Jeesuksen opetukset tuntuvat yhä. Näin otsikoidussa kolumnissaan Sixten Korkman tiivisti kristinuskon perinnön monien yhteiskuntiin vaikuttaneiden heijastusten kautta (HS 6.9.). Tarkastelin Korkmanin kolumnia viime blogikirjoituksessani ja palaan vielä sen synnyttämään keskusteluun.
Korkman kertaa kristinuskon vaikutuksia, kuten että Pohjoismaissa kristinusko oli Martin Lutherin uudelleen muovaamana hyvinvointivaltion pohjana tai reformoitu kalvinismi kapitalismin alkuna. Korkman nostaa esille myös kristinuskon nimissä tapahtuneet sodat ja vainot sekä tämän päivän tilanteen, jossa ”kristillistä dogmatismia edustavat uskonnolliset fundamentalistit…lietsovat vastakkainasettelua muun muassa sukupuolikysymyksissä.”
Korkman mainitsee ihmisarvon ja ihmisoikeuksien juurruttamisen kristinuskon tärkeimmäksi panokseksi läntisen maailman kehitykselle. Samalla hän toteaa, että kristinuskon ajatus ihmisen arvokkuudesta ei olisi koskenut pakanoita, kun taas humanismi ulotti ihmisoikeuksien vaatimuksen koskemaan myös pakanoita. Korkman toteaa, että kristinuskon perintö on ristiriitainen.
_ _ _
Toimittaja Ville Similä ryhtyy opponoimaan Sixten Korkmanin kolumnia (HS 10.9.) kiistäen sen, että kristinusko olisi juurruttanut maailmaan ihmisoikeudet. Similä tarttuu juuri Korkmanin tekemään varaukseen, että ”jokainen ihminen – pakanoita lukuun ottamatta – on tasa-arvoisesti arvokas Jumalan silmissä, oli hän orja tai keisari.” – ”Tässä Korkman kompastuu kiilalauseeseen ja putoaa päistikkaa kristilliseen ekseptionalismiin”, toteaa Similä ja jatkaa: ”Ajatus ihmisoikeuksista, jotka kuuluvat vain meikäläisille, ei ole ajatus ihmisoikeuksista. Se on heimoaate, tribalismia. Siksi ”pakanoita lukuun ottamatta” ei ole pieni kauneusvirhe. Juutalaiset, muslimit, ”noidat” ja alkuperäiskansat kaikilla mantereilla ovat saaneet kokea, mitä tarkoittaa kuulua kategoriaan ”lukuun ottamatta”.
Tämän jälkeen Similä luettelee kristinuskon synneiksi uskonsodat, orjuuden, naisten tasa-arvon puutteen sekä lopuksi vielä Vladimir Putinin hyökkäyksen Ukrainaa vastaan. Siten Similä tulee johtopäätökseen, että Kristinuskon valikoiva ihmisoikeuskäsitys ei ollut maailmalle siunaus vaan kirous. Hänen mukaansa ”Ihmisoikeuksien käsite syntyi nykymuodossaan vasta 1948 sen jälkeen, kun kristityt länsieurooppalaiset olivat murhanneet miljoonittain juutalaisia ja toisiaan.”
_ _ _
Kristinuskon vaikutus länsimaissa on ilmeisesti ollut niin kaiken kattavaa, että eri aikojen vääryydet voidaan lukea kristinuskon syyksi, kuten Natsi-Saksan toteuttama juutalaisten massamurha, holokausti? Saksan Kolmannen valtakunnan uskonnollinen ideologia ammensi Friedrich Nietzschen yli-ihmisopista ja germaanisista mytologioista. Jeesuksen oppi lähimmäisenrakkaudesta edusti edelliselle vastakkaista hempeämielistä heikkoutta ja piti siksi juuria pois. Natsi-Saksan kansallissosialistista ideologiaa vastustaneen Barmenin julistuksen (1934) alle ryhmittynyt Tunnustuskirkko koki natsien taholta vainoa. Kummat edustivat lähinnä aitoa kristinuskoa, natsi-ideologiaa myötäilleet Saksalaiset kristityt vai Tunnustuskirkko?
