Lopettakaa hölmöily – lisää teatteria kirkkoihin!
Olin siellä minäkin. Näin Temppeliaukion kirkon ”kohuesityksen” ja kirjoitin siitä Kotimaahan. Verkossakin olen asiaa uutisten muodossa käsitellyt, ja asianosaisten kanssa keskustellut. Sopinee siis omasuinen sananen itse esityksestä ja siitä käydystä keskustelusta.
Ensinnäkin viime perjantaisessa esityksessä (Kuka maksaa innovaation?) Temppeliaukion kirkossa tapahtui kaksi erillistä asiaa, jotka herättävät tunteita. Ne ovat kuitenkin pidettävä erillään tai muuten ei saa tolkkua keskustelijoiden puheesta.
Ensinnäkin. Esitys oli kabareemainen ja suorasukainen. Sen tyylilaji ja tehokeinot olivat sellaisia, että niiden tuominen kirkkotilaan aiheuttaa luonnollisesti ristiriidan katsojassa. Tai jos ei aiheuta, niin katsoja ei osaa lukea nyansseja. Ehkä myös esittäjiltä puuttui kysy eläytyä katsojan asemaan.
Esitykseen liittyi sanoja ja eleitä, jotka melko huonosti sopivat kirkkotilassa (tai eräissä muissakaan tiloissa) esitettäviksi. Tämän toteaminen ei vaadi erityistä konservatiivista mielenlaatua, vaan normaalia kalustettujen huoneiden tapakulttuurin tuntemista.
Toinen asia on kirkkotilaan liittyvän symboliikan (alttari, saarnatuoli, kastemalja) ”unohtamien” ja ottaminen osaksi esitystä kuin kyse olisi vain käytännöllisistä esineistä. Toki ne sitäkin ovat, mutta missään tapauksessa eivät vain sitä.
Esityksessä rikottiin kirkkotilan symboleja. En usko, että se oli tietoinen provokaatio tai hyökkäys tabuja vastaan. Ei se siltä ainakaan paikan päällä tuntunut, vaan siltä että kyse oli nuoruuden suoraviivaisuudesta ja taiteen tekemisen innosta. Esittäjien oma näkemys ohitti realiteetit ja perinteet.
Kirkko on ongelmallinen paikka esittää teatteria, mutta ei suinkaan tavaton. Kirkkodraama on oma lajityyppinsä ja se pitää sisällään kahdenlaista: liturgista ja dramaattista teatteria.
Liturginen kirkkodraama perustuu kirkkotilan symboliikkaan ja alleviivaa sitä. Draamallinen kirkkonäytelmä puolestaan voi sisältää yleisempiä aineksia ja muotokieltä, eikä sen tarvitse joka kohdassa ottaa huomioon esimerkiksi alttaria. Kirkkodraaman sijasta joku puhuu mieluummin kirkkoteatterista, joka voi myös olla kristillisiä aiheita käsittelevää teatteria muualla kuin kirkossa esitettynä.
Temppeliaukion kirkossa nähdyllä näytelmällä ei ollut tekemistä kirkkodraaman kanssa. Ei ohjaajankaan mielestä. Se oli alunperin toisenlaiseen tilaan tehty teatteriesitys, joka nyt oli tuotu kirkkoon. Ohjaaja ja ryhmä toimivat oikeastaan kuten teatterilaisten pitääkin eli he ottivat tilan haltuun - tosin tilan luonteen ja käyttötarkoituksen sivuuttaen. Näytelmän vakava aihe ja ronski käsittelytapa eivät päässeet oikeuksiinsa kirkkotilassa. Valitettavasti.
Tapahtuneen perusteella ei kuitenkaan voi eikä pidä tehdä johtopäätöstä, että kirkkosalissa ei voisi esittää draamaa. Kyllä voi ja pitääkin. Sillä on vuosisataiset perinteet.
Aiheen ympärillä käydyssä keskustelussa on liikkeellä kauhistelua, vääriä väitteitä ja kuvitelmia. Tuntuu, että ”kohuesitys” tarjoaisi heijastuspinnan monien peloille ja jopa toiveille, että kaikkinainen irstaus ja pyhäinhäpäisy osoittaisi kirkon hengellisen ja henkisen tilan rappion syvyyden.
Ajattelen, että kyseessä oli yksinkertaisesti vain valitettava työtapaturma. Niin teatterin kuin seurakunnankin puolelta. Kumpikin tarkoitti hyvää ja tarjosi parastaan - lopputulos vain karkasi käsistä.
P.S. Olen esityksen kirkkoon kutsuneen Töölön seurakunnan jäsen.
