Lopettakaa hölmöily – lisää teatteria kirkkoihin!
Olin siellä minäkin. Näin Temppeliaukion kirkon ”kohuesityksen” ja kirjoitin siitä Kotimaahan. Verkossakin olen asiaa uutisten muodossa käsitellyt, ja asianosaisten kanssa keskustellut. Sopinee siis omasuinen sananen itse esityksestä ja siitä käydystä keskustelusta.
Ensinnäkin viime perjantaisessa esityksessä (Kuka maksaa innovaation?) Temppeliaukion kirkossa tapahtui kaksi erillistä asiaa, jotka herättävät tunteita. Ne ovat kuitenkin pidettävä erillään tai muuten ei saa tolkkua keskustelijoiden puheesta.
Ensinnäkin. Esitys oli kabareemainen ja suorasukainen. Sen tyylilaji ja tehokeinot olivat sellaisia, että niiden tuominen kirkkotilaan aiheuttaa luonnollisesti ristiriidan katsojassa. Tai jos ei aiheuta, niin katsoja ei osaa lukea nyansseja. Ehkä myös esittäjiltä puuttui kysy eläytyä katsojan asemaan.
Esitykseen liittyi sanoja ja eleitä, jotka melko huonosti sopivat kirkkotilassa (tai eräissä muissakaan tiloissa) esitettäviksi. Tämän toteaminen ei vaadi erityistä konservatiivista mielenlaatua, vaan normaalia kalustettujen huoneiden tapakulttuurin tuntemista.
Toinen asia on kirkkotilaan liittyvän symboliikan (alttari, saarnatuoli, kastemalja) ”unohtamien” ja ottaminen osaksi esitystä kuin kyse olisi vain käytännöllisistä esineistä. Toki ne sitäkin ovat, mutta missään tapauksessa eivät vain sitä.
Esityksessä rikottiin kirkkotilan symboleja. En usko, että se oli tietoinen provokaatio tai hyökkäys tabuja vastaan. Ei se siltä ainakaan paikan päällä tuntunut, vaan siltä että kyse oli nuoruuden suoraviivaisuudesta ja taiteen tekemisen innosta. Esittäjien oma näkemys ohitti realiteetit ja perinteet.
Kirkko on ongelmallinen paikka esittää teatteria, mutta ei suinkaan tavaton. Kirkkodraama on oma lajityyppinsä ja se pitää sisällään kahdenlaista: liturgista ja dramaattista teatteria.
Liturginen kirkkodraama perustuu kirkkotilan symboliikkaan ja alleviivaa sitä. Draamallinen kirkkonäytelmä puolestaan voi sisältää yleisempiä aineksia ja muotokieltä, eikä sen tarvitse joka kohdassa ottaa huomioon esimerkiksi alttaria. Kirkkodraaman sijasta joku puhuu mieluummin kirkkoteatterista, joka voi myös olla kristillisiä aiheita käsittelevää teatteria muualla kuin kirkossa esitettynä.
Temppeliaukion kirkossa nähdyllä näytelmällä ei ollut tekemistä kirkkodraaman kanssa. Ei ohjaajankaan mielestä. Se oli alunperin toisenlaiseen tilaan tehty teatteriesitys, joka nyt oli tuotu kirkkoon. Ohjaaja ja ryhmä toimivat oikeastaan kuten teatterilaisten pitääkin eli he ottivat tilan haltuun - tosin tilan luonteen ja käyttötarkoituksen sivuuttaen. Näytelmän vakava aihe ja ronski käsittelytapa eivät päässeet oikeuksiinsa kirkkotilassa. Valitettavasti.
Tapahtuneen perusteella ei kuitenkaan voi eikä pidä tehdä johtopäätöstä, että kirkkosalissa ei voisi esittää draamaa. Kyllä voi ja pitääkin. Sillä on vuosisataiset perinteet.
Aiheen ympärillä käydyssä keskustelussa on liikkeellä kauhistelua, vääriä väitteitä ja kuvitelmia. Tuntuu, että ”kohuesitys” tarjoaisi heijastuspinnan monien peloille ja jopa toiveille, että kaikkinainen irstaus ja pyhäinhäpäisy osoittaisi kirkon hengellisen ja henkisen tilan rappion syvyyden.
Ajattelen, että kyseessä oli yksinkertaisesti vain valitettava työtapaturma. Niin teatterin kuin seurakunnankin puolelta. Kumpikin tarkoitti hyvää ja tarjosi parastaan - lopputulos vain karkasi käsistä.
P.S. Olen esityksen kirkkoon kutsuneen Töölön seurakunnan jäsen.
Aiheen taustaa esim. täällä
36 kommenttia
Kiitos Olli Seppälälle asiallisesta selvityksestä. En voi sanoa Kotimaa24n tähän astisen uutisoinnin olleen samalla tavalla asiallista, pikemminkin iltapäivälehtimäistä pienten uutislisäysten tiputtelua myöten.
Kirkossa voi todellakin olla monenlaista. Englannissa olen ollut katedraalissa seuraamassa Ihmemaan Ozin rock-sovitusta. Paikallinen piispakin oli läsnä. Hyvin toimi enkä kuullut närkästyksiä, itse pikemminkin pitkästyin.
Olli, hyvä juttu, että neutralisoit keskustelua! Kirjoitin jo liki viikko sitten blogini kristillisestä kulttuurista (julkaistaan sunnuntaina), ja nyt tämä Temppeliaukion kirkon tapaus pamahti kuin pommi vieden pohjan maltillisemmalta asian käsittelyltä. On ikävä, että kristillinen kulttuuri tulee esiin julkisuuteen aina uudelleen vain kysymyksenä sopivasta ja sopimattomasta teosta. – En ole nähnyt kyseistä esitystä, mutta pohdin kyllä tilaajan vastuuta työtapaturmasta. Kai nyt olisi voinut kysyä, mihin he kastemaljaa aikovat käyttää, kun sitä pyysivät. Kastemalja on varsin sidottu symboliseen merkitykseensä nimensäkin mukaan. Ei kai luvan käyttöluvan antanut pappi voinut ajatella, että teatterilaisilla olisi kastamisaietta saati oikeutta. Tabujen rikkominen, jonka mieli ei täsmenny, on säheltämistä. Olisiko kenties ajettu takaa Jeesusksen kiirastorstaisen jalkojenpesurituaalin mielleyhtymää? Olli, voisit kyllä valaista esityksen tulkinnallista puolta kaikkein kuohuttavimpienkin kohtien osalta! Olihan niillä intentionsa?
Perspektiiviä esitykseen saa sen nähneiltä. Esim ”Ohjaaja vastaa kirkkoherralle…” -uutisen kommentissa Marjut Mulari kertoo jalkojen pesemisestä kastemaljan vedellä: mitä oikein tapahtui ja miltä se katsojasta tuntui. Kannattaa vilkaista. Kommentti täällä (kohdassa pe klo 10.39)
Niin että jos kirkossa käydessä tulee hätä, niin kai sitä voi käyttää kastemaljaa vaikka pisuaarina.
Kunhan muistaa mainita jälkikäteen ettei ollut tarkoitus loukata. Ihmettelee vielä kovasti jos joku pahastuu.
Päivi, kysyit näytelmästä. Sen tulkinta ei ole tippaakaan vaikeaa, jos sen näkee teatteritilassa. Sattumalta vilkaisin eilen illalla Kansallisteatterissa (Frankenstein) käydessäni Lavaklubin puolelle, jossa Kuka maksaa innovaation? oli juuri alkamassa. Mainio pieni kahvilamainen intiimi tila ja varmasti esitys tulee ymmärretyksi ilman kirkkotilan synnyttämää tulkinnallista hälyä.
Tyylitaju ja asiallinen käyttäytyminen ovat jotain sellaista, jolla pyritään ottamaan muutkin ihmiset ja heidän pyhänä pitämänsä asiat huomioon. Nyt mentiin metsään ja pahasti. Ilmaisunvapaus on näköjään taitolaji. Nuoruuden angstillakaan ei ihan kaikkea voi puolustella. Muistaako kukaan Jeesuksen reaktiota: Minun Isäni huoneesta te olette tehneet markkinahuoneen… Entäpä jos tämä esitys olisi viety synagogaan tai moskeijaan? Olisiko vaan pitänyt ymmärtää? Kaikella on aikansa ja paikkansa – nyt harkintakykly petti ja pahasti.
Nämä tällaiset tuoreet ”taiteen” tekijät yrittävät jokavuotisesti nostaa kohua jollakin provokaatiolla. Kun ei kerran taiteellisilla ansioilla tai muulla osaamisella siihen pysty.
Yleensä käytetään Mannerheimin pilkkaamista, se on nykyään varmaan jo taiteentekijöitten peruskoulutusjakson yleiskursseissa. Jeesus on toinen hyvä herjausmateriaali iltapäivälehtiin pääsemiseksi. Ulosteet silaavat esityksen 100%:sti kohukelpoiseksi.
Muuten, onko se todella välttämätöntä tässä nykyteatterissa käyttää v-sanaa välimerkkinä joka kolmantena sanana? Ei se mielestäni auta itse informaation välittymistä, vaan kuuluu sitä häiritsevään kohinaan.