_ _ _
Edelliset kysymykset osoittavat, että kristinusko saa eri aikoina ja eri kulttuureissa erilaisia muotoja. Ne voivat etääntyä kauaksi Kristuksen evankeliumista, jota voidaan pitää ”kristillisyyden” arvioinnin kriteerinä. Tai yhtä lailla enkulturisaatio eli evankeliumin istuttaminen kulttuuriin, ”inkarnaatio”, voi säilyttää evankeliumin ajatuksen ja hengen autenttisena.
H. Richard Niebuhr osoittaa teoksessaan Christ and Culture (1956), miten eri tavoin kulttuuri ja Kristuksen evankeliumi ovat suhteessa toisiinsa. Evankeliumi voi muovata kulttuuria, mutta yhtä lailla evankeliumi voi peittyä kulttuurin alle ja muovautua tunnistamattomaksi. Joka tapauksessa Kristuksen evankeliumi voi löytää kussakin kulttuurissa sille ominaisen ilmenemismuodon ja tulla näkyväksi, niin arktisten kansojen luontosuhteessa kuin afrikkalaisten kansojen musiikissa ja veistotaiteessakin.
_ _ _
Edellisestä syystä ei ole hedelmällistä eikä myöskään reilua valita mitä erilaisimpia kristinuskon pohjalta syntyneitä ja evankeliumista mahdollisesti etääntyneitä kulttuurisia muotoja edustamaan kristinuskoa. Ihmisten luomissa järjestelmissä inhimillinen puutteellisuus on sekoittunut jumalalliseen ja synti on tahrannut pyhän. Paavalin sanoin ”Tiedänhän, ettei minussa ruumiillisena ihmisenä ole mitään hyvää. Tahtoa minussa kyllä on, mutta en saa tehtyä oikein.” (Room 7:18, UT2020). Ihminen on Kristuksen armon vuoksi pyhä, mutta samaan aikaan langennut ja syntinen – simul justus et peccator. Hedelmällisempää on ottaa lähtökohdaksi evankeliumien Kristuksen opetus.
Esimerkiksi tämän viikon evankeliumissa (Luuk 10:25-37) lainopettaja kysyy Jeesukselta, mitä hänen pitäisi tehdä saadakseen iankaikkisen elämän. Mies vastaa itse rakkauden kaksoiskäskyn sanoin ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Hän jatkoi kysymällä, ”kuka sitten on minun lähimmäiseni?” Jeesus kertoi vertauksen laupiaasta samarialaiselta, joka auttoi alastomaksi ryöstettyä ja pahoinpideltyä, kun taas pappi ja temppelipalvelija kulkivat pelokkaina ohitse. ”Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?” ”Se joka osoitti hänelle laupeutta” vastasi lainopettaja. ”Mene ja tee sinä samoin” sanoi Jeesus. Tässä ei ole lähimmäisenrakkaudelle mitään varauksia, poikkeuksia tai kiilalauseita. Pakanoihin ulottuva rakkaus tulee esille muissakin raamatunkohdissa ja antaa kristityille velvoittavan esimerkin.
Lähimmäisenrakkaus velvoittaa auttamaan avun tarpeessa olevaa yli kansallisuus ja uskontorajojen, myös pakanoita. Siksi kristityt ovat perustaneet esimerkiksi sairaaloita ”pakanoiden” pariin. Tohtori Selma Rainio saapui joulukuussa 1908 Owambo-maahan ja asettui Oniipaan. Rohkea ja päättäväinen nainen oli lääkäri, mutta hän hoiti myös sairaanhoitajan ja apteekkarin tehtäviä, koska oli yksin. Muutaman vuoden kuluttua Suomesta alkoi saapua koulutettuja sairaanhoitajia. Onandjokwen sairaala otettiin käyttöön 9. heinäkuuta 1911. Suomalaisten sairaalalähetystyö nykyisessä Namibiassa jatkui 2010-luvulle saakka. Namibialainen koulutettu henkilökunta pyörittää tällä hetkellä Onandjokwen modernia sairaalaa. Entä milloin humanistit alkoivat perustaa sairaaloita sekä kouluja Afrikan savanneille tai Aasian viidakoihin?
Jukka Mikkola
Jesajassa ihmisen syöntiä ja veren juontia pidetään rangaistuksena Israelin sortajille:
49:26 ” Minä panen sinun sortajasi syömään omaa lihaansa ja he juopuvat omasta verestään niinkun rypälemehusta. ” Tehän olette Kristuksen ruumis ja olenkin joskus kysynyt, että syöttekö te itseänne ehtoollisessa.