Aiheen taustaa esim. täällä
36 kommenttia
Katsoin eilen Todd Haynesin elokuvan I’m Not There, joka kertoo Bob Dylanista. Siinä mikään yksityiskohta ei pidä kirjaimellisesti kutiaan. Nuori 11-vuotias Bob Dylan on musta kiertolainen nimeltään Woody Guthrie, joka tavarajunassa pummilla matkustaessaan rämpyttelee kitaraa. Viisipäinen Dylan piirtyy kuitenkin tarkemmin kuin missään 1:1-kirjaimelliseen tarkutteen pyrkivässä elämäkerrassa, se on muotokuva, jossa faktat pannaan säpäleiksi, jotta sielu tulisi esille. Ja se tulee. Katsoin elokuvan kolmatta kertaa. Nyt näin siinä puutteita näyttelijöiden kehokielessä, mutta olisi se parhaimmillaan aikamoinen.
Minusta tuo elokuva oli ihan todellinen kuvaus, että näin se todella kaikki tapahtui, vaikka tiedän tasan tarkkaan, mikä sen kirjaimellisuudessa oli valetta. Elokuva sopisi hyvin myös Raamatun historiallisuutta koskevaan opetukseen.
Tällä yritän saada meneillään olevaan keskusteluun näkökulmaa siitä, miten teatteri puhuu todellisuudesta totta, teatteri profetoi, koska se näyttää, mitä on tämä todellisuus, mitä todella tapahtuu. Huono teatteri ei sitä tee, hyvä tekee. Se ilmaisee aitoja tunteita.
Onko kirkko aitojen tunteiden paikka? Vai onko sakraalitila jotakin sellaista, että ihmisen ei pitäisi siihen ylimalkaan astua jalallakaan? Entä, jos sakraalitilassa on lupa toimittaa vain oikein pyhiä uhritoimituksia: Missä on sen kosketuspinta ihmisen elämään?
Kirjaimellisesti leipä on leipä, viini on viini. Se ”todellisuuus” tai ”reaalisuus” ei ole luonteeltaan fysikaalista, se voidaan todentaa helposti laboratoriossa. Sen todellisuuden täytyy olla luonteeltaan jotakin muuta.
Kumpikaan, messuaminen tai teatteri, eivät tässä mielestäni kilpaise siten, että toinen väittäisi toista vain ”esitykseksi jostakin”.
Ajan kuva – ja kirkkomekin ? Ehkä on hyvä, että peitetty tulee näin julkiseksi – kun Kaikkivaltias sallii kirkkomme eliitin tyhmistyä. Lieneekö heille tärkein kilvoittelun paikka säilyttää mediaseksikäs intellektuelli imagonsa perinteisen radikaali-liberaalin kulttuurimediakraatin silmissä. – Mutta taitaa jokainen rivikristitty nähdä, ettei ”keisarilla ole vaatteita laisinkaan…”
Miten on mahdollista, että samat, jotka toisessa yhteydessä esiintyvät kaiken uskonnollisen mädännäisyyden paljastajina ja kristillisen moraalin ja opin etuvartijoina, suhtautuvat nyt loputtoman ymmärtävästi tällaiseen Kaikkivaltiaalle pyhitetyn tilan, mitä törkeimpään rienaamiseen ja häpäisyyn ?
Ehkä on hyvä muistaa, että teatteri syntyi Kreikassa Dionysos (room. Bacchus) -jumalan palvontamenona ja Dionysosta voitiin myös nimittää nimillä Eleutherios (vapauttaja) ja Soter (pelastaja)! – On tainnut Danielin kirjan ennustus toteutua jälleen kerran.
Muuten mulla oli aikeena tänä viikonloppuna pistää blogi, joka olisi ollut osittain jatkoa edelliseen. Olin jo etukäteen kirjoittanut näin:
”Jeesuksen seuraaminen oli alkuaan matkimista, mimiikkaa. Eritoten pääsiäisajan hurskauselämässä kuljettiin Jeesuksen kärsimystietä ja eläydyttiin uudestaan ja uudestaan passiokertomuksen kohtauksiin ja itse Jeesuksen asemaan. Jeesuksen seuraamisen latinankielinen ilmaisu imitatio Christi kielii asian ytimen. Alkuaan imitaatiohartauden tarkoituksena oli toistaa sama, minkä Jeesus oli kokenut. Filippiineillä on edelleen rutiinia, että monet ristiinnaulittavat itsensä joka pääsiäinen myötätunnosta.
– Heippa, mä meen nyt! Käyn ensin ristillä ja tulen sitten kaupan kautta kotiin!
Keskiajalla tämä hurskaudenmuoto organisoitiin koko kylän tai kaupungin yhteisiksi pääsiäisajan kärsimysnäytelmiksi, ja sitä perua on myös Helsingissä 1994 alkanut Via Crucis, joka myöhemmin levisi koko maahan suosituksi pääsiäisajan hengellisen fiilistelyn muodoksi.
