Piispan virkaa on luonnehdittu ykseyden viraksi. Maailma, yhteiskunta, kirkot ja ihmisen mieli ovat kuitenkin jakautuneet voimakenttiin, jotka taistelevat mahdollisuudesta nousta etualalle ja hallita muita. Ekumeenisessa liikkeessä kirkon ykseyden yhdeksi strategiaksi on ehdotettu sovitettua erilaisuutta. Tämän strategian myös Teemu Laajasalo nosti esiin Ajankohtaisen kakkosen Homoillan jälkimainingeissa [vuonna 2010]. Todennäköisesti artikkelin voi lukea myös Laajasalon piispakauden ohjelmajulistuksena. Kampanjassaan hän kiteytti tämän linjan muotoon ”Sanassa, ajassa ja kasassa”, ja muutkin ovat liittäneet sovitetun erilaisuuden osaksi Laajasalon profiilia.
Arkkipiispa Kari Mäkinen luonnehti Irja Askolan piispanvihkimyksessä piispan virkaa ykseyden ja yksinäisyyden viraksi. Askolan tilinpäätös virkakaudestaan osoittaa tämän luonnehdinnan todeksi. Piispojen yksinäisyyttä ei kuitenkaan kannata ylikorostaa maailmassa, jossa miljoonat vaeltavat maasta toiseen etsien uutta kiintopistettä elämälleen ja epäonnisimmista tuhannet hukkuvat Välimereen tai joutuvat rikollisjengien kidnappaamiksi Siinailla tai Saharassa. Jokainen köyhä on yksin köyhyyteen liittyvän häpeän vuoksi. Piispalla on hyvä palkka, virka-asunto, turvattu eläke ja vihollisten lisäksi mielistelijöiden joukko – ja todennäköisesti myös muutama oikea ystävä. Luulen, että piispanvirkaan liittyvä yksinäisyys johtuu mahdottomuudesta sovittaa virkaan liittyvät ennakkoehdot.
***
Kasvuiän ohitettuaan ihminen oppii enää hyvin vähän. Itse törmäsin muutama vuosi sitten argumenttiin, joka läjähti kasvoilleni kuin märkä rätti ja muutti katsantoni. Argumentin esitti teatterintekijä Udi Aloni, joka vieraili Suomessa Jeninin pakolaisleirillä syntyneen Freedom Theatre -ryhmän kanssa. Aloni on syntyjään juutalainen ja esiintyy siis palestiinalaisessa teatteriryhmässä. Teatterin perustaja, Juliano Mer-Khamis, murhattiin. (Hänen puolisonsa oli suomalainen Jenny Nyman – ei sukua.) Teon taustalla oli todennäköisesti fundamentalistinen muslimi. Teatteriryhmää ovat toisin sanoen vihanneet sekä israelilaiset että palestiinalaiset.
Laajasalo päättää kirjoituksensa vertaamalla kirkon tilannetta Israelin ja Hamasin suhteeseen ja siihen, että kaikki tietävät, että lopulta näiden on opittava elämään suhteellisessa sovussa rinnakkain. Alonin näkemys oli, että kaikki ristiriidat eivät ole sovitettavissa. Sovinto ei ole sitä, että voittaja alistaa voitetun. Minäkin olin uskonut sovinnon mahdollisuuteen, mutta Alonia kuunneltuani aloin ajatella toisin. On olemassa sovittamattomia ristiriitoja. Sellaisista joutuu vetäytymään tai valitsemaan puolensa. Tuota piispan yksinäisyyttä on näin ollen kahdenlaista: yksinäisyyttä, joka johtuu vetäytymisestä, ja yksinäisyyttä, joka johtuu siitä, että on valinnut puolensa.
