Lopettakaa hölmöily – lisää teatteria kirkkoihin!
Olin siellä minäkin. Näin Temppeliaukion kirkon ”kohuesityksen” ja kirjoitin siitä Kotimaahan. Verkossakin olen asiaa uutisten muodossa käsitellyt, ja asianosaisten kanssa keskustellut. Sopinee siis omasuinen sananen itse esityksestä ja siitä käydystä keskustelusta.
Ensinnäkin viime perjantaisessa esityksessä (Kuka maksaa innovaation?) Temppeliaukion kirkossa tapahtui kaksi erillistä asiaa, jotka herättävät tunteita. Ne ovat kuitenkin pidettävä erillään tai muuten ei saa tolkkua keskustelijoiden puheesta.
Ensinnäkin. Esitys oli kabareemainen ja suorasukainen. Sen tyylilaji ja tehokeinot olivat sellaisia, että niiden tuominen kirkkotilaan aiheuttaa luonnollisesti ristiriidan katsojassa. Tai jos ei aiheuta, niin katsoja ei osaa lukea nyansseja. Ehkä myös esittäjiltä puuttui kysy eläytyä katsojan asemaan.
Esitykseen liittyi sanoja ja eleitä, jotka melko huonosti sopivat kirkkotilassa (tai eräissä muissakaan tiloissa) esitettäviksi. Tämän toteaminen ei vaadi erityistä konservatiivista mielenlaatua, vaan normaalia kalustettujen huoneiden tapakulttuurin tuntemista.
Toinen asia on kirkkotilaan liittyvän symboliikan (alttari, saarnatuoli, kastemalja) ”unohtamien” ja ottaminen osaksi esitystä kuin kyse olisi vain käytännöllisistä esineistä. Toki ne sitäkin ovat, mutta missään tapauksessa eivät vain sitä.
Esityksessä rikottiin kirkkotilan symboleja. En usko, että se oli tietoinen provokaatio tai hyökkäys tabuja vastaan. Ei se siltä ainakaan paikan päällä tuntunut, vaan siltä että kyse oli nuoruuden suoraviivaisuudesta ja taiteen tekemisen innosta. Esittäjien oma näkemys ohitti realiteetit ja perinteet.
Kirkko on ongelmallinen paikka esittää teatteria, mutta ei suinkaan tavaton. Kirkkodraama on oma lajityyppinsä ja se pitää sisällään kahdenlaista: liturgista ja dramaattista teatteria.
Liturginen kirkkodraama perustuu kirkkotilan symboliikkaan ja alleviivaa sitä. Draamallinen kirkkonäytelmä puolestaan voi sisältää yleisempiä aineksia ja muotokieltä, eikä sen tarvitse joka kohdassa ottaa huomioon esimerkiksi alttaria. Kirkkodraaman sijasta joku puhuu mieluummin kirkkoteatterista, joka voi myös olla kristillisiä aiheita käsittelevää teatteria muualla kuin kirkossa esitettynä.
Temppeliaukion kirkossa nähdyllä näytelmällä ei ollut tekemistä kirkkodraaman kanssa. Ei ohjaajankaan mielestä. Se oli alunperin toisenlaiseen tilaan tehty teatteriesitys, joka nyt oli tuotu kirkkoon. Ohjaaja ja ryhmä toimivat oikeastaan kuten teatterilaisten pitääkin eli he ottivat tilan haltuun - tosin tilan luonteen ja käyttötarkoituksen sivuuttaen. Näytelmän vakava aihe ja ronski käsittelytapa eivät päässeet oikeuksiinsa kirkkotilassa. Valitettavasti.
Tapahtuneen perusteella ei kuitenkaan voi eikä pidä tehdä johtopäätöstä, että kirkkosalissa ei voisi esittää draamaa. Kyllä voi ja pitääkin. Sillä on vuosisataiset perinteet.
Aiheen ympärillä käydyssä keskustelussa on liikkeellä kauhistelua, vääriä väitteitä ja kuvitelmia. Tuntuu, että ”kohuesitys” tarjoaisi heijastuspinnan monien peloille ja jopa toiveille, että kaikkinainen irstaus ja pyhäinhäpäisy osoittaisi kirkon hengellisen ja henkisen tilan rappion syvyyden.
