Luonnonuskontojen renessanssi ja suhde kristinuskoon

b2ap3_thumbnail_Paikkarin-torppa.jpg”Kansanusko, uuspakanuus ja kristinusko” luki juhlapuheen aiheena sunnuntain Sampojuhlien ohjelmassa. Juhlia vietettiin 58. kerran Elias Lönnrotin kunniaksi Paikkarin torpan pihapiirissä Sammatin Sampomäellä. Ja juhlain päätteeksi esiintyi Jippu. Tässä kaksi syytä, jonka vuoksi päätin lähteä paikanpäälle.

Juhlapuheen piti dosentti TT Risto Pulkkinen. Häntä on haastateltu samoista teemoista myös Taivaannaulan nettisivustolla. Haastattelu löytyy täältä.

Elias Lönnrot oli yhtä aikaa harras kristitty ja virsirunoilija sekä toisaalta rakensi meille suomalaisille pakanallisen mytologian, Kalevalan. Miten hän kykeni sovittamaan yhteen suomalaisen muinaisuskon ja kristinuskon omassa maailmassaan? Entä miten Pulkkinen itse yhdistää omassa elämässään intohimoisen kiinnostuksen ja myönteisen asenteen uralilaisten kansojen maailmankuvaa ja vanhaa uskontoa kohtaan sekä toisaalta roolinsa Suomen ev.lut.kirkon pappina?

Pulkkisen mukaan Lönnrotia auttoi romanttinen filosofia. Romanttisessa filosofiassa uskottiin, että luomisen jälkeen maan päällä vallitsi jonkinlainen ihmiskunnan viaton kulta-aika, ja tuolloin ihmisten keskuudessa vaikutti ns. luonnollinen uskonto. Luonnonkansojen uskonto nähtiin tuon luonnollisen uskonnon suoraksi jatkumoksi. Romantiikan filosofeille siis ns. pakanalliset uskonnot eivät olleetkaan kristinuskon vastavoima tai uhka, vaan pikemmkinkin jonkinlainen ”esiäiti” kristinuskolle.

Ennen romantiikan filosofeja ajattelutapa oli ratkaisevasti toisenlainen. Muinaisuskonnot ja luonnonuskonnot kiinnostivat vain periaatteella: ”Vihollinen on tunnettava”.

Toisaalta Lönnrot muokkasi suomalaista muinaisuskoa Kalevalassaan paremmin kristinuskon kanssa yhteensopivaksi. Hän esimerkiksi laati Kalevalaan lineaarisen aikakäsityksen, vaikka pohjoisten kansojen  aikakäsitys on perinteisesti ollut syklinen. Maailman tuhoa on aina seurannut uusi luominen. Tosin yhden muistuman syklisyydestä Lönnrot Kalevalaan jätti: ajatuksen takaisin palaavasta Väinämöisestä.

Lisäksi Lönnrot korosti Kalevalaprojektissaan kaikkien kansojen tuntemaan ’Korkeinta Henkeä’ ja teki Ukosta tällaisen ylijumalan. Pulkkisen mukaan suomalaisessa kansanuskossa Ukolla ei alun perin ole juurikaan tuollaista ylijumalan roolia ollut. 

Vaikka Suomi alkoi vähitellen muuttua kristityksi maaksi jo 1000-luvulla, säilyi vanha maailmankuva pitkään. Pulkkisen mukaan vasta sotien jälkeinen kaupungistuminen teki lopun vanhan maailmankuvan jäänteistä. Toisaalta varsin pian suomalainen muinaisusko on alkanut kiinnostaa ihmisiä elävällä tavalla uudelleen. Maailmalla on havaittavissa globaali luonnonuskontojen renessanssi-ilmiö ja myös Suomessa ja esimerkiksi Virossa on yhä enemmän Suomen uskon ja maauskon kannattajia.

Pulkkinen kertoo seuranneensa hämmentyneenä vastareaktiota joillakin herätyskristillisillä netin keskustelufoorumeilla: kalevalakorutkin nähdään saatananpalvontana. Onko voimakas vastakkainasettelu tarpeellista?

