan soutajaa ja yksi perämies. Suomalaisilla yksi soutaja ja kahdeksan perämiestä.
Toimintaa tehostettiin antamalla osalle perämiehistä kannustuspalkkio ja nimittämällä kaksi heistä yliperämiehiksi ja yksi erityisasiantuntijaksi. Perustettiin soutuhallintoneuvosto.
Toinen kilpailu päättyi tasan yhtä nolosti kuin ensimmäinen. Selvästi hävittiin.
Ei hätää, ratkaisu löytyi. Erotettiin se ainoa soutaja ja palkattiin uusi. Yliperämiesten palkkoja nostettiin. Perustettiin rannalta tarkkaileva soutuylihallitus ja palkattiin kaksi konsulttiyritystä.
Miten käy kolmannessa kisassa?
---
Miten mieleeni joskus hiipii ajatus, että rakkaassa kirkossamme on huikea yliorganisointi ja tarpeettoman raskas hallintokulttuuri?
Tarve olisi näkijöistä ja tekijöistä, käytännön käsipareista.
Tunku on sinne, missä istutaan pöydän ääressä ja juodaan hyvät kahvit. Kahdeksan perämiestä kokoontuu yhä uudelleen suunnitteleman sen yhden soutajan työtä.
8 kommenttia
Soutaminen kilpaa on suhteellisen yksinkertaista toimintaa. Se sujuu vain perämiehen yksinvallassa. Kirkkolaiva ei ole sentään mikään soutuvene. Vertaus pistää kuitenkin miettimään.
Äsken lukemani johtamistutkija Pauli Juutin haastattelu sivuaa tätä blogia ainakin toiselta laidaltaan. Vuosien varrella on nähty monen sortin tirehtööriä kirkollisissakin kuvioissa, hyviä ja todella hyviä. Ja niitä, joille on halunnut sanoa: paas ny rauhottuen. Seurakunta on, paitsi uskovien yhteisö, myös työyhteisö. Siinä ovat kaikki työntekijät, eivät vain hengelliset. Mikä olikaan kehotus mennä teille ja aitovierille, sinne missä ihmiset ovat? Laiva tai soutuvene, satamaan pitää päästä.
Joskus tuntuu siltä, että perämiehet istuvat kahvilla (kaikenlaisissa palavereissa) ja työn suorittajat, sikäli kuin heitä on, ovat jakaantuneet siten, että puolet soutaa keulan suuntaan ja puolet perän suuntaan. Näin vene pysyy nätisti paikoillaan. Siis tämä kirkkovene.
”Kirkon laiva seisoo uskon kalliolla…”
Uskon kalliolla ei tarvita soutajia enempää kuin perämiehiäkään.
Uskon kallio ei saa kuitenkaan muuttua kariksi, vai kuinka?
Aika hyvä verranto ja olen samaa mieltä. Jotenkin Seurakunta ja Kirkko jo sanoina ovat jonkinlaisen inflaation kourissa. Seurakunta paikallisesti mielletään yhä vahvemmin palvelun tuottajana ja taas työntekijä ja luottamusmies organisaatio on enemmän yhteisöä varten kehitetty. Kansa ja tekijät eivät kohtaa. Omat valtuusto ja neuvosto vuoteni tärkeimmät tapahtumta olivat vuosittaisen hautausmaakatselmukset ja suurimmat pohdinnan aiheet olivat remontit. Tärkeitä asioita mutta elävien ihmisten asioita ei juuri käsitelty. Jäsenistö ei tiedä mitä kaikkea on mahdollista tehdä seurakunnan puitteissa. Leirikeskukset ja rakennukset seisovat tyhjänpanttina. Itseasiassa tilanne on se että työntekijät soutavat ja uupuvat ja Seurakuntalaiset istuvat kyydissä kysyen että miksi mitään ei tapahdu. He eivät edes aina tiedä että heilläkin on lupa soutaa yhteistä venettä. Maallikkous on itse asiassa se joka on kriisissä. Juuri nyt pelätään karismaattikkoja ja muita evankelikaaleja ja voipi olla että paikoin maallikoille ei uskalleta antaa tilaa. Mutta väitän että näin on hyvin harvassa paikassa. Itse koen että oma panokseni seurakunnassa on ollut tervetullut aina kun olen jotakin halunnut touhuta. Tätä keskustelua saisi tulla lisää ja Olli Seppälä sitä hyvin avaakin tahollaan.
Kirjoittaja
Marja-Sisko Aalto
Pappi, rovasti, kirjailija, entinen kirkkoherra Imatralla ja sitten tuomiokapitulin notaari Kuopiossa, nyt eläkemuorina. Ihmisen ja uskon puolesta. Sattuneesta syystä sydämellä monet asiat, vaikkapa eri tavoin siipeensä saaneet ihmiset. Vapauteen Kristus vapautti meidät!
Oma kokemukseni aasialaisesta vallankäytöstä on selkeä linjaorganisaatio. Alainen ei pulise koskaan vastaan esimiestä – ainakaan julkisesti. Yhteisiä suunnitteluja ei pahemmin tarvita tai jos niitä on, niissä ei pullikoida. Jos järjestelmästä poiketaan, menetetään kasvot ja poistutaan kuvioista – siis alempi poistuu – kenties perustamaan omaa firmaa.
Esimerkissäsi japanilaisella perämiehellä on yksinvalta, jonka joku ylempi on hänelle antanut. Yksikään soutaja ei voi tehdä yhtään yksittäistä ratkaisua.
Kysymys, johon en tiedä vastausta: Toimiiko mikään organisaatio koskaan hyvin tai helposti demokraattisesti? ”Kun kansa saa vallan niin kuka sen saa.”
Yksi Kalevi Lehtisen ikivanhoista vertauksista on jalkapallopeli, jossa suuri yleisö katsoo, kun muutama juoksee. Hän olisi laittanut kaikki muutkin lenkille…
Näkijöiden ja tekijöiden puutteesta olen samaa mieltä.
Ilmoita asiaton kommentti