Ajattelen, että kyseessä oli yksinkertaisesti vain valitettava työtapaturma. Niin teatterin kuin seurakunnankin puolelta. Kumpikin tarkoitti hyvää ja tarjosi parastaan - lopputulos vain karkasi käsistä.
P.S. Olen esityksen kirkkoon kutsuneen Töölön seurakunnan jäsen.
Aiheen taustaa esim. täällä
36 kommenttia
Ari Lahtinen,sana ’Yleensä’ = tavallisesti, useimmiten; yleisesti ja jos joku on yleensä niin se on silloin enemmän kuin puolet. Maassamme ja maailmalla on Mannerheimista satoja taiteellisia teoksia ja siis väität että niistä enemmänkuin puolet on pilkkaavia. Puhut puhdasta p…aa.
Minusta lähestulkoon kaikki Suomen kirkot voisi ja pitäisi vihkiä uudelleen käyttöönsä. Samalla tuomiokapitulit voisivat järjestää opetustuokion aiheesta vihkiminen. Kun tila vihitään sakraalikäyttöön, on se sitten pysyvästi ja perusteellisesti vihitty sakraaliin tarkoitukseen, eikä sitä sen jälkeen käytetä muuhun.
Kastemalja ei ole kastemaljan symboli, vaan se on kastemalja itse. Kaste voidaan tietenkin toimittaa missä vedessä tahansa ja astiasta tai ilman astiaa. Mutta jos malja erotetaan jumalanpalveluskäyttöön, se on sitten menoa sen arkikäytölle.
Alttaria pidetään joskus muita pyhempänä kirkon osana. Se on kunnioitettava asenne, mutta varsinaisesti koko kirkko on yhtäläisellä tavalla erotettu Herran omaksi. Kirkko ei ole kuin pakanatemppeli ja siksi alttari ei ole muita pyhempi paikka. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, ettei alttarilla olisi pyhyyttä. On sillä, mutta samanlainen pyhyys on jokaisella penkinvälillä ja kynttiläkruunullakin. Mikä on vihitty Herran omaksi, sitä älköön käytettäkö porsasteluun. Ja porsasteluksi voi laskea melkein minkä tahansa toiminnon, jota ei aloiteta Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Kiitos, Olli,lisävalaisusta! Olisipa esitys alunperinkin löytänyt vähemmän loukkaavuus-alttiin forumin, mutta seurakuntahan sen tilasi. Kun huudahdat, että ”lopettakaa hölmöily, lisää teatteria kirkkoihin”, minulle tuli jälkikäteen hirtehinen juttu mieleen. En halua irvailla, mutten voi olla mainitsematta hiukkasen tulkintoja antavasta huudahduksesta. Kannatatko määrää laadun kustannuksella? Ei kai kirkon kulttuurinen ilmapiiri parane vain määrällä mälläämisellä? (Ok. En usko että ajattelet näin). Entä: Eikö maallikkojen mielestä teatterissa jumalanpalveluskaavoineen ole jo teatteria kyllin. Osa ei halua osallistua jumalanpalveluksiin niiden näytelmällisyyden vuoksi: teatteria ja kulisseja! Eivät he kaipaa teatteria teatteriin vaan yksinkertaista kristillistä kanssakäyntiä, kontaktia, kommunikointia ilman muodollisuuksia ja spektaakkeleja (Hiljaisuuden kappeli Kampissa). Asialla on tosin puolensa. Koskaan mikään ei ole yksiselitteistä! Nyt ortodoksinen kirkko ilmoittaa jäsenmääränsä kasvusta viime vuonna! Tiedän useiden tuttujeni perusteella, että kääntymisen perustana on juuri halu pois luterilaisen kirkon oudosta sekamelskasta maallisen ja hengellisen välillä. Halutaan todella pitkän perinteen jumalanpalveluselämää, sitä mitä ulkopuolinen voi pitää teatraalisena, mutta joka joka osaltaan (jumalanpalvelusmenot) voidaan perustella teologisesti ja kauniisti alkukirkon ajoilta lähtien.
