Lapsi vai lemmikki?
Kohtasin kävelylenkillä Thamesin varrella pari naista, joista toinen työnsi lastenrattaita. Lapsen sijaan niissä istui iloinen terrieri. Ehkä koira ei pystynyt kävelemään.
Näky sai kuitenkin ajattelemaan, miten tavalliseksi on tullut lemmikin kohteleminen lähes lapsena. En tiedä, onko Suomessa havaittavissa samaa ilmiötä. Se alkaa näkyä jo nimissä: ei enää Musti vaan Martta. Lemmikille myydään ja hankitaan varusteita, joille joskus olisi naureskeltu. Jotkut katsovat, että he eivät ole koiran omistajia vaan sen vanhempia, eivät isäntä tai emäntä vaan isä tai äiti.
On kuitenkin aika uskaliasta ruveta ehdottelemaan, että tässä olisi mitään kummallista. Alkuvuodesta itse paavikin sai lemmikkien omistajat vihastumaan esittäessään, että ihmiset ovat itsekkäitä, kun eivät hanki lapsia vaan ottavat sen sijaan eläimen.
Lemmikeillä on tärkeä ja korvaamaton rooli monenlaisissa kodeissa ja tilanteissa. On myös niitä, joilla ei ole mahdollisuutta lapsiin tai perheeseen. Kun monilla on kuitenkin tarve hoivata ja saada rakkautta, lemmikki voi olla vastaus siihen.
Mutta onko jokin silti muuttumassa? Olisiko paavin näkemyksessä mitään perää? Olisiko nykyään enemmän ihmisiä, jotka eivät halua sanoa hyvästejä nuoruuden vapaudelle tai saavuttamalleen elintasolle ja sitoutua lapsiin? On myös ihmisiä, jotka pelkäävät muutoksia maailmassamme eivätkä halua tuoda lapsia elämään epävarmuuteen.
Koirien tai kissojen hyvistä puolista huolimatta olisi kuitenkin surullista, jos lemmikki olisi ensi sijassa rakastamisen ja huolehtimisen mukavuusvaihtoehto. Elämään kuuluu riskien ottaminen ja kehittyminen ristiriidoissa tai paineissa. Kristilliseen maailmankatsomukseen kuuluu toivo, joka kannattelee päivästä toiseen.
Jos lemmikki on mukavuusvalinta, eläimelle on myös annettu rooli, joka ei kuulu sille. Alun perin se eli ihmisistä riippumatonta, ”vaarallista” elämää. Ehkä lemmikki itse voisi siksi valita perinteisemmän kotieläinelämän lapsena olemisen sijaan.
14 kommenttia
Maapallon liikakansoitus on kuitenkin yksi suurimmista uhkista koko planeetallemme, joten globaalisti ajatellen on vain hyvä asia, etteivät kaikki hanki lapsia. Kissa kuluttaa elinympäristöämme huomattavasti vähemmän kuin ihminen.
On kaikinpuolin hyvä, että eläinten arvo on noussut. Lapsena näki tarpeeksi kaltoinkohtelua. Meillä on kissa, jolle olemme enemmän kuin ”isä” ja ”äiti”, hän (!) pitää meitä palvelijoinaan, mikä huvittaa meitä suuresti. Hän on oppinut sylkemään kuppiinsa, jos ruoka ei ole mieleistä. Sen jälkeen nostetaan häntä pystyyn ja kävellään arvokkaasti paikalta.
Koira arvostaa ihmisen yläpuolelleen, kissa alapuolelleen, sika pitää vertaisenaan !
Riitta,
Tämä blogisi on todella tervetullut ja ajankohtainen.
Ei pelkästään koirien hoivaaminen vaan eläinten se-muoto on muuttunut hän-prononimiksi. Asia ja asetelma, minkä opin lapsena ja olen sen mielessäni maailmalla pitänyt ja
Yhden ihmisen huomio ja hoiva on haastavampaa kuin kymmenen koiran paapominen. Jumala hoitaa meitä jokaista yksi kerrallaan.
Koko systeemi romahtaa juuri silloin kun koiraa lastevaunuissa työntävä sukupolvi alkaa kaivata yhteiskunnan apua ja hoitoa. Hoitajia, eikä edes hyvinvointiyhteiskuntaa, josta nyt nautimme enää silloin ole. Ne hoitajat ja muut työntekijät, jotka silloin olisivat hoitaneet homman, eivät koskaan sytnyneet.
”Meillä kuolee tarpeettomasti joka vuosi 80 miljoonaa eläntä” ???!!!
Jos ihminen ei koe haluavansa hankkia lapsia, miksi hänen tulisi?
Ja miksi vapaaehtoisesta lapsettomuudesta tulisi tuntea syyllisyyttä? Siksikö, että lapseton saa viettää vapaampaa elämää? Keneltä se on pois?
Ilmoita asiaton kommentti