Omassa ajattelussaan Risto Pulkkinen on ratkaissut asian erottamalla selkeästi toisistaan uskonnon tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen merkityksen. Hän näkee, että tämänpuoleisen elämän kannalta kristitty voi ammentaa myös luonnonuskonnosta: Suomalainen muinaisusko voi tarjota apua, jos haluaa luoda toimivaa suhdetta luontoon ja siinä vaikuttaviin salattuihin voimiin, jotka kaikki kuitenkin ovat pohjimmiltaan Jumalan luomia lahjoja ihmiselle. Sen sijaan tuonpuoleista pelastusta ajatellen kristitty ei voi turvautua luonnonhenkiin. Tuonpuoleisen pelastuksen tuo yksin Kristus.

Pulkkisen mukaan kristinuskoa ja luonnonuskontoja siis yhdistää pyhän kokemus luonnossa, jumalallisen kohtaaminen metsässä, merellä tai tunturissa. Mystiset kokemukset luonnossa eivät ole pahoja tai kristinuskon vastaisia.

Taivaannaulan haastattelussa Pulkkinen nostaa esiin kiinnostavan ajatuksen. Hänen mukaansa vanhat uskomukset eivät ole olleet uskomiseen perustuvia. Ne ovat olleet omana aikanaan yleisesti hyväksyttyä tietoa maailmasta. Kirkon opetuksista tuli kansan yleisesti hyväksymää tietoa viimeistään 1600-luvulla, jolloin vanhat perinteet jatkuivat nimenomaan valtakulttuurin vastaisina uskomuksina.

”Vahvempi ideologia on aina yhteiskunnassa tietoa ja heikompi uskoa”, Pulkkinen huomauttaa. 

“Niin kauan kuin ei ollut kristinuskon kaltaista kilpailevaa maailmanselitystä, vanhat uskomukset olivat ihmisille tietoperäisiä havaintoja maailmasta. Haltijoihin uskottiin, koska ihmiset niitä näkivät ja kertoivat niistä toisilleen.”

Tämä herätti mielessäni monenlaisia ajatuksia. Nykyisessä kielenkäytössämme sanoilla ’tieto’ ja ’uskomus’ on kovin erilainen kaiku ja arvolataus. Onko tosiaan niin, että yleisessä keskustelussa vahvemman (vaikutusvaltaisemman, rikkaamman?) näkemykset ovat tietoa ja heikomman (alistetumman, köyhemmän?) näkemykset uskomuksia? Jos tällainen osittain tiedostamaton vallankäyttöasetelma on olemassa, miten se vaikuttaa siihen, miten asennoidumme, ymmärrämme, tulkitsemme maailmaa?

Tieteellisessä mielessä sanoilla on tietysti vakaat ja selkeät määritelmänsä. Mutta puhun nyt tavallisen kansalaiskeskustelun tasosta, jossa määrittelyt usein jäävät vähemmälle ja erilaiset sisäänkirjoitetut automaattiset oletukset vaikuttavat vahvemmin. Mitätöimmekö automaattisesti jostakin suunnasta tulevan tiedon elämästä, koska tietolähteellä ei ole valtaa? Ketä uskomme, ketä kuuntelemme, ketä arvostamme, ketä emme?

Juhlan päätteeksi Jippu päätyi pitämään puheen melkein kuin herätyskokouksessa. Ja laulamaan Hanna-Maria Heleniuksen sanoin ja sävelin, riipaisevasti tulkiten ”Tee minussa työtä siellä missä en nää kuin pelkkää pimeyttä ja vielä pyyntö tää: tee minussa työtä kun en jaksa enää…” b2ap3_thumbnail_aJippu.jpg

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Juhani Ahon hienossa 1840-lukua kuvaavassa aateromaanissa ”Kevät ja takatalvi” romaanin päähenkilö Antero Hagman saapuu Savon sydänmaille pää täynnä kalevalaisuuden ihannointia. Vaan kuinkas käykään papin pojalle. Antero kääntyy ukko-Paavon oppien kannattajaksi. Ruotsalaisen edustama mustanpuhuva pietismi ei ollut erityisen suvaitsevaista lunnonuskontojen ihailua. Romaanissa Paavon pietismi tekee jyrkän eron myös fennomaaneihin ja suruttomiin pappeihin.

