Hörppäsin viime tiistaiaamuna aamukahvit väärään kurkkuun kun luin uutista Janne Villan Lähetysseuran Taiwanin oppilaskotiin liittyvästä kirjasta. Odotin kauhulla tulevaa mediamyllyä. Nyt kuusi päivää myöhemmin ihmettelen, miksi keskustelu on ollut niinkin niukkaa. Viimeisen viikon ajan olen ihmetellyt, miksen ole huomannut kenenkään muun kuin Anne Mikkolan sanoutuvan irti Lähetysseuran työstä ja organisoidusta lähetystyöstä.
On huomionarvoista, että viimeisimmät pedofiliakohut eivät ole aiheuttaneet kirkosta eroamisen aaltoja. Tuoreimmat tilastot osoittavat, että 2.4. Taiwan-uutisten jälkeen eroaminen ei ole lisääntynyt käytännössä yhtään. Myöskään keväällä 2010 koko kirkkoa ja erityisesti vanhoillislestadiolaisuutta koskenut pedofiliakeskustelu ei merkittävästi lisännyt eroamisia. Sen sijaan Älä alistu vei ehkä 4000 jäsentä ja Homoilta 40000 jäsentä. Vuoden 2008 eropiikki johtui siitä, että eroakirkosta.fi sai 100 000 eroajaa täyteen. ”Juhlan kunniaksi” kirkosta erosi 2000 ihmistä vertailtuja ajankohtia enemmän.
Miksi näin?
Ensiksi, lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on äärimmäisen vaikea aihe. Tämä ei ole uskonnollisuuden vaan ihmisyyden ongelma. Uskonnollinen ihminen ei tietenkään millään tavalla ole vapaa ihmisyydestä pimeimpine puolineen. ”Ihmisyys” kaikkine piirteineen ei siis ole mikään selitys. ”Ihmisyys” ei tee asiasta hyväksyttävää. Päinvastoin. Mutta perisynti on poissa muodista joten puhukaamme ihmisyydestä.
Mutta kyse on siitä, ”mitä kukaan ei halua nähdä”. Edelleen vuonna 2013 viranomaiset kehittävät lapsiin kohdistuvien rikosten tunnistamista ja selvittämistä vaikka lapsuus ei ole mikään uusi ilmiö. Kun lähiympäristö ei halua ja viranomaiset eivät aina kykene reagoimaan, uhrin asema muuttuu tuplasti helvetillisemmäksi. Taustalla on hyväksikäyttö ja seurauksena Maijan tarinan lähipiirin tai puolen Lähetysseuran hylkäämäksi tuleminen.
”Takakonttiin ja sotilastukikohtaan” –mielikuva on äärimmäisen vastenmielinen ja tunteisiin vetoava. Se herättää vihaa ja ihan syystäkin. Mutta onko juuri näin oikeasti tapahtunut? Voi valitettavasti olla, mutta faktana tätä ei ehkä kannattaisi keskustelupalstoilla levittää. Todellinen selvittely tapahtuu jossain ihan muualla kuin netin keskustelupalstoilla. Jos tapahtuu.
Ja vastapainoksi on muistettava, että kaikki väitetyt tai epäillyt hyväksikäyttötapaukset eivät pohjaudu tositapahtumiin. Perättömiä ilmiantoja ei ole valtavaa määrää mutta on jonkin verran. Mutta Lauri Levannon muistelema ylireagointi-ilmiö on myös mahdollinen ja todellinen. Siksi kirkon eri organisaatioiden täytyy varoa ylireagointeja.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä keskustellessa on muistettava sekä vaikenemisen että ylireagoinnin vaarat. Minusta kuluneella viikolla on näkynyt molempia. Ja silti asiasta on edelleen äärettömän vaikea puhua.
Toiseksi, selvittämisprosessissa ihmiset jakautuvat kahdelle puolelle koska aihe on niin vaikea. Yksien mielestä syyttömänä syytetyltä olisi pitänyt pyytää anteeksi ja hänen ”maineensa palauttaa” ja ottaa takaisin töihin. Toisten mielestä syyllinen on välttänyt vastuun ja uhrit ovat jääneet vailla oikeutta ja tukea.
Selvittäminen on kaikkea muuta kuin ristiriidatonta ja helppoa, kuten Lähetysseuran raportti osoitti. Selvittäminen on tietynlaista tasapainottelua, koska selvittelyssä pitää huolehtia sekä syytetyn että uhrien oikeusturvasta oikeusvaltiossa. Jos syytetty ei saa tuomiota, työnantajan olisi kohdeltava häntä kuten syytöntä. Tämä on äärettömän hankalaa jos osoitus syyllisyydestä on kuitenkin vahva.
Kolmanneksi, pedofilian mittakaava lähetyskentillä on edelleen tuntematon. Yksittäinenkin tapaus on liikaa, koska se tuhoaa uhrin elämän. Mutta onko tuo oppilaskoti ainutlaatuinen vai onko kyseessä ollut yleisempi käytäntö? Sitä eivät tiedä muut kuin nettifoorumien kaikkitietäjät, kuten tuolla. Ja muistin virkistämiseksi: kirkossa on ollut huomattava määrä tapauksia, mutta ei välttämättä lähetyskentillä.
