Lehtoraatti kirkossa

Voimassa oleva kirkkojärjestyssä lehtorin virka määritellään seuraavasti: Lehtorin tehtävänä on hoitaa seurakunnassa kristillistä kasvatus-, opetus- ja sielunhoitotyötä sekä osallistua muuhun seurakuntatyöhön. Lisäksi kirkkojärjestyksessä annetaan lehtorille mahdollisuus pitää rippikoulua, saarnata jumalanpalveluksessa ja avustaa ehtoollisella. Lehtorin viranhoitoa valvotaan pappien lailla tuomiokapitulissa. Lainsäädännöllisesti lehtorin erottaa papista se, ettei hän voi toimittaa kasteita tai asettaa ehtoollista.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon naispappeuskeskustelu alkoi 1950-luvulla, kun papin virkaan vaadittavan tutkinnon suorittaneita naisia haki pappisvihkimystä. Asiaa käsiteltiin jo 1950-luvun lopulla Kuopion hiippakunnan syndodaalikokouksessa, jossa naispappeuteen otettiin varovaisen kielteinen kanta, joskaan aihe ei herättänyt kokoukusessa kovinkaan suurta mielenkiintoa. Martti Simojoen toimiessa arkkipiispana naisteologeille luotiin oma lehtoriksi nimetty virka seurakunnassa. Taustalla oli tarve saada naisteologit työllistettyä, mutta mahdollisesti viralla yritettiin helpottaa pappien paisunutta työtaakkaa.

Keskustelu ei kuitenkaan jäänyt tähän, vaan lehtorin virka nähtiin tilanteeseen kömpelöksi kompromissiratkaisuksi. Naispappeudesta tulikin lopulta 1970-1980-lukujen yksi eniten kirkollista keskustelua herättäneitä kysymyksiä. Asia nosti niin voimakkaasti tunteita, että siitä tehtiin konservatiivipiireissä jopa oikean kristillisyyden mittari. Naispappeus hyväksyttiin kirkolliskokouksessa vuonna 1986 ja ensimmäiset naispuoliset papit vihittiin Oulun hiippakuntaa lukuun ottamatta vuonna 1988. Sen jälkeen moni lehtori vihittiin papiksi ja lehtorin virat ovat sittemmin pääosin hävinneet seurakunnista. Kuitenkin lehtorin virka nousee edelleen ajoittain keskusteluun. Esimerkiksi naispappeutta vastustava Paavalin synodi näkee sen edelleen ratkaisuksi "naisteologiasialle".

Siksi onkin hyvä miettiä, mikä lehtorin virka oikeastaan on. Luterilaisessa teologiassa on perinteisesti ajateltu, että pappeus ei tuo Jumalan edessä mitään erityisasemaa, vaan se on seurakunnan järjestyksen pysymistä ja oikeaa opetusta varten säädetty virka. Pappeuteen on kuulunut perinteisesti vastuu kristinopin ja Raamatun opettamisesta. Suomessa kirkko halusi pitkään pitää kiinni pappien monopolista opettamisessa -esimerkiksi vielä 1950-luvulla saarnaajalta vaadittiin varsin työläs ns. saarnalupatutkinto. Näillä ratkaisulla lienee pyritty estämään "harhaoppien" ja muiden pappien näkökulmasta epäilyttävien aatteiden leviämistä. Opettaminen nähtiin miesten tehtäväksi, minkä taustalla oli aikansa ajatus miehen asemasta perheen ja yhteiskunnan tukipilarina. Rippikoulu oli -ja on edelleen- tärkeä osa kirkon kasvatustyötä. Nämä pappeuteen liitettyjen tehtävien hoitomahdollisuus annettiin myös lehtoreille.

Luterilaisessa kirkossa myös sielunhoidolla on nähty olevan ainakin paperilla tärkeä merkitys. Klassisen luterilaisen sielunhoidon ydin on rippi, jonka laskemista jopa kolmanneksi sakramentiksi Luther jossain vaiheessa pohti. Sielunhoitotyökin liitettiin lehtorin tehtäviin ja lehtoreita koskee sama vaitiolovelvollisuus kuin papeilla. Lehtori voi myös vastaanottaa ripin ja antaa sille absoluution.