    Emilia kirjoittaa: ”Lisäksi Lönnrot korosti kalevalaprojektissaan kaikkien kansojen tuntemaa ”Korkeinta Henkeä” ja teki Ukosta tälläisen ylijumalan.”

    Onkohan sattumaa, että modernissa körttimytologiassa Paavo Ruotsalaista on taipumus kutsua ”Ukko-Paavoksi?”

  2. Kaikki inhimillinen toiminta ja kulttuuri; tiede, taide, urheilu, pelit, leikit, muoti, uskonnot, kultit, opit, teoriat etc. etc. merkitsee uppoutumista johonkin paradigmaan tai muotosarjaan, mikä ilman Jeesusta johtaa helvettiin. Näin etäällä maailma on Kristuksesta! Kristuksen seuraaminen ei poista inhimillisen kulttuurin ulottuvuuksia, mutta antaa niille uuden merkityksen. Vain Kristuksessa näemme todellisuuden.

  3. Onpa hyvä että punikki-rokkipappi latoo suorat sanat tänne liberaalihössötyksen sekaan:) Kulttikorujen (esim. kalevalakorut) muotoon ja käyttötarkoitukseen liittyy maaginen ajattelu jonka lähtökohdat ovat syvästi pakanalliset. Niillä ei ole Kristus-uskon kanssa mitään tekemistä. Tietenkin sivistyneelle ihmiselle pakanuus ja noituus ei merkitse mitään, niinkuin eivät merkitse kristinuskon totuudetkaan. Kaikkihan on vain kuvakieltä ja ihmisen uskonnollista hapuilua kohti oletettua valoa, josta kenelläkään ei ole varmaa sanottavaa. Surullista!

  4. Emilian ”Tämä herätti mielessäni monenlaisia ajatuksia. Nykyisessä kielenkäytössämme sanoilla ’tieto’ ja ’uskomus’ on kovin erilainen kaiku ja arvolataus. Onko tosiaan niin, että yleisessä keskustelussa vahvemman (vaikutusvaltaisemman, rikkaamman?) näkemykset ovat tietoa ja heikomman (alistetumman, köyhemmän?) näkemykset uskomuksia? Jos tällainen osittain tiedostamaton vallankäyttöasetelma on olemassa, miten se vaikuttaa siihen, miten asennoidumme, ymmärrämme, tulkitsemme maailmaa? ”

    Tiedon lajit ovat tieto, tiede ja uskomus. Ensikäden tietoa saa tutkimuskirjallisuudesta, ammattilehdistä, sanomalehdistä ja jopa populaarimediasta. Tiedostamatonta tietoa omistaa äiti, joka lapsen syntyessä vaistomaisesti tietää kuinka toimia. Käytännön tieto opitaan elämässä eri olosuhteissa. Niin kutsuttu vähän muodollisempi tieto on osin uskomusta, tietoa ja osin tutkimustietoa.

    Tieto jakautuu kolmeen katekoriaan ja ne ovat käytännöntiedon lisäksi arkitieto sekä ammattitieto. Perusjakoa voi tehdä myös muodollisentiedon ja epämuodollisen tiedon välillä. Epämuodollinen tieto on lähinnä käytännön asiantuntijuutta eri tilanteissa. ja se on maalaisjärjen käyttöä eri tilanteissa. Muodollinen tieto on opinnoista saatua tietoa. Muodollinen tieto tarjoaa ne välineet, joiden avulla voidaan seurata tiedonalan kehitystä. Arkiajattelussa saman asian uudelleen havaitseminen saa tekemään päätelmiä. Muodollisuudestaan huolimatta viralliset dokumentit eivät ole tieteellistä tietoa. ( Tausta Lehtinen 2001).

    Taitaa olla vakaumukset sen verran sekaisin, että uskomukseksi voidaan kutsua, mitä tahansa. Siis riippuu ihan kulmasta ja esittäjästä.

Karhu Emilia
Karhu Emilia
Olen Kotimaan toimittaja.