Tämä tarkoittaa, että puuttumista pitää tehostaa ja on Lähetysseuran mukaan jo tehostettu. Siksi koko ammattilaisten tekemän lähetystyön lopettaminen olisi järjetön toimenpide. Vähän sama jos Britannian Yleisradio, Late Lammas ja Teletapit lakkautettaisiin Jimmy Savilen vuoksi.
Neljänneksi, jos nyt sanouduttaisiin irti niin mistä? Kirkko on jo vuonna 2000 julkaissut ohjeet seksuaalisen hyväksikäytön tunnistamiseksi ja ehkäisemiseksi eli sanoutunut irti seksuaalisen hyväksikäytön sietämisestä. Noista ohjeista kannattaisi tässä tilanteessa muistuttaa.
Hyväksikäyttöön on oltu kyvyttömiä ja ehkä haluttomia puuttumaan. Pitäisikö kirkon siis sanoutua irti kyvyttömyydestä reagoida tai asioiden kesken jättämisestä? Kyllä pitää. Mutta tällainen viesti näyttäisi lähinnä absurdilta, niin välttämätön kuin se olisikin.
Viidenneksi, itsestään on vähän vaikea sanoutua irti. Vuonna 2011 Lähetysseura sai seurakuntien talousarvioavustuksia 9,7 miljoonaa euroa. Se on huomattavasti enemmän kuin vaikkapa Kylväjän (1,1 mE), SLEY:n (1,0 mE), Pipliaseuran (1,1mE) ja Kansanlähetyksen (2,9 mE) saamat yhteensä. Sansan ja SLEF:n lukuja en löytänyt pikaisella googletuksella.
Lähetysseura on ev.lut.kirkon organisoidun lähetystyön keskeisin tekijä, osa seurakuntien perustoimintaa. Omasta itsestään on vaikea sanoutua irti. Ja tästä syystä myös asian ”ulkoistaminen” on vaikeaa. Kirjoitin vajaa vuosi sitten, että Rauhanyhdistys on täydellisen hyvä syntipukki. Lähetysseura ei ole, koska se on niin ”jokaisen seurakunnan oma järjestö”. Lähetysseurasta ei voi puhua ”niiden joidenkin muiden” toimintana.
Lähetystyöntekijät tekevät paikallisseurakunnan työtä, vaikkakin organisatorisesti omissa ammattilaisorganisaatioissaan. Siksi Lähetysseuran boikotointi olisi vähän sama kuin jos kirkko päättäisi irtisanoutua oman kasvatustyönsä historiasta irtisanomalla kaikki nykyiset kasvatustyötä tekevät työntekijänsä.
Siispä irtisanoutuminen on mahdotonta. Lähetysseuran ja minusta myös Kansanlähetyksen tai SLEY:n kriisit ovat sanan syvimmässä merkityksessä kirkon omia kriisejä.
Mustavalkoisen irtisanoutumisen sijasta tarvitaan menneiden selvittämistä niin hyvin kuin mahdollista, ja jatkuvia toimenpiteitä, jottei vastaavaa enää koskaan pääsisi tapahtumaan.
Per-Olof. Kyllä minustakin niitä messuja tietysti voisi olla enemmänkin, jos vain kävijöitä olisi. Ja on nykyisinkin lestadiolaisilla omia kirkkopyhiä, samoin SLEY:llä ja körteillä. Mutta esimerkiksi Keski-Porin kirkko on sunnuntaisinkin kovin varattu. Siellä on kasteita, kanttori ja kuorot harjoittelevat jne. Iltaisin on usein konsertteja. Ja ei niillä herätysliikkeillä taida läheskään joka paikkakunnalla olla pappeja messuja toimittamassa. Tulisi jotenkin mahtua samaan jumalanpalvelukseen vähän eri lailla ajattelevienkin. Kyllä se muilta käy, mutta ei Luther-säätiöläisiltä ja muilta kireäpipoisemmilta. Itse olen vanha mies jo kaksi messua peräkkäin toimitettuani aika puhki. Selkäkin on huono.
Osmolle. Nuo yhdistykset ja säätiöt ja herätysliikkeet olisivat tietysti itse velvollisia hommamaan oikean papin ja kanttorin noihin jumalanpalveluksiin. Niillä olisi siis järjestelyn suhteen kokonaisvastuu kustakin jumalanpalveluksesta työntekijöiden palkkausta myöten. Tilat olisivat vain samat – niin ja suntio.
Per-Olof. Siis se kirkosta riippumaton ja sen palkollisille ehkä jopa vihamielinenkin herätysliike saisi kirkon ilmaiseksi käyttöönsä ja vielä suntionkin seurakunnan maksamana? Ei mee mun kaaliin. ”Se maksaa, joka tilaa, todisti myös kyyppi.”
1600-luvun yhtenäiskirkon mallin haikailun aika on nyt viimeistään ohi. Siitä todistaa se kun kirkon sisälle syntyy erilaisia jumalanpalvelusyhteisöjä kuten Luther-säätiön jp-yhteisöt ja Tuomasmessut.
Mahtuvatko jp-yhteisöt kansankirkkoomme, vai annetaanko nille kenkää ja hajotetaan koko kansankirkkomalli keskenään kilpaileviksi yhdistyskirkoiksi. Jp-yhteisöt mahtuisivat hyvin toimimaan paikallisseurakuntiin oerustuvan rakenteen sisällä. Uskon että kansankirkossa yhdessä toimien lopputulos olisi kansankirkon hajoamista parempi vaihtoehto.