Erottavana tekijänä pappien ja lehtoreiden välillä on ennen muuta sakramenttien hoitaminen. Ne ovat edelleen rajoitettu vain papeille -tosin vielä 1950-luvulla lähetyssaarnaajiksi vihityillä oli oikeus hoitaa papillisia tehtäviä lähetyskentällä. Esimerkiksi Paavalin syndodin piirissä naispuolisen papin asettamaa ehtoollista ei ole pidetty pätevänä, sillä se ei ole "Kristuksen asetuksen mukaan vietetty". Näkemys on luterilaiselta kannalta erikoinen. Jo kirkkoisien ajalta on nähty, että sakramentteissa toimija on Kristus, ei pappi. Lisäksi herää kysymys, miksi sukupuoli nousee tällaisessa ajattelussa niin keskeiseen rooliin. Luoko "oikea" sukupuoli jonkinlaisen maagisen yhteyden Jumalaan? Kuten kristillistä teologiaa tunteva lukija varmasti huomaakin, ei ajatus ole kovinkaan kestävä teologisesti. Ennemmin ihmisen ominaisuuksien ja riitin suorittamisen oikein suorittamisen yhdistelmän vaatimukset liittyvät esimerkiksi mesopotamialaisiin temppeliuskontoihin tai erilaisiin noituudeksi luokiteltuihin ilmiöihin.

Edellä selostetun perusteella kirkon lehtoraattiin kuuluu paljon sellaisia tehtäviä, jotka on perinteisesti määritelty vain papeuteen kuuluvaksi. Lehtorin virasta voidaan puhua jopa jonkinlaisena "kevytpappeutena". Kirkon tunnustuspohjan näkökulmasta lehtorin viran perustelemisessa on käytetty pitkälti samoja tulkintaratkaisuja kuin naisten pappeuden kohdalla. Esimerkiksi vuosisatojen patriarkaalinen, mieskeskeinen näkökulma kirkon opetustoiminnassa on nähty lehtorin viran perusteella kulttuurisidonnaiseksi. Ihmettelenkin, miksi samaa ratkaisua ei kirkon konservatiivipiireissä pystytä tekemään pappeuden kohdalla. Kysehän on sakramenttien hoitamisesta ja protestanttisen perinteen näkökulmasta sakramenttien erottaminen opetusviran hoitamisesta on suorastaan kummallinen.

Taustalla voi joidenkin järjestöjen kohdalla olla se, että aikoinaan annetuista tulikivenkatkuisista kannoista on hankala perääntyä menettämättä uskottavuuttaan. Ehkä naispappeuden vastustamisessa on kyse myös ryhmäidentiteetin vastustamisesta. Pappina toimivat naiset, homoseksuaalit, liberaaliteologia, sekularisaatio, "kommunismi" ja muiden nykyaikana pinnalle tulleiden ilmiöiden vastustaminen luo yhteenkuuluvuutta ja turvallisuuden tunnetta yhteisen, enemmän tai vähemmän kuviteltujen "vihollisten" edessä. Pietismin varjona kristinuskossa edelleen ilmenee halua jakaa ihmisiä nimi- ja tosikristyiksi. Paavalin synodin taannoinen puheenjohtaja Sakari Korpinen kuvasi 1990-luvulla HS:n haastattelussa naispappeuden vastustamisen olevan oikean opin "verikoe". Tämä on aivan liian turhankin helppo ja yksinkertainen ratkaisu kysymykseen, jonka kanssa kristilliset yhteisöt ovat vuosisatoja painineet. Se edelleen aiheuttaa seurakunnissa hajaannusta ja pahimmassa tapauksessa paranoidista oman ja toisten toiminnan tarkkailua sen varalta, olenko itse tai onko jokin sisar tai veli seurakunnassa oikeasti uskossa.