En usko sovitetun erilaisuuden strategiaan. Se ei ole strategia, vaan syvälliseltä kuulostava alibi antaa asioiden edetä omaa rataansa ja ongelmien ratkaista itse itsensä. Se ei ole tavoite tai ihanne, vaan oman kyvyttömyytensä tunnustamista. Oman voimattomuutensa tunnustaminen voi olla viisautta, mutta on väärin, kun se esitetään ihanteena tai tavoitteena. Ymmärtääkseni myös ekumeenisessa liikkeessä on ajateltu, että sovitettu erilaisuus on välivaihe, johon on pakko toistaiseksi tyytyä tiellä täyteen ykseyteen. Uskon, että kirkon on tyydyttävä vielä vähempään: ei ykseyteen eikä sovitettuun erilaisuuteen vaan sovittamattomaan erilaisuuteen. Myös ehtoollispöytä tulisi avata kaikille, jotka elävät näissä sovittamattomissa ristiriidoissa.
Asioita voi punnita kiireettömästi ja tarkastella niitä eri puolilta, mutta jossain vaiheessa on valittava puolensa ja otettava vastuu valinnastaan. Kirkko ei kaadu siihen, että joku ei ole kaikille mieliksi. Ihmisen – edes piispan – tehtävänä ei ole kannatella tai pitää koossa kirkkoa, vaan kirkko kannattelee ihmistä. Sovitetun erilaisuuden sijaan esitän, että kirkko hyväksyy elävänsä sovittamattomassa erilaisuudessa. Juuri tässä tilanteessa se todistus, joka Tertullianuksen aikana annettiin kristityistä: ”katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan”, saa täyden merkityksensä ja toimii todistuksena maailmalle kirkon ulkopuolella.
***
Tulkitsen Laajasalon tekstiä siten, että siinä itse asiassa juuri asetetaan esikuvaksi se sovittamaton erilaisuus, jota myös omalta osaltani yritän kuvailla. Laajasalo joutuu ratkaisemaan, ajaako hän tätä strategiaa ilmaisematta omaa kantaansa, vetäytymällä, vai tuomalla julki oman kantansa silloinkin, kun asiassa ei vallitse yksimielisyyttä. Valitettavasti kirkon virka tarjoaa haltijalleen liiankin helpon pakotien ja keinon kätkeä oma kantansa: kun virka on haltijaansa suurempi voi halutessaan asettaa huteran kirkkopoliittisen kompromissin oman vakaumuksensa edelle, kuten tälläkin hetkellä näyttää tapahtuvan, pitääkseen yllä harhakuvaa kirkon sisällä vallitsevasta yksimielisyydestä.
Odotan suurella mielenkiinnolla, miten Laajasalo virassaan toteuttaa sitä sovittamattoman erilaisuuden ihannetta, jota hän oman tulkintani mukaan edustaa. Toivon että hän rehellisesti tekee niitä itselleni epämieluisia ja väärinä pitämiäni ratkaisuja, joita ennakoin hänen tekevän.
Olen sitä mieltä, että ihmisen valinnoilla on paljon vähäisempi merkitys kuin usein luulemme. Kuvittelemme voivamme ohjata ajan ja historian virtaa, mutta tosiasiassa olemme kaikki – niin johtajat kuin johdettavat – itseämme suurempien voimien vietävinä. Descartesia mukaillen: kamppailen, siis olen olemassa. Itse yritän katsoa enemmän tietä kuin tien näyttäjiä ja enemmän maisemaa kuin tietä. Yksinäisyyttä sekin.
Lisään tähän yhden esimerkin sovittamattomasta erilaisuudesta. Selailin aamulla Jobin kirjaa, ja sieltä tuli vastaan kohta, jota Jeesus käyttää pohjana puheessaan. Arameaa puhuva Jeesus katsoi taaksepäin perintöön, joka oli kirjattu parillakin hänelle vieraalla kielellä: hepreaksi ja kreikaksi – kreikkaa Jeesus tuskin osasi. Katsomalla taaksepäin tuohon perintöön hän teki siitä oman synteesinsä. Haluaisin lukea läpi Vanhan testamentin tästä näkökulmasta: yrittääkseni tunnistaa siinä ne elementit, joista Jeesus rakensi näkemyksensä. Tällä tavalla voisin löytää jonkinlaisen hahmotelman Jeesuksen uskosta.
