Kristilliset arvot auttamistyön perustana

[Jari Jolkkonen, esitelmä DIAK:n kansainvälisessä seminaarissa] Hakaniemen tori on tullut tunnetuksi entisen kylttimaalarin Veikko Hurstin organisoimasta auttamistyöstä. Vähävaraisille jaetaan ruokaa, vaatteita ja inhimillistä lämpöä. Asiakkaina oli ja on yhä kaikkein toivottomimpana pidettyjä rappioalkoholisteja, mutta myös muita vähävaraisia: työttömiä, mielenterveyskuntoutujia, pieneläkeläisiä ja niin edelleen. ”Stadin enkeliksi” kutsutun Hurstin ja hänen Lahja-vaimonsa työ perustui heidän uskonnolliseen vakaumukseen. Hursti piti kiinni siitä, että ennen ruoan jakelua tai vähäväkisten itsenäisyys-päiväjuhlia laulettiin virsi ja luettiin lyhyt rukous. Työ kesti 40 vuotta ja sitä jatkaa hänen poikansa Heikki. Suomalaisten arvostuksesta kertoo, että suurin suomalainen -äänestyksessä Veikko Hursti äänestettiin korkeammalle kuin esimerkiksi Mauno Koivisto, J.V. Snellman tai Mika Häkkinen.

Hurstin toimintaa voidaan kutsua altruismiksi. Tarkemmin sanottuna se on yksi esimerkki kristilliseen uskoon perustuvasta auttamistyöstä. Samaa työtä tehdään luterilaisissa seurakunnissa, Pelastusarmeijassa, vapaiden suuntien seurakunnissa sekä erilaisissa itsenäisissä auttamisjärjestöissä, joiden taustayhteisönä on jokin kirkko tai seurakunta.

Esitelmäni aiheeksi on annettu ”Kristilliset arvot auttamistyön perustana”. Hurstin esimerkki herättää kaksi otsikkoon liittyvää kysymystä.

Ensimmäinen koskee sitä, miten Hurstin tapainen altruismi selitetään: onko altruismi osa ihmisluontoa vai onko se pikemminkin biologinen kummajainen tai aatehistoriallinen poikkeus? En kuvittele voivani vastata tähän tyhjentävästi, tyydyn esittelemään yhden aatehistoriallisen ja yhden biologisen argumentin.

On väitetty, että auttamishalu olisi osa ihmisluontoa. Ajatuksen mukaan kiinnostus toisten ihmisten, myös ahtaalla olevien hyvinvoinnista on ”evolutiivisen kulttuurivalinnan tulos”, joka istuu syvällä sekä inhimillisissä kulttuureissa että aivojemme rakenteessa (esim. Yeung, HS, 8.9.2006). Tunnustan toivovani, että ajatus altruismista kulttuuriemme ja aivojemme syvärakenteena olisi totta.

Aatehistoriallinen vertailu ei kuitenkaan näytä tukevan toivetta. Päinvastoin historiallisesti köyhyysfatalismi ja siihen liittyvä välinpitämättömyys köyhiä kohtaan näyttää altruismia yleisemmältä ajattelulta. Köyhyysfatalismin mukaan köyhät ovat itse syypäitä huonoon osaansa tai sitten se on seurausta kohtalosta tai jumalten rangaistuksesta. Siksi ei ole erityisiä perusteita auttaa tai sääliä köyhiä. Otan tällaisesta köyhyysfatalismista kolme historiallista esimerkkiä, vaikka ei köyhyysfatalismi ole nykyaikanakaan tuntematon.

Köyhyys hindulaisuudessa ja antiikin Kreikassa

Sosiologian klassikko Max Weber käyttää maailmanuskontojen talousetiikkaa käsittelevässä kirjasarjassaan Die Wirtschaftsethik der Weltreligionen hindulaista kastijärjestelmää esimerkkinä ajattelusta, joissa köyhyyttä pidetään kohtalona. Weberin mukaan hindulaiseen kastijärjestelmään on sisäänrakennettu ajatus, jonka mukaan sosiaaliset erot ovat normaali ja luonnollinen osa maailman rakennetta. Alimmat kastit ja kastittomat ovat historian ikuisessa kiertokulussa joutuneet karmansa määräämälle oikealle paikalle. Koska jumalat ja entiset elämät ovat määränneet jonkun köyhäksi, hänen oloaan voi ehkä hetkellisesti helpottaa, mutta hänen asemaansa ei voi muuttaa eikä häntä tarvitse erityisesti sääliä. Huono-osaisuus kuuluu ikään kuin välttämättömänä osana jälleensyntymiseen liittyvään palkkion ja rangaistuksen dialektiikkaan. Näin siis Weber (Ks. Weber: Gesamtausgabe, Band 20, 88-221. MSV 2005).