Sakari Lintunen

 

23 kommenttia

  • Martti Pentti sanoo:

    ihmettelen edelleen, miksi juuri papin virkaan kuuluva sakramenttien jakaminen on ollut kiistakapulana. Uudessa testamentissahan kyseenalaistetaan pikemminkin naisten toimiminen saarnaajina ja opettajina: “Sitä en salli, että nainen opettaa, enkä sitä, että hän hallitsee miestä; hänen on elettävä hiljaisesti.”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jukka Kivimäki sanoo:

    Nykyisessä kirkkolaissa taikka kirkkojärjestyksessä ei lehtorin sukupuolta ole rajattu. Lehtorin tehtävä sopii siis yhtä hyvin miehelle kuin naiselle.

    Piispankokous on edellyttänyt lehtorilta samat kelpoisuusvaatimukset, kuin pappisvirassa. Tästä johtuen kahden rinnakkaisen virkarakenteen ylläpitäminen vaikuttaa tarpeettomalta. Tilanne olisi toinen, jos lehtorin virka yhdistettäisiin diakonaattiin ja tehtävän kelpoisuusvaatimukseksi asetettaisiin soveltuva korkeakoulututkinto esim. teologian kandidaatti sekä erikseen määritellyt näytteet kirkollisesta toiminnasta. Tämä madaltaisi myös opintojensa loppuvaiheessa olevien teologien mahdollisuuksia päästä kirkolliseen työhön.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Sakari Lintunen sanoo:

      Toki näin kirkollista lainsäädäntöä on muutettu, mutta tietojeni mukaan yhdellekään miehelle ei ole kirkossa annettu lehtorin oikeuksia. Lehtorin oikeuksia on viime vuosina annettu lähinnä lähetysjärjestöihin palkatuille naisille, jotka eivät ole taustayhteisön tai oman vakaumuksensa takia halunneet pappisvihkimystä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Johtuen siitä, että kelpoisuusehdot ovat samat.

      Esimerkiksi Inkerin ja Viron kirkoissa on myös pappisdiakoneja, joiden ei tarvitse olla valmiita teologian maistereita.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sakari Lintunen sanoo:

      Suomalainen käsitys diakoniuudesta vie usein pahasti harhaan: esimerkiksi anglikaanisessa kirkossa kaikki papiksi haluavat vihkitään ensin diakoneiksi. Diakoni on siis ensimmäinen askel pappeuteen ja siinä viimeistään punnitaan, onko henkilö soveltuva papiksi. Sama käytäntö on katolisessa kirkossa ja joissain luterilaisissa kirkoissa. Suomessa diakoni on ennemminkin ollut kirkon sosiaalityötä eli diakoniaa harjoittava maalikko. Tämä on 2000-luvulla osin muuttunut, sillä nykyään diakonitkin vihitään virkaansa. Sekin on tosin herättänyt joissain piireissä vastustusta niin kuin kaikki kirkossa tehtävät uudistukset.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Niinpä suomalainen lehtoraatti voitaisiin hyvinkin yhdistää diakonaattiin.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Pasma sanoo:

      @Sakari: Diakonian virkaan vihkiminen ei ole uutuus, ensimmäinen suomalainen diakonissavihkimys oli jo 1872, sitä ennen diakonissat vihittiin Saksassa tai Ruotsissa, josta he tulivat diakonissalaitosten palvelukseen. Kolmisäikeinen virka ei edellytä askeleita mihinkään suuntaan, jokainen virka (diakoni/diakonissa, pastori, piispa) voidaan nähdä myös omana itsenäisenä osana kirkon virkaa ilman välivaiheita. Nykykeskustelussa ratkaisevaa olisi selvittää, miten ihmeessä diakoni, joka on piispan kätten päälle panemisen kautta vihitty ja jolle on annettu viran merkkinä stola ja joka on lähetetty palvelemaan Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla, ei kuitenkaan ole osallinen kirkon virasta – vaan nähdään velvollisuuksien osalta virassa olevana ja oikeuksien osalta maallikkona. Selityksiä piisaa, mutta mitään loogista vastausta ei tunnu löytyvän.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sakari Lintunen sanoo:

      Kiitos Marko täsmennyksestä!

      Suomen kontekstissa täytyy erottaa ns. järjestödiakonia ja seurakuntadiakonia. Ensimmäisellä on pidemmät perinteet, kun taas seurakuntiin alettiin “diakonian viranhaltijoita” palkata ymmärtääkseni laajemmin vasta sodan jälkeen eikä heille aikoinaan säädetty laissa vaatimusta siitä, että heidät pitää vihkiä virkaansa. Tuo ilmaisu “diakonian viranhaltija” on myös aika erikoinen -lieköhän sillä pyritty tekemään eroa muiden kirkkojen pappisdiakoneihin. Ortodoksisessa kirkossahan diakoniatyöhön palkattuja maalikoita kutsutaan “diakoniatyöntekijöiksi”.

      Valitettavasti kirkossa diakoneja on pahasti aliarvostettu. Tästä kertoo esimerkiksi se, että diakoniatyönjohtajat ovat vielä nykyäänkin hyvin usein pappeja tai seurakunnissa diakoniatyöstä vastaa pahimmillaan vastavihitty pappi, joiden koulutuksen antamat valmiudet auttamistyöhön on hyvin pienet verrattuna diakoneihin ja diakonissoihin, joiden koulutus on nimenomaan suunnattu auttamistyöhön. Tuokin on hyvä näkökulma, ettei diakonian näkeminen vihkimysvirkana edellytä tuota ns. välivaiheajettulua, vaikka se onkin monessa kirkossa käytäntönä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Pasma sanoo:

      @Sakari: Diakonissalaitokset huolehtivat koulutuksesta 1990-luvun lopulle saakka, kunnes koulutus siirtyi Diakille. Osa diakonissoista kyllä työskenteli laitosten sairaaloissa ja muissa yksiköissä, mutta seurakuntadiakonia alkoi kyllä muotoutua varsin nopeasti 1800-1900-lukujen vaihteessa. Tuo mainitsemasi sodanjälkeinen aika liittyy 1943 tehtyyn kirkkolain uudistukseen, jolloin seurakunnat velvoitettiin palkkaamaan diakonissa, ja mistä seurakuntadiakonian kehittäminen sai kunnolla vauhtia.

      Diakonian viranhaltija on palvelussuhdenimike – samalla tapaa kuin pappi on seurakuntapastorin virassa. Vihkimystä on aiemmin edellytetty, kunnes 1990-luvulla jotkut kirkon ihmenikkarit suuressa viisaudessaan poistivat sen. Vihkimys viranhoidon edellytyksenä olisi kyllä palautettava.

      Diakonian virka välivaiheena pappeuteen on toki käytössä, mutta room.kat. kirkossa on myös pysyvä diakonin virka.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Jeesus ei muistaakseni asettanut ehtoolliselle mitään muita ehtoja kuin että se oli nautittava hänen muistokseen. Tarkemmin hänen opetustensa/sanojensa muistoksi, mikä Ilmenee selkeästi Johanneksen evankeliumista: “Ei liha (siis tässä yhteydessä Jeesuksen oma ruumis) mitään hyödytä, vaan ne sanat, jotka minä teille sanon, n i i s s ä on henki ja elämä”!

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Samuel Kettunen sanoo:

      Herran apostoli Paavali ja muut täsmensi vielä meille, mitä Jeesus tahtoo sanoa seurakunnalleen. Silloin oli ja kauan jälkeen tietenkin itsestäänselvyys papinvirka, että keiden kuuluu virkaa hoitaa ja missä järjestyksessä. Lukemis ja ymmärtämisongelmat ovat sen suhteen nykyaikaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      “Herran apostoli Paavali ja muut täsmensivät vielä meille, mitä Jeesus tahtoo sanoa seurakunnalleen.” Tässä ‘täsmennyksessä’ ei kasteen ja ehtoollisen yhteydessä puhuta mitään miehistä ja naisista. Kumpikaan sakramentti ei myöskään liity suoraan vanhatestamentilliseen pappeuteen. Sen sijaan lehtorin virkaa kuvaavat saarnaaminen ja opettaminen voidaan joidenkin Paavalin sanojen mukaan ymmärtää vain miehille kuuluviksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Samuel Kettunen Ei suinkaan papinvirka (kreik. ἱερεύς, hīreús), vaan paimenvirka (lat. pastor)

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Lutherilla kuten Augsburgin Tunnustuksessa rippi on sakramentti.

