Kuoleman ja elämän kanssa sinut: Mikael J.

Uudistunut Hesari tekee sitä, minkä lupailikin. Se ottaa näkyvämmin esiin henkilökuvia, joissa esitetään suhteellisen pitkään ja perustullisesti elämän arvojen ja kokemusten summia. Ensin heitetiin tosin Nyt liitteen voimin räväkästi esiin ateistin "uskontunnustus". Vanhaa huomionhakuista kikkaa käyttäen koko kansi täyttyi "julkijumalattomasta" (uskonnottomasta?) teesistä, jonka toimitus pienin kirjaimin totesi haastateltavan sitaatiksi! Ei voi välttyä pieneltä hymyltä. Näinkö piru kätkee sarvensa?

Viikko sitten sunnuntainumeron C-osio pysäytti koko etusivunsa mitalla. Keskellä teksti "Kuoleman kanssa kannattaa tulla sinuiksi!". Lähempi tarkennus sivun alareunassa kertoi, että kyseessä oli Anssi Miettisen haastattelu Mikael Jungnerista, Ylen extoimitusjohtajasta ja poliittisesta vaikuttajasta. Kiinnostusta oli lisäämässä taustatieto hänen avioerostaan sekä kahdesta lähiaikojen vakavasta sairastumisesta, joissa kummassakin käytiin kuoleman portilla. Toimittaja halusi tietää, pelkäsikö Jungner kuolemaa.

Mikael J. ei ole ollut koskaan muuta minulle kuin liinatukkainen, vähän räpsähtänyt, innokas julkisuuden henkilö; ei kovin vakuuttava käänteissään. Nyt hän käveli lehdestä suoraan kahvipöytääni vastapäätä, ja olimme aluksi ällistyneesti sinut toistemme kanssa. Miten on mahdollista, Mikael? Sanot ensi töiksesi, ettet pelkää kuolemaa. En minäkään, vastaan. Tämä ei ole kerskuntaa kypsällä elämänaseteella. Se on meille molemmille vain yksinkertainen tosiasia.

Kumpikin olemme kokeneet hyvin samanlaisen kriisivaiheen. Minullakin on ollut syöpä, josta radikaalin leikkauksen jälkeen olen tervhtynyt. Muutama vuosi sitten toisessa kuuden tunnin leikkauksessa kirurgi meni pitämään lounaustaukoa sermin taakse eikä huomannut, että keuhkoni repesi ja olin kriittisessä tilassa jo kuolla. Vain ihmeen kaupalla ja paikalle osuneen kiertävän anestesialääkärin ansiosta selvisin tehohoidon kautta takaisin elämään. Jo aiemmin elämässä on ollut ainakin kaksi hyvin likipitäen tilannetta. Ja kaiken kruunuksi suunnilleen samassa iässä kanssasi avioero.

Olemme myös molemmat menettäneet varhain meille rakkaan sisaruksen. Jos mistään niin viimeksi mainitusta uskoisin, että olemme saaneet ensimmäisen "läksymme" kuoleman kohtaamisen pelottomuudesta. Minulle oli pahinta katsoa sisareni kuolemista sairauteen, kun en voinut olla siinä apuna, jakajana. Oma kuolemani on oma asiani, jonka itse kohtaan. Tiedän, että tyttärelleni se on taas jakamaton asia. Hänelle jäävät myös monet ikävät seuraamukset. Mikaelin tapaan en itse käy suunnittelemaan hautajaisia ja muistojuhlaani! Koen sen paitsi narsistiseksi myös asioiden edelle menemiseksi.

Jungnerin Mikael on omalla tavallaan maallinen enkeli Mikaelin seuraaja: tulenkantaja! Hänen soihtunaan on elämänrakkauden "evankeliumi", ilosanoma, hyvä sana. Hän ei kuitenkaan ole uskossa Jumalaan ja ikuisuuteen. Hän puhui kriiseissään pappienkin kanssa, muttei vakuuttunut tuonpuoleisuudesta. Juuri tähän loogisestikin hänen elämän arvostuksensa perustuu. Kaikki on käsillä. Elämä ennen kuolemaa odottaa vain yhtä: täyttä elämistä. Sen viestinviejäksi hän tuntee kutsumusta. Hän sanoo elämänsä nykyisen tarkoituksen olevan "auttaa ihmisiä rakastamaan elämäänsä".

Kuoleman kohtaaminen, jopa sen päivittäinen ajatteleminen, on vanhaa elämänviisautta: jos ajattelee kuolevansa huomenna, osaa arvostaa sitä, että elää tänään. Niin hyvältä kuin tämä oivallus kuulostaakin, jotain ankeaa siinä kuitenkin on. Realismissaan, realiteettitajuisuudessaan, se sisältää myös mahdollisuuden, että elämänrakkaudesta tulee pakkomielteinen kouristus. Se voi kätkeä myös syvästi masentuneen ihmisen resignaation, alistuneen pessimistisen elämänasenteen. Jos psykiatrille menee terapiassa kertomaan, ettei muuta enää elämässä odota tulevalta kuin kuolemaa, saa varmasti depressioepäilyn osakseen.

Jungner ei ole pessimisti vaan hivenen sinisilmäinen elämän optimisti: "Kysymys ei ole siitä, koska mä kuolen tai mihin mä kuolen, vaan siitä, mitä mä ehdin oppia ja tehdä ennen kuin mä kuolen." Elämällä on tarkoitus ja sisältö: uuden oppiminen ja intohimoinen tekeminen, elämän rakkauden julistaminen: "Mun viimeiset sanat olisi: elämää kannattaa rakastaa." Sitä hän ei toisaalta sano, miten julistaminen ja itse rakastaminen ovat suhteessa toisiinsa. Ehkä tekemisen intohimo, paneutuminen täysillä, on hänelle yhtä kuin rakkaus elämään.

Pikkupoika hiekkalaatikolla sanoo hänessä, ettei kuolemassa voi käydä huonosti! Jos kuoleman jälkeen ei ole mitään, ei sitten ole yhtään mitään. Jos on taivas, se lienee hieno juttu. Jos on helvetti, sekin kääntyy todistamaan, että on taivaskin. Jossakin. On mielenkiintoista, että Jungner haluaa jättää tähän suuntaan hiekkalinnansa sivuportin verran auki: toivon tuulahdukselle. "Toivon sydämestäni, että Jumala olisi olemassa, mutta ei mulla ole mitään tunnepohjaista vakaumusta, että näin olisi. Tai toisin sanoen olisin valmis tekemään mitä tahansa, että se Jumala olisi olemassa. Jos mä en ole uskovainen, niin toivovainen."

Kun on sisimmässä palavana suurin kaikista, rakkaus, ja on sydämessä toivon suunta kohti uskoa, kun on tahtoa panna itsensä likoon uskoakseen, jään mietteliääksi "pöytäseurani" kanssa. Tarvitseeko Jumalan olla varma vakaumuksellinen asia. Eikö Jumala ole jo toivon säikeen päässä. Voiko toivoa sydämestään kaipaamatta kohdettaan. Voiko kaipausta olla ilman, että kaivattu jo on läsnä, salatustikin, kaipaajassa. Mistä sydämen toivo syntyy ellei jonkinlaisesta liikutuksesta toivotun suuntaan?

Voiko elämän rakkautta välittää ammentamatta huomaamattaankin elämän antajalta, rakkautta Rakkaudesta. Olen jokseenkin varma, ettei kuolema sinällään kokemuksellisena likiarvona sytytä elävää rakkauden liekkiä! Elämän halua se voi kasvattaa. Joissakin se ruokkii elämän vierauttakin. Mutta vain elävä rakkaus rakastuttaa.

Jään miettimään, missä määrin Mikaelissa on omaa ihannettaan, elokuvasankaria Maximus Decimus Meridiusta, Rooman puolesta Colosseumilla kuollutta gladiaattoria. Missä määrin rakkauden hurjistamaa mielevää hidalgoa Don Quijotea. Missä määrin, sanotaan vaikka, kohun herättänyttä Rebekka Naatustakin. No, omaa itseään hänessä on ainakin persoonalliset 100%.

 

 

 

 

 

 

11 kommenttia

  • Janne Onnela sanoo:

    Minusta on kummallista, kun demarit ovat kautta aikojen olleet kirkkoa ja kaikenlaista hengellisyyttä vastaan ja sitten he ovatkin olevinaan nykyään jonkin sortin uskovaisia. En ymmärrä. Asuin koko pienen ikäni demarivetoisessa kaupungissa ja minusta heistä tuli vastenmielinen kuva, kun se oli sellaista “toveri auttaa toveria” ja suhteilla saatiin sitä ja tätä, ongelmat lakaistiin siististi maton alle. Tämä on ainoastaan henkilökohtainen mielipide. Saa tehdä parannusta vanhoista synneistä: saa, jos ne myös tunnustaa, niinkö se meni?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Päivi Huuhtanen-Somero
    Päivi Huuhtanen-Somero

    Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.