Jos siis kärsii rangaistusta ihan nautinnolla ja virsiä veisaten, yrittäin näin omin voimin ja rituaalein pelastusta saamaan, niin mikäpä minä olen siitä moittimaan, mutta toinenkin vaihtoehto on olemassa. Voisi lopettaa synnin tekemisen. Syntiä ei ole olemassa, ennenkuin sitä tehdään.
Normaalielämässä ei puhuta synnistä, vaan moraalista ja laista, moraalittomuudesta ja lainrikkomuksista, synti on ihan uskonnollinen käsite.
Varhaisten kristillisten kirjoitusten mukaan Oikeudenmukainen Luojajumala ja jeesuksen ilmoittama hyvä Isä jumala ovat kaksi eri asiaa.
Jos tämä Isä jumala tulee ihmiseksi, syntyy kuolevaisen naisen ruumiiista, ja uhraa sitten itsensä itselleen, niin mitä hyötyä siitä kenellekkään on.
Kaikkivaltiasta se ei heilauta mihinkään suuntaan.
Kukaan ei voi pelastaa hänen kädestään.
Tarja,
Uudessa Testamentissa ”veren juominen ja lihan syöminen” liittyy ehtoolliseen, jossa Jeesus on läsnä (siis itse Jumala kuin myös Jumalan Pyhä Henki). Eri kristillisissä piireissä tästä on yksityiskohdissa hiukan eri tulkintoja/ymmärryksiä, mutta perusperiaate se kuitenkin on.
Se ei liity Ns. ”pakanauhreihin”, joissa rituaaleilla yritetään (epätoivoisesti?) pelastua. Krisitillisessä ehtoollisessa nimenomaan kyse on siitä, että meistä itsessämme ei ole pelastamaan itseämme; se ei ole vain ”rituaali”. Juutalaisten uhrikäytännöt uhrilampaineen ym. oli esikuva, enemmän kuin vain rituaali sekin.
Jos joku väittää, ettei ole koskaan tehnyt mitään väärää, epäeettistä, jättänyt tekemättä mitään hyvää, jota olisi voinut ehdä, hän ei puhu totta. Täydellisyyteen ei kukaan pysty, ei kukaan ole aina ja kaikkialla, joka tilanteessa täydelliesen hyvä. Jotain pahaa toki voimme onnistua välttämäään, mutta emme ”totaalisesti” ole aina täysin hyviä. Synti on toki uskonnollinen termi, taipumukselle tehdä ”pahaa” (tai jättää hyvää tekemättä). (En määrittele nyt ”syniä” täysin kääntäen yksikäsitteisesti.)
Moraali ja lain rikkominen taas on kulttuurisidonnaista. Ns. totalitaarisissa maissa lainsäädäntö voi olla ristiriidassa mm. ihmisoikeuksien kannalta, joiden tulkinta toisaaltasekin on erilaista esim. kristillisperäisissä että islamilaisissa maissa – kulttuurisidonnaista. Synti on pohjimmiltaan sitä, mikä meitä erottaa meitä Jumalasta (oikeastaan: oikeasta Rakkaudesta). Itse yrittäminen ilman Jumalan pelastusta vain orjuuttaa, ja ehkä ylpistääkin (”olen muita parempi – eettisempi ja ”vastuullisempi”).
En tiedä, mihin ja kehen viittaat tuolla ”Luojajumalan” ja ”Hyvän Isän” erottamisella. Kristinusoon kuuluu yksi ja vain yksi Jumala – jolla toki on erilasia ”puolia”: Hän on sekä oikeudenmukainen (mutta armahtava) Luoja-Jumala että Hyvä Isä. Ihmisillä toki voi olla erilasia käsityksiä (ja ilmaisun tapoja) tuosta yhdestä Jumalasta.
Jumala ei uhrannut itseänsä itseään varten. Jumala Jeesuksessa uhrasi itsensä meitä varten – me kun olimme, olemme ja pysymme – valitettavasti – syntisiä, vaikkakin armahdettuina sellaisina. Kyse on syntiemme anteeksiannosta. Vain hän voi pelastaa, armosta ja armolla.
Ns. ”järkevyys” on sekin kulttuurisidonnaista.