En väitä, että tämä Jeesuksen usko on ristiriidassa kirkon nykyisen perinnön kanssa, mutta kirkolle ei enää riitä se, että joku tunnustautuu Jeesuksen uskoon. Ainakin papin on nykyisin lisäksi julkisesti lausuttava lojaalisuutensa kirkon tunnustukselle. Se sisältää lisämuotoiluja, joita kirkko väittää pyhiksi, mutta joita itse pidän epäjumalanpalveluksena. Pidän täysin epärealistisena odottaa, että kirkko luopuisi tästä epäjumalanpalveluksesta.
Jeesuksen uskon ja kirkon epäjumalanpalveluksen välillä vallitsee sellainen sovittamaton ristiriita, jota yllä kuvaan. Silti uskon, että kirkko kykenee tai kykenisi elämään tuon ristiriidan kanssa. Pidän ongelmallisena sitä, että kirkko ei milloinkaan voi myöntää, että pelkkä Jeesuksen usko (tai sen likiarvo) riittäisi uskonyhteyden perustaksi. Jeesuksen usko ei edes oikeuta osallistumaan ehtoolliselle, joka on samoin tunnustavien, toisin sanoen epäjumalanpalvelukseen myöntyneiden, yhteysateria – siis niiden, jotka ovat myöntyneet siihen, että myös ihmisten keksimä on pyhää eikä yksin Jumala.
Mika Nyman
Kirjoittaja työskentelee kulttuuriperinnön alalla kansainvälisissä yhteyksissä. Teksti on alkujaan julkaistu Facebookin Kirkko ja yhteiskunta -ryhmässä. Osa tekstistä on kirjoitettu muutamia vuosia sitten, loppuosa nyt.
Yrjö Sahama. Tässä on sekä periaatteellinen että käytännöllinen puoli. Käytännön kannalta asia on aika lailla noin kuin kirjoitat. Mutta periaatteessa on niin, että kaikki kristityt uskovat samalla tavalla ja heistä hyviksi todetut veljet asetetaan julkisesti kutsuttuina hoitamaan paimenvirkaa. Sen ytimeen kuuluu sanan julistaminen puhtaasti ja sakramenttien toimittaminen oikein, jotta pelastava usko syntyisi, vahvistuisi ja pysyisi yllä. Ristiriita periaatteen ja käytännön välillä on monisyinen. Itse ymmärrän asian niin, että kysymyksessä on keskeisesti läntisen individualismin ja liberalismin synnyttämä krooninen vaiva.
Ei taida kaikki kristityt uskoa samalla tavalla, vaikka perusta onkin sama. Toiset uskovat kirjaimellisesti ja toiset metaforisesti ja monet siltä väliltä asiasta riippuen. Tämäkin ajatus lainattu tuosta Borgin kirjasta. Siinä on se oleellinen ero, minkä kanssa kyllä pitäisi hyvinkin tulla toimeen toisten kanssa.
Kari Roos. Kommentoin tietysti Suomen ev.lut. kirkon ja luterilaisen tunnustuksen perspektiivistä. Ja silloin herää mielestäni tärkeä kysymys: mitä seuraa siitä, kun joku ymmärtää jo lähtökohdissaan Raamatun ja uskontunnustukset metaforisesti ja tunnustuskirjat historiallisina dokumentteina? Joku toinen taas kirjaimellisesti? Sekä luterilaiset tunnustustekstit oikean uskon ilmaisuiksi. Näistä lähtökohdista seuraa minun ymmärtääkseni kaksi keskenään täysin erilaista käsitystä kirkon ykseydestä ja sen vaalimisesta. Tältä osin blogistimme on ihan oikeilla jäljillä. Sanon asian suoraan: tuolla menettelyllä ei koskaan olisi tehty mitään opillisia selvittelyjä oikean ja väärän opin välillä vaan gnostilaiset, katoliset kristityt ja ties mitkä lahkot/suuntaukset olisi pidetty ”kirkon” piirissä. Kirjoitan ”kirkon”, koska ”sovittamattoman erilaisuuden” hyväksymisestä keskeisissä uskonkohdissa kirkon ykseyden (kirkollisen yhteyden) säilyttämiseksi olisi seurannut ja seuraa kristillisen uskon ja sen myötä kirkon turmeltuminen joksikin muuksi kuin kristinuskoksi.