    Siittä voitaisiin keskustella mikä on Lutherin ripin katumuksen sisältö, ja mitä edellinen huomaa katoliseen vastaavaan, ja mitä seurauksia sillä hyvin on epäuskon hetkillä.

    Mitä kirjoitatte opetuksesta ja hengellisestä tiennäytöstä on asiaa tänäkin päivänä. Tästä suuri kiitos blogistille.

    Isäni äiti on Oivoja Torniosta, ja Hjördis Oivo ensimmäinen Oulun Tuomiokirkkoseurakunnan naislehtori joka sai kuvansa myös Oulun Seurakunnan tiloihin. Vaimoni, nykyisenä, on ollut Hjördiksen oppilaana rippikoulussa. Ei ihme kun kovin fiksu on.

    Näin kirjoituksenne on hyvää asiaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Naisten puhumattomuus hengellisistä asioista syntyy perheestä katsoen.

    Tähän aikaan ei haluttu naisten hyvienkin puheenvuorojen sekoittavan järjestystä.

    Näin patriarkkaalinen sanaoikeus katsottiin olevan miehellä. Kotona asioista voitiin puhua ja naisen oikeudet uskonnollisissa asioissa muuten olivat samanarvoiset miehen kanssa.

    Näin naisen puhumattomuus oli järjestykseen liittyvä kysymys mikä yleisesti aikana hyväksyttiin.

    Nythän huomaamme mitä edellisestä luopuminen aiheuttaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Sakari Lintunen, diakonien vihkimisen vastustus/kannatus palautuu kysymykseen siitä, onko kirkon virka yksisäikeinen (sanan ja sakramenttien hoitamisen virka, Augsburgin tunnustuksen erit. saksankielinen teksti) vaiko kolmisäikeinen (piispat-papit-diakonit, kirkon traditio). Sekä 1800-luvun ja suomalaisen maaseudun diakonissaperinteeseen: verenpaineen mittausta ja virrenveisuuta sekä kristillistä köyhäinapua, veikkaisin. (Hyvä, että tästä on päästy irti).

    Hieman kärjistäen: aikanaan lehtorin virkaa ei saanut edes puolustaa, koska naisten piti päästä nimenomaan papeiksi. Yksi näkyvimmistä tämän linjan edustajista oli, jos oikein muistan, Pappisliitto naisteologien yhdistyksen pönkittämänä. Töitä seurakuntalehtoreille ei kuulemma ollut eikä ollut tulossa.

    Muutoin vain se huomio, että Vanhan testamentin pappeutta koskevia tekstejä sovellettiin hyvin varhain Uuden testamentin kirjoittamisajan jälkeen myös kristilliseen pappis/saarnavirkaan. Siinähän ei ole kysymys pelkästään funktionaalisesta työnjaosta vaan Kristuksen asetuksesta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Sakari Lintunen sanoo:

      Kiitoksia vastauksestasi!

      En ole itse systemaatikko ja vielä vähemmän virkateologian asiantuntija, joten en välttämättä kaikkea osannut ottaa tekstissäni huomioon -eikä se olisi blogitekstiin luonnollisesti mahtunutkaan. Pappeuttakin voidaan lähestyä monista eri näkökulmista ja esimerkiksi korkeakirkollisissa piireissä lähestymistapa on erilainen kuin matalakirkollisessa, missä pappeus nähdään enemmän käytännön kysymyksenä.