Jeesus selittä tuon hänen lihansa syömisen ja verensä juomisen olevan vain hänen opetussanojensa ’sulattamisen vertauskuvia. Ruokkimista kun kutsuttiin opettamiseksi ja oppimista syömiseksi ja ymmärtämistä sulattamiseksi.
Kykenettekös sulattamaan tämän kun luette Johanneksen evankeliumin 6:63 kohdan?
Kerro vielä, mitä kutsuttiin lihaksi ja mitä vereksi. Katsotaan sitten, minkä pystyy sulattamaan.
”Kerro vielä, mitä kutsuttiin lihaksi ja mitä vereksi. Katsotaan sitten, minkä pystyy sulattamaan.”
Sehän selviää Johanneksen evankeliumin 6. luvun jakeissa 1- 63.
Särkiö
”Pakanoihin ulottuva rakkaus tulee esille muissakin raamatunkohdissa ja antaa kristityille velvoittavan esimerkin.”
Kannattaa lukea Salomon rukous Temppelin avajaispuheessa, jossa hän sanoo:
”Myös jos joku muukalainen, joka ei ole sinun kansaasi Israelia, rukoilee tähän temppeliin päin, niin tee kaikki mitä muukalainen sinulta pyyttää, että hekin kunnoitaisivat sinun suurta nimeäsi ja ojennettua käsivarttasi, niinkuin sinun kansasi Israel . ”
Ulkomuistista, joten sanajärjestys voi olla vähän eri, mutta sisältö on sama.
Salomo sanoo myös. ” Taivasten taivaatkaan eivät ole kyllin avarat sinun asuisijakseni, kuinka sitten tämä temppeli, jonka minä olen rakentanut. Katso kuitenkin tämän temppelin puoleen, koska olet luvannut nimesi asuvan siinä. ”
Jälleen ulkomuistista, hienot asiat jäävät mieleen. Salomon puhe on yksi niistä.
Jeesus väittää vastaan: ”Jumala ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä.” Niinpä, mutta ei Salomo niin sanonutkaan vaan, että Jumala on luvannut nimensä asuvan siinä.
En kehtaa tähän laittaa Ignatiuksen todistusta kirkon ulkopuolella olemisesta, mutta kysyn Luterilaisuuteen liittyen miksei ole julkista synteesiä kirkon rivijäsenille ulkopuolella olemisen haasteista pelastukseen katsoen, ja toki myös Perkeleeseen, mistä Piispa ponnekkaasti puhuu.
Jos Perkele on kirkostamme karkoitettu miten voimme olla katolisten perintökirkko nyt Luterilaisina.
Muutenhan Ignatiuksen todistus puhuu miten kaikki, työntekijöistä alkaen, ovat Piispan johdatuksessa.
Kun muistan väärin pyydän anteeksi, mutta eikö Piispamme Seppo Häkkinen aikanaan Piispojen kokouksen aloituksen käyttänyt juuri Ignatiuksen muisteluun. Ja jos käytti, minkä takia.
Eli, eikö meille kirkon rivijäsenille kuulu totuudenmukainen todistus eikä jotakin sinnepäin.
Ehkä hieman kirjoitusta selventämiseksi miksi edellinen tuli mieleeni.
Luterilainen ja Katolinen oppi seurakunnasta katsottuna sen paimeniin poikkeaa toisistaan huomattavasti.
Luterilainen ymmärrys lähtee seurakunnan todistuksesta ja elämästä mitä varten seurakunta katsoo joukostaan hyvän Ihmisen opetusta varten tai valitsee aiemmin tuntemattoman hyvillä kyvyillä kuten nykyään useammin käy.
Sama asia koskee myös Piispan tehtäviä aina Arkkiin asti.
Katolinen järjestys lähtee ylhäältä päin missä Kristuksen tehtäviä hoitaa työssä oleva Paavi kollegioineen, ja mistä paikallisesti kuin maittain tehtäviä jaetaa uskotuille miehille jotka sitten sopiville kokelaille uskovat seurakunnan paimenen tehtävän.
Meillä kirkkoa hoitaa käytännössä Piispojen ja Kirkkohallituksen koalitio yhteisymmärryksessä kirkolliskokousta katsoen mikä turhan usein joutuu toimimaan niinsanotusti ilmassa. No, uskoisin kokouksissa olevan hyvät eväät kaffeineen.