Kastemalja itse. Tästä tulee mieleen keskustelu sakramenttien luonteesta luterilaisuudessa, esimerkiksi ehtoollisaineiden käsittelyä koskevat ohjeistukset siitä, ovatko ehtoollisen ruumis ja veri ruumista ja verta kuinka pitkään ehtoollisenvieton jälkeen, ja miten viiniä pitää käsitellä: saako kaataa viemäriin samantien, vai pitääkö laskea viemäriin virtsateitä pitkin vasta vähän ajan päästä, kuten on tapana silloin, kun pappi kulauttaa kannun tyhjäksi kirkonmenojen jälkeen sakastisssa ennen kuin karauttaa Fiatillaan kinkereille. Onko kastemalja erityinen kastemalja myös silloin, kun ketään ei olla kastamassa? Tai entä kotikaste: pitääkö jokaisessa olla jokin erityinen kastemalja, johon ei suopursuja poimita muina aikoina? Pitääkö jokainen vääränlaisen maljan kanssa kastettu kastaa uudelleen?
Oli miten oli, tuo kirkkotilan käyttö ainoastaan kirkonmenoihin – fanum vs. pro fano, profaani – on kyllä perusteltu näkökohta. TÄmä taas tarkoittaa, että mitäs läksit. Ittepähän kirkkoherra myöntyi hommalle.
Juhanin kysymykset koskettavat jotain hyvin olennaista. Onko messu ja sakramentti itsessään jotain, vai ovatko nekin vain näytelmää? Jos ehtoollinen ei ole todellisen Jumalan todellinen kohtaaminen, se on esitys jostain todellisemmasta kohtaamisesta, joka tapahtuu jossain muualla. Silloin kirkko on antanut tilaa näytelmille harjoittamalla itsekin teatteria. Tässähän kulkee perinteinen eroavuus luterilaisen kristillisyyden ja anglo-amerikkalaisen herätyskristillisyyden välillä. Karkeasti sanottuna jälkimmäisessä pidetään todellisena Jumalan kohtaamisena hengellistä aktia, jossa esim rukouksessa pyydetään Jeesusta tulemaan elämään tai sisimpään. Tai karismaattisessa versiossa hurmoskokemusta, jossa Pyhä Henki koskettaa ihmistä. Kosketa minua Henki, lauletaan virressäkin. Kastetta ja ehtoollista kutsutaan siksi muotomenoiksi, eikä niille ole uskossa oikein käyttöä. Silloin ei Temppeliaukion skandaalissakaan tapahtunut mitään todellista, kunhan vaan loukattiin tunteita ja siveellisyysajattelua, kun pyllisteltiin.
Ehtoollisaineiden jälkikäsittelyssä ei oleellista ole niinkään se, miten kunnioitusta osoitetaan pyhitetylle viinille. Olennaista on että osoitetaan. Ymmärretään, että sitä viiniä ei enää palauteta arkikäyttöön.
Kysymys reaalipreesenssistä on eri asia. Kristuksen läsnäolo konsekroidussa viinissä kuuluu ehtoolliskäyttöön. Se saattaa päättyäkin, kun messun päättävä amen lausutaan. Mutta viinin erottaminen pyhään käyttöön ei pääty.
Hyvä analogia on avioliittoon vihkiminen. Vihkimisen jälkeen puolisot eivät lähde kumpikin omille teilleen etsimään itselleen sänkyseuraa, vaan heistä on tullut pari. Vihkiminen ei ole ollut vain juhlava hetki ja hieno spektaakkeli, vaan se on yhdistänyt erilliset ihmiset yhdeksi, jopa virallisesti ja juridisesti. Ei ole tehty teatteriuesitystä nimeltä vihkiminen, vaan on menty oikeasti naimisiin.
Kirkossa pitäisi samalla lailla ymmärtää, että emme esitä asioita, vaan elämme niitä oikeasti. Kirkoksi vihkiminen ei ole mikään normaalia komeampi tupaantuliaisseremonia, vaan kristityt varaavat tilan Jumalan kohtaamiseen. Jos ei ymmärretä, niin on ihan sama, kuka niitä näytelmiä järjestää.
Vaikea juttu.. Sanottakoon jumalan teatterista mitä tahansa, mutta harva teatteriesitys puhuttaa vielä 35:n vuoden jälkeenkin.
Ehkäpä mun mielipide loppujen lopuksi olisi, että teatteri pois kirkosta kaikki tyynni, mutta teattereissa, katuteattereissa, laitosteattereissa tms saa ja pitää järkyttää katsojien moraalitaloutta, ts. näkemystä siitä mikä on asioiden hyvä ja oikea tila.