Tämähän siis on teatteria. Siinä esitetään Jeesus kuolemassa ja Jeesus ylösnousemassa. Jouluseimetkin olivat aivan alkuaan näytelmänomaisia asetelmia, joissa ihan oikeat härät ja aasit toimivat asiantuntevasti avustajina. Kansan Raamattuseura tahollaan on jatkanut näitä roomalaiskatolisia perinteitä.”
Juhani Huttunen oivalsi – Kakkuri ei – erinomaisesti mitä teatterin totuudella ja sen todeksi elämisellä tarkoitin. Juuri tuosta on teatterissa kysymys. Juuri siksi teatteri on niin äärimmäisen suosittu taidemuoto, jota seuraa vuosittain Suomessakin satoja miljoonia katsojia.
Kakkurin vetoaminen arkikieleen oikeuttaa samoin arkikieleen vedoten pitämään myös messua teatterina.
”Arkipuheen merkitys sen sijaan sopii tähän oikein hyvin. Jos Heinola murhaa lavalla jonkun, häntä ei pidätetä, ja ruumiskin nousee kohta jaloilleen ja tulee lopussa kumartamaan yleisölle. Ehtoollisenvietossa taas ei syötyjä leipiä koota lopuksi takaisin laatikkoon ja ”syödä” niitä viikon päästä uudelleen.”
Kakkurin esimerkki toimii kyllä paremmin niin päin, että ei ehtoollisessakaan ehtoollisleipä oikeasti muutu kenenkään ruumiikisi ja vereksi. Kuvitteellinen (uskottu) osuus jää. Ja kuten teatteri toistaa esitystään myös ehtoollista jaetaan yhä uudellen ja uudelleen.
”Ehkä on hyvä muistaa, että teatteri syntyi Kreikassa Dionysos (room. Bacchus) -jumalan palvontamenona ja Dionysosta voitiin myös nimittää nimillä Eleutherios (vapauttaja) ja Soter (pelastaja)! – On tainnut Danielin kirjan ennustus toteutua jälleen kerran.”
Teatteri ei ole syntynyt vain Dionysos juhlista, teatteri on ideana huomattavasti vanhempaa. Vaikutteita teatteri on toki siitä saanut kuten kristinuskokin(!), muistamme että Dionysos-siis vapahtaja – muutti myös veden viiniksi ja nimenomaan häissä! (Adrianen) Theatron ja theologia käsite pohjaavat kyllä sanana samaan kreikkalaiseen johtoon thein eli liikkua. (Platon Kratylos)
Markku Korteniemi kirjoitti: ” Miten on mahdollista, että samat, jotka toisessa yhteydessä esiintyvät kaiken uskonnollisuuden mädännäisyyden paljastajina ja kristillisen moraalin ja opin etuvartijoina suhtautuvat nyt loputtoman ymmärtäväisesti tälläisen Kaikkivaltiaalle pyhitetyn tilan mitä törkeimpään rienaamiseen ja häpäisyyn?”
Erittäin hyvä kysymys. Olisiko syynä se, että mikään ei oikeasti enää merkitse monellakaan mitään. Kaikki etäännytetään itsestä. ”Kulttuurikristillisyys” latistaa pyhän ja sakramentaalisen.
Heinola. Ehtoollisaineet eivät luterilaisen opin mukaan muutu yhtään miksikään. Mutta ne syödään ja juodaan.
Kreikkalainen teatteri ei syntynyt Dionysoksen palvontamenoista. Se oli varsin korkeatasoista aikanaan. Suurimpina kreikkalaisinä näytelmänkirjoittajina mainitaan yleensä Aiskhylos, Sofokles ja Euripides.
Kirjoittaja
Olli Seppälä
Kirjoittaja Kotimaa Oy:n palveluksessa. Hänen harrastuksiinsa kuuluvat mm. kulttuuri, linnut, kellot.
Kakkuri kovinkaan syvästi tiedä’ tai tiedosta, mitä teatteriesitys tekijöilleen ja useinyleisöllekin on.
Kakkuri on sekä esiintynyt että seurannut teatteria ihan riittävästi. Heinola varmasti tietää, että arkipuheessa teatterilla, esittänmisellä ja näytelmällä on merkitykset, jotka eivät ota kantaa teatterin oikeaan olemukseen, jonka puolesta Heinola nyt närkästyi. Samalla tavalla arkipuheessa puhutaan liturgiasta ja siunaamisesta.
Arkipuheen merkitys sen sijaan sopii tähän oikein hyvin. Jos Heinola murhaa lavalla jonkun, häntä ei pidätetä, ja ruumiskin nousee kohta jaloilleen ja tulee lopussa kumartamaan yleisölle. Ehtoollisenvietossa taas ei syötyjä leipiä koota lopuksi takaisin laatikkoon ja ”syödä” niitä viikon päästä uudelleen.
Ilmoita asiaton kommentti