Kirkolliskokousedustajat varmasti saavat huomionsa kokouksissa, ja vaikutushan kestää kotiseurakuntiin asti arvonantona.
Tämä oli syy miksi viittasin Ignatiukseen Piispamme kerronnassa. Miksi siis tälläinen valinta kun kerran Luterilaisena Hän kirkkoamme palvelee, ainakin toistaiseksi.
No, ainoa kiusaus lienee ollut Piispanviran korostamisessa, toisaalta eivätköhän Kuulijat jo olleet tietoisia Ignatiuksen mietteistä niin virkaa kuin kadotusta koskien.
Tiedätkö mitä ’ nimen asuminen’ temppelissä oikeasti tarkoitti?
Tarja Parkkila aloitti piispa Särkiön tekstin kommentoinnin koko Raamatun keskeisimmästä jakeesta, johon sekä kristillinen että juutalainen etiikka nojaa.
Pieni huomio tähän po. raamatunkohtaan: P-lähteen (Leviticuksen) kirjoittaja kokoa pyhyyslakeihin (3 Moos 19:18) asioita, jotka hän tiivistää tuohon viimeiseen lauseeseen: ”..Älä kosta omaan kansaasi kuuluvalle äläkä pidä yllä riitaa hänen kanssaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Minä olen Herra”.
Sama toisella kotimaisella: לֹֽא־תִקֹּ֤ם וְלֹֽא־תִטֹּר֙ אֶת־בְּנֵ֣י עַמֶּ֔ךָ וְאָֽהַבְתָּ֥ לְרֵעֲךָ֖ כָּמֹ֑וךָ אֲנִ֖י יְהוָֽה׃
Kyse on siis kokonaisuutena sellaisesta toiminnasta, jossa Jumalan pyhyys tulee esiin ihmisten käyttäytymisessä toisiaan kohtaan. Sellaista on totuttu kutsumaan lähimmäisen rakkaudeksi. Siis lyhyesti ja ytimekkäästi.
Niin Jeesuskin ja hänen myötään kenttäpiispa Pekka Särkiö.
Todettakoon, että perinteinen juutalainen eksegeesi (esim. Maimonides) toteaa, että tässä rakkauden kohteena on toinen juutalainen, ”ystävä” (=lähimmäinen, רֵעֲ).
Nachmanides puolestaan toteaa, että Tooran käsky on liioittelua, sillä eihän kukaan voi rakastaa lähimmäistään (toista juutalaista) kuin itseään. Tässä hän viittaa rabbi Akivaan, joka on sanonut, että oma elämä tulee ennen ystävän elämää (siis päinvastoin kuin Jeesus opetti: ”suurempaa rakkautta ei ole kellään kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta”).
Vaikeammaksi tämän erit. Nachmanidekselle tekee se, että samassa yhteydessä Tooran käsky lähimmäisen rakastamisesta koskee myös ”muukalaista” – siis myös pakanoita. Eli ketä tahansa.
Siihen viittaa kohta, joka löytyy vähän jäljempänä (3 Moos 19:34):
כְּאֶזְרָ֣ח מִכֶּם֩ יִהְיֶ֨ה לָכֶ֜ם הַגֵּ֣ר ׀ הַגָּ֣ר אִתְּכֶ֗ם וְאָהַבְתָּ֥ לֹו֙ כָּמֹ֔וךָ כִּֽי־גֵרִ֥ים הֱיִיתֶ֖ם בְּאֶ֣רֶץ מִצְרָ֑יִם אֲנִ֖י יְהוָ֥ה אֱלֹהֵיכֶֽם
”Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä. Minä olen Herra, teidän Jumalanne.”
Nachmanides selviä tästä hyvin, kun hän toteaa, että muukalaisenkin rakastaminen viittaa kohteeseensa le-prepositiolla, ”häntä” (לֹו֙). Sama koskee muita lähimmäisiä (לְרֵעֲךָ֖). Nachmanides sanoo, että tämä todistaa sen, että rakkauden on kohdistuttava sellaiseen, jolle voi verrannollisesti omiin tarpeisiinsa tehdä samanlaista hyvää.
Jeesus oli tässä Nachmanideksen linjoilla. Kuten kenttäpiispa Särkiökin. Ja allekirjoittanut.