Onhan näillä jaloilla taiteilijoilla toki ylväs aate, mitä närkästyvä rahvas ei alhaisuudessaan ymmärrä: Halutaan aikaansaada keskustelua!
Saatiinhan sitä aikaan paljonkin keskustelua, mutta keskusteleeko kukaan itse aiheesta, minkä puolesta näyttämötaileilijat ylväästi alttarilla persustaan kaivelivat? Niinpä. Taiteilijat siis epäonnistuivat täysin tärkeän viestinsä välittämisessä.
Ehkei sillä ollut heille loppujen lopuksi merkitystäkään. Saivathan he kohun, ja rivin cv:hen. Myöhemmin palkintoja ja apurahoja.
”Yleensä käytetään Mannerheimin pilkkaamista, se on nykyään varmaan jo taiteentekijöitten peruskoulutusjakson yleiskursseissa.”
Yleensä käytetään…Mitähän tämäkin neropatti tarkoittaa sanalla ’yleensä’ Mannerheimista on tehty kymmeniä näytelmiä ja annettu tuhansia esityksiä, mutta pilkkaa niissä on vain parissa. Olen itse dramatisoinut Mannerhemista häntä erityisesti arvostavan näytelmän ja itse näytellyt häntä ilman että pilkkaaminen olisi edes tullut mieleeni. Valhe emävalhe ja yleistys…valheellinen yleistäminen lienee palstan erityislahjattomien erityis-argumentaatiota, faktoja kun eivät hallitse.
Olli Seppälä sanoo tyylikkäästi: Jalat maahan!
Minulta esitys valitettavasti jäi näkemättä.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että teatteri ei kuulu kirkkoon, koska kokisin, että kirkkotila ja sen funktio rajoittaisivat taiteen vapautta. Mutta tämä on vaikea asia. Taiteen vapaus on minulle tietyllä tavalla ”pyhä” arvo, pyhä tai ”pyhä”, en tiedä, miksi lainausmerkit. En haluaisi, että mikäään katsomus, uskonto tai muu rajoittaa taiteen vapautta. Tämä on perussyy, miksi julistava kristillinen poppi jo lähtökohdissaan on minusta kamalaa.
Toinen juttu on sitten tämä: kirkkoon pitäisi voida mennä rehellisenä, avoimena, ja taide nimenomaan tuo pintaan ihmisen paljaana ja rehellisenä. Tavallaan voisi ajatella, että nimenomaan kirkossa pitäisi voida esittää näytelmiä, jotka kuorivat ihmisistä puleeratun porvarillisen pintakerroksen. Seurakunta haukkoo pyhää henkeään kun joku räväyttää, koska seurakunta tietenkin pitää kalvinistisesti kiinni uskovaisen pintakiillosta. Mutta kun kirkon tehtävä synnintunnon herättäjänä juuri olisi tuon pintakerroksen harjaaminen ja karistaminen. En siis tarkkaan tiedä, mitä mieltä olen. Jerusalemin temppelin kaikkein pyhimmässä ei olisi 2000 vuotta sitten tullut kuuloon, että sinne joku kreikkalainen seurue olisi mennyt pitämään teatteriaan.
Ollin blogi näyttää nyt kyllä sen, että mainittua näytelmää on mahdollista arvioida selväjärkisesti ja menettä mihinkään hysteeriseen tunnekuohuun. En voi kuin toivoa lisää teatteria, joka näin paljon herättää keskustelua. Vertaus Jumalan teatteriin olkoon kunnianosoitus. Voisittekin siellä K24:n uutispuolella tehdä snadin jutun, mitä mieltä olisi Jari Halonen tästä. Hänhän ottaa mielellään kantaa kirkon asioihin.
Aihe oli Helsingissä muuten edellisen kerran esillä 2006 Via Crucis-näytelmän yhteydessä. http://www.kirkkojakaupunki.fi/arkisto/paakirjoitus-ja-kolumnit/2477/
Kirjoittaja
Olli Seppälä
Kirjoittaja Kotimaa Oy:n palveluksessa. Hänen harrastuksiinsa kuuluvat mm. kulttuuri, linnut, kellot.
Facebookissa vastattiin blogikirjoitukseeni ja sanottiin, että kyse ei ollut työtapaturmasta ja epäiltiin että olen kirkkoherra Naukkarisen kanssa tietoisesti synnyttänyt moralistisen mediamylläkän. Vastasin näin: No, olihan se työtapaturma koska syntyi mediamylläkkä. Ei sellaista voi synnyttää. Mylläkkä edellyttää väärinkäsityksiä, tulkintoja, mielipahaa. Nyt niitä oli tarjolla ihan ilmaiseksi. Esityksen sanoma ja estetiikka olivat eriparisia kirkkotilassa.
Ilmoita asiaton kommentti