      Tuo lehtorin virka on ymmärtääkseni vieläkin katkera pala monelle naispapille -ymmärtääkseni se heidän mukaansa kuvastaa naisen sorrettua asemaa kirkossa ja siitä halutaan päästä eroon. Tässä on jo hyvin pitkälti onnistuttukin: lehtorin virat kirkon seurakunnissa alkavat olla sormilla laskettavissa.

      Ehkä kirjoitukseni pääpointti on se, että lehtorin virka oli jonkinlainen kiireellä tehty hätäratkaisu. Johonkin naisteologit piti työllistää ja naispappeuskeskustelu tukahduttaa, joten tällainen ratkaisu oli sitten lopputuloksena. Ei keskustelu tähän kuitenkaan tyrehtynyt, kuten kaikki hyvin tiedämme.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Sakari, hyvä kirkkohistoria tulee lähelle dogmatiikkaa. Tässä se yksi ongelma onkin: kun kaikki “viisaus” keskittyi vuosisatojen ajan pappisvirkaan (=lue, kirkkoherroihin ja erityisesti rovasteihin), on hyvin ymmärrettävää, että naistenkin piti päästä juuri papeiksi. Asiaan taisivat vaikuttaa myös yleensäkin sekava teologia kirkon virasta sekä kollektiiviset mielikuvat papista ns. säätyläisenä ja lehtoreista seurakunnan virallisina kahvinkeittäjinä. (Eihän se niin saa olla, edes minun kaltaiseni teologisen muinaisjäännöksen mielestä). Olisi mielenkiintoista selvittää lehtorin viran historia ja teologia Suomessa. Lehtorien siirto diakonaattiin oli jossakin vaiheessa myös naispappeuteen kielteisesti suhtautuvien naisteologien (heitä on yhä) pyrkimys. Mutta heidät “työnnettiin” järjestöihin.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Sakari Lintunen sanoo:

      Olet oikeassa: ei kirkon oppi opetus tai käytännöt ole syntyneet tyhjiössä vain osana sitä kulttuuria, missä kirkko on ollut. Toki sama on myös toisin päin: kirkko on myös muovannut ympäröivää todellisuutta. Näiden vaikutussuhteiden selvittely on olennaisen tärkeää kirkkohistoriassa mutta myös systemaattisessa teologiassa.

      Lehtorin viran historia olisi kyllä erinomainen aihe jollekin esimerkiksi graduun. Aineistoa on paljon ja se on helposti saatavilla. Kirkollinen hallinto on perinteisesti ollut raskasta ja samaa asiaa on käsitelty monella eri taholla. Voi toki miettiä, onko tämä ollut siunaus kirkolle, mutta historiantutkijalle ainakin se on ollut.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Seija Rantanen sanoo:

    Kiva teille pojat: keskustelette asiasta, joka ei teitä koske.

    Tämän saman ilmiön huomaa tuolla homokeskusteluissa: samoilla miesoletetuilla on aina jotakin erityisen painavaa sanottavaa homoista ja heidän asemastaan kirkossa. Mutta todellisuudessa he eivät tiedä siitä mitään.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Sakari Lintunen sanoo:

      Toivon, että pysyisit itse asialinjalla täällä kommentoidessasi. Minun blogiini on kyllä aivan kaikki tervetulleita keskustelemaan ja toki rikkaus olisi, jos kommentoijissa olisi eri taustoista tulevia. Minulla ei kuitenkaan ole mahdollista valita luonnollisestikaan kommentoijia.

      Ja suoraan sanottuna minun on vaikea ymmärtää, mikä ihme tekstissäni sinua ärsyttää?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Seija, mistä sinä muuten TIEDÄT, että kysymys vaikkapa diakonaatista kirkossa ei koskettaisi minua ja esimerkiksi sitä työyhteisöä, jossa toimin?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Sakari Lintunen

    Teologian opiskelija Helsingin yliopistossa. Vapaa-ajalla nautin tasokkaasta keskustelusta, lukemisesta ja autiotalojen valokuvaamisesta. Minuun voi ottaa yhteyttä sähköpostitse (etunimi.sukunimi@helsinki.fi).