Siis teatteri pois kirkoista, mutta itse teattereihin lisää ruutia musiikkihupailujen sijaan.
Teemun puheenparsi sisältää argumentin, että kirkkotila on erotettu maallisesta. Latinan fanum on temppeli, ja profaania on se, mikä on suhteessa temppelin pro eli edessä, siinä oven ulkopuolella, ja sitä on siis profaani, maallinen. Se, miten tämä temppelin sisäpuolella tapahtuva sitten koskettaa tavallista ihmisen elämää ja se, miten ihminen sitten on ns. tavallinen ihminen ilmavaivoineen siellä temppelin sisäpuolella, on yksi kysymyksensä, johon dogmihistoriassa pääsee tutustumaan lukemalla jumalallisen ja inhimillisen luonnon suhteesta Jeesuksessa, jota pidetään Kristuksena. Oli kuinka oli, olen kallistumassa taas sille kannalle, että teatteria ei pidä tuoda kirkkoon, eikä mitään pappeinkokouksen puoliakateemisia esitelmiäkään. Tämä on oikeasti vaikea kysymys, jos tässä jompaankumpaan niittaa kantansa, saattaa tulla tuntu, että maalaa itsensä nurkkaan. Hyvän keskustelun tuo Töölön tapaus avasi, kiitos Ollille. Ja Teemulle hyvästä kommentista, jonka jälkeen ei oikein tiedä, mitä ajattelisi.
Kirjoitin Hannu Kiurun blogiin kommentin, jossa ehdotin että kun kirkot on nykyään muutettu monitoimihalleiksi, pitäisi niihin rakentaa ja vihkiä pieniä kappeleita, jotka varattaisiin sakraaliin käyttöön.
”Kirkossa pitäisi samalla lailla ymmärtää, että emme esitä asioita, vaan elämme niitä oikeasti.”
Kakkurin yo. lause ikäänkuin teatterin vastakohtana osoittaa vain ettei Kakkuri kovinkaan syvästi tiedä’ tai tiedosta, mitä teatteriesitys tekijöilleen ja usein yleisöllekin on. Teatteri voi olla fiktiivistä käsikirjoitukseltaan tai dokumentaarista käsikirjoitukseltaan, molemmissa tapauksissa näyttelijät elävät esittämänsä todeksi. Todeksi eläminen on näyttelijätyön peruslähtökohta. Teatterissa todentuu myös paradoksaalinen lause: ”Vain teatteri on totta ,elämä on usein pelkkää teatteria’, tällöin lauseen jälkimmäinen teatteri-sana tarkoittaa teatterin väärinymmärtämistä.
Kirjoittaja
Olli Seppälä
Kirjoittaja Kotimaa Oy:n palveluksessa. Hänen harrastuksiinsa kuuluvat mm. kulttuuri, linnut, kellot.
Sana ”Yleensä” sopii mielestäni oikein hyvin, kun ajattelee viime vuosien kohunäytelmiä, elokuvia, animaatioita.
Olihan meillä se ikuista punikkikaunaa ylläpitävä täti, joka tykkää leikkiä nukeilla ja huudella Mannerheimin olleen homo. Siitä suurteoksesta on kuunnelmia ja elokuvia ja tv-esityksiä lukuisine uusintoineen, että kaikki varmaan näkevät.
Viimeisin tuore esimerkki oli YLE:n kyseenalainen pelleily mustan Mannerheiminsa kanssa. Missä tehtiin myös pilkkaa kehitysmaan ihmisistä alipalkoilla.
Siinä välissäkin ehti esiintyä eräs toinen nuori pirteä teatteriporukka joka ei esittänyt näytelmää, missä Mannerheimia olisi sanottu homoksi. Sen sijaan he esittivät näytelmää joka kertoi sellaisen näytelmän tekijöistä, missä näytelmässä väitettiin Mannerheimia homoksi. Olipas ovelasti paketoitu!
Niinpä tuo Mannerheimin pilkka todellakin on taiteemme luovimpien suurkykyjen ehtymätön aarreaitta, mistä ammentaa. (Kun ei ole muuta mistä ammentaa?)
Ilmoita asiaton kommentti