Kristinuskoon surullisen jäljen jättänyt Inkvistio (1184…) sovelsi menetelmiään yhtä hyvin harhaoppisiin kuin muuten vain omituisiin ihmisiin kuten kuviteltuihin noitiin n. 500 vuoden ajan. Inkvisitio huolehti itse uhriensa kuulusteluista ja kidutuksista: näin sadat tuhannet ihmiset menettivät usein paitsi henkensä myös rahansa omaisuutensa. Kohteina olivat sekä harhaoppiset että noidat, jotka tietenkin olivat samalla myös harhaoppisia. Ja tarpeen vaatiessa huudettiin armeija apuun. Harhaoppisten tuhoamisessa maallinen ja hengellinen valta löysivät helposti toisensa. Kidutus oli salaista ja järjestelmällistä ja menetelmät oli suunniteltu tuottamaan äärimmäistä tuskaa ilman, että uhri varsinaisesti kuolisi. Hyvä esimerkki keinoista oli ns. ’jalkauuni’, joka edellytti yksinkertaisesti koroketta, jolle sitoa uhri, hieman öljyä ja hiilipannun. Eräs mies oli raahattu oikeuteen käsissään laatikko, joka sisälsi hänen omien jalkojensa luita, jotka jalkauuni oli kypsyttänyt irti lihasta. (The Hiram Key: Kninght, Lomas 1996) Myös Janet Cave ja Laura Forman antavat kirjassaan Noidat ja noituus (Mystiikan Maailma / Lademan) näistä menettelytavoista karmaisevia esimerkkejä : ’ Kidutetun omaisuus lankesi kirkolle, joten tunnustuksien saaminen oli siksikin välttämätöntä. Kidutus alkoi yleensä peukaloruuveilla, sitten seurasi tusina ruoskaniskua. Sääripuristimin murskattiin seuraavaksi sääret ja nilkat, minkä jälkeen uhria venytettiin piinapenkissä tai roikutettiin köydessä niin, että olkavarret menivät sijoiltaan. Eräs noitatuomari Heinrich von Schultheis ylisti kidutusta “Jumalan katsetta miellyttäväksi työksi“. Kerran hän viilsi erään naisen jalat auki ja kaatoi haavoihin kuumaa öljyä’. Uhrien ulvoessa kivusta ja menehtyessä tuskiinsa syyttäjät, pyövelit ja piispat kahmivat omaisuuksia. Eräs heistä, Bambergin piispa Johan Georg II oli vuonna 1631 ansainnut teloituttamiltaan ja vangitsemiltaan ihmisiltä 720 000 kultafloriinia. Inkvisiittorit olivat siis ilmiselvästi miehiä, jotka erityisosaamisestaan ja valitsemastaan ammatista myös sadistisesti nauttivat. Heidän kirjoittamaansa kammottavaa kirjaa Noitavasara ovatkin eräät tutkijat pitäneet seksuaalipatologian oppikirjana.” Noita- tai demooniopin jo 400-luvulla jKr. luonut kirkkoisä Augustinus. Hän uskoi demooneihin ja opetti ihmisten ja paholaisten myös harjoittavan sukupuolisuhteita, mikä tietysti kiihotti yksinkertaisten uskovaisten mielikuvitusta, ja oli myös sittemmin suurena syynä noitien roviokelpoisuuteen. Kerettiläisnoitien uskottiin paritelleen äitiensä kanssa ja imeneen vauvoistaan veren, vaivanneet niiden ruumiit taikinaksi ja tehneen siitä öylättejä saatanallisille ehtoollisilleen. Näitä aterioita nauttivat muka mm. armenialaiset paulikiaanit, joiden väitettiin myös murhanneen lapsiaan, imeneen niistä veren ja heittäneen niitä vielä elävinä tuleen. Vasta 1700-luvun lopun Ranskan vallankumous ja sitä edeltänyt ja sen jälkeen kukoistanut humanismi ja valistus, jotka vaikuttivat jopa joihinkin inkvisiitoreihinkin, lopettivat inkvisition ja kirkkojen muunkin mielivallan. Rovioita ei sammuttanut ja uutta aikaa ei siis luonut kristikunnan uskovien yleinen katumus, vaan valot pimeyteen sytyttivät profaanit, jopa ateistiset tai vähintäänkin deistiset tiedemiehet, filosofit ja hallitsijat. Krsitikunnasa vallinnutta julmuutaseltetään silkä,että julmat olivat aikansa lapsia. Mutta eikö juuri kristilisen etiikan tullut olla myönteisesti irti ajastaan !? ja Jumalan olla sama eilen tänään ja ikuisesti.