Olin siellä minäkin. Näin Temppeliaukion kirkon ”kohuesityksen” ja kirjoitin siitä Kotimaahan. Verkossakin olen asiaa uutisten muodossa käsitellyt, ja asianosaisten kanssa keskustellut. Sopinee siis omasuinen sananen itse esityksestä ja siitä käydystä keskustelusta.

Ensinnäkin viime perjantaisessa esityksessä (Kuka maksaa innovaation?) Temppeliaukion kirkossa tapahtui kaksi erillistä asiaa, jotka herättävät tunteita. Ne ovat kuitenkin pidettävä erillään tai muuten ei saa tolkkua keskustelijoiden puheesta.

Ensinnäkin. Esitys oli kabareemainen ja suorasukainen. Sen tyylilaji ja tehokeinot olivat sellaisia, että niiden tuominen kirkkotilaan aiheuttaa luonnollisesti ristiriidan katsojassa. Tai jos ei aiheuta, niin katsoja ei osaa lukea nyansseja. Ehkä myös esittäjiltä puuttui kysy eläytyä katsojan asemaan.

Esitykseen liittyi sanoja ja eleitä, jotka melko huonosti sopivat kirkkotilassa (tai eräissä muissakaan tiloissa) esitettäviksi. Tämän toteaminen ei vaadi erityistä konservatiivista mielenlaatua, vaan normaalia kalustettujen huoneiden tapakulttuurin tuntemista.

Toinen asia on kirkkotilaan liittyvän symboliikan (alttari, saarnatuoli, kastemalja) ”unohtamien” ja ottaminen osaksi esitystä kuin kyse olisi vain käytännöllisistä esineistä. Toki ne sitäkin ovat, mutta missään tapauksessa eivät vain sitä.

Esityksessä rikottiin kirkkotilan symboleja. En usko, että se oli tietoinen provokaatio tai hyökkäys tabuja vastaan. Ei se siltä ainakaan paikan päällä tuntunut, vaan siltä että kyse oli nuoruuden suoraviivaisuudesta ja taiteen tekemisen innosta. Esittäjien oma näkemys ohitti realiteetit ja perinteet.

Kirkko on ongelmallinen paikka esittää teatteria, mutta ei suinkaan tavaton. Kirkkodraama on oma lajityyppinsä ja se pitää sisällään kahdenlaista: liturgista ja dramaattista teatteria.

Liturginen kirkkodraama perustuu kirkkotilan symboliikkaan ja alleviivaa sitä. Draamallinen kirkkonäytelmä puolestaan voi sisältää yleisempiä aineksia ja muotokieltä, eikä sen tarvitse joka kohdassa ottaa huomioon esimerkiksi alttaria. Kirkkodraaman sijasta joku puhuu mieluummin kirkkoteatterista, joka voi myös olla kristillisiä aiheita käsittelevää teatteria muualla kuin kirkossa esitettynä.

Temppeliaukion kirkossa nähdyllä näytelmällä ei ollut tekemistä kirkkodraaman kanssa. Ei ohjaajankaan mielestä. Se oli alunperin toisenlaiseen tilaan tehty teatteriesitys, joka nyt oli tuotu kirkkoon. Ohjaaja ja ryhmä toimivat oikeastaan kuten teatterilaisten pitääkin eli he ottivat tilan haltuun  - tosin tilan luonteen ja käyttötarkoituksen sivuuttaen. Näytelmän vakava aihe ja ronski käsittelytapa eivät päässeet oikeuksiinsa kirkkotilassa. Valitettavasti.

Tapahtuneen perusteella ei kuitenkaan voi eikä pidä tehdä johtopäätöstä, että kirkkosalissa ei voisi esittää draamaa. Kyllä voi ja pitääkin. Sillä on vuosisataiset perinteet.

Aiheen ympärillä käydyssä keskustelussa on liikkeellä kauhistelua, vääriä väitteitä ja kuvitelmia. Tuntuu, että ”kohuesitys” tarjoaisi heijastuspinnan monien peloille ja jopa toiveille, että kaikkinainen irstaus ja pyhäinhäpäisy osoittaisi kirkon hengellisen ja henkisen tilan rappion syvyyden.

Ajattelen, että kyseessä oli yksinkertaisesti vain valitettava työtapaturma. Niin teatterin kuin seurakunnankin puolelta. Kumpikin tarkoitti hyvää ja tarjosi parastaan - lopputulos vain karkasi käsistä.

P.S. Olen esityksen kirkkoon kutsuneen Töölön seurakunnan jäsen.

Aiheen taustaa esim. täällä