Samantyyppinen köyhyysfatalismi tunnetaan myös antiikin Kreikan ja Rooman kulttuurissa. Ranskalaisen antropologin Rene Girardin mukaan antiikin maailmassa ihannoitiin monia hyveitä, kuten kunniaa, viisautta, voimaa ja rohkeutta, mutta näihin ei juuri kuulunut samaistuminen köyhiin ja kärsiviin. Kreikkalaisen mytologian jumalat eivät ole erityisen kiinnostuneita ihmisistä, eivät varsinkaan heikoista. Apolloninen ihminen pyrkii olemaan ”cool”, siis arvokas, kyvykäs, kaukokatseinen ja itsensä hallitseva, dionyysinen tahtoo puolestaan olla ”hot” eli hamuta kokemuksia ja nautintoja, mutta kumpikaan ei ole kiinnostunut heikkojen auttamisesta tai kärsimyksen lievittämisestä (”evvk”). Vapaa ja itseään kunnioittava aristokraatti saattoi ehkä osoittaa satunnaista suosiota alempiarvoiselle, mutta varsinainen myötäkärsiminen, sympatia, ei kuulunut asiaan. Siinä ei yksinkertaisesti ollut mitään järkeä tai herooista, olihan kohtalo määrännyt jokaiselle osansa, yhdelle paremman, toiselle traagisemman (ks. Risto Saarinen: Rene Girardin uskontoteologia. TA 4/2001, 302-316)

Myös antiikin gnostilaisuudessa suhtauduttiin välinpitämättömästi köyhyyteen. Kun juutalais-kristillisessä teologiassa Jumalan luomaa maailmaa pidettiin lähtökohtaisesti hyvänä, gnostilaisuudessa lähdettiin päinvastoin siitä, että näkyvä maailma ja ruumiillisuus olivat metafyysisesti pahoja. Gnostilaisten korostusten mukaan näkyvä maailma ja siten myös ihmisen ruumis sen osana ovat seurausta alemman ja huonomman luojajumalan (demiurgin) toiminnasta. Fyysis-ruumiillinen todellisuus on siten vähempiarvoista, suorastaan pahan vallassa. Ruumis on lumppuvaate ja sen tarpeet pahoja.

Ihminen voi päästä pimeydestä valoon, kun hänen näkymätön, ikuinen ja hyvä sielunsa vapautuu oikean tiedon (gnoosis) avulla näkyvän, katoavan ja pahan ruumiin kahleista. Kun aikojen lopulla kaikki jumalallinen aines on vapautunut näkyvän maailman kahleista, ihmisruumiiden kohtalona on tuhoutua kaikkien muiden pahan valtojen kanssa, jolloin heidän sielunsa voivat vapautua ja pelastua. Tämä oppi tulee esille myös gnostilaisissa evankeliumeissa, joissa Juudas, Magdalan Maria tai Tuomas auttavat vuorollaan Jeesusta vapautumaan katoavaisen ruumiinsa vankeudesta.

Suomalaisen gnostilaisuus-tutkijan Antti Marjasen mukaan ”gnostilaisuudessa tunnettiin vähän, jos ylipäänsä ollenkaan, mielenkiintoa sellaiseen toimintaan, joka tähtäsi maailman tai ihmisen konkreettisten elinolosuhteitten parantamiseen” (Marjanen 1991, 58).

Ekumeniikan professori Risto Saarisen mukaan altruismi on aatehistoriallisesti pikemminkin poikkeus kuin sääntö: ”Antropologinen, historiallinen ja pitkälti myös uskonnollinen aineisto tukee maailmanlaajuisesti pikemminkin sellaista näkemystä, että uhrit ja köyhät ovat itse syypäitä taikka jumalten ikuisesti määräämiä kurjaan kohtaloonsa, ja että hyväosaiset ovat itse ansainneet osansa tai tulleet jumalten siunaamiksi.” (Saarinen 2004, 85).

Köyhien auttaminen tai muu oman eturyhmän ulkopuolelle avautuva auttamistyö ei siten saa kovin paljon tukea idän uskonnoista tai antiikin filosofioista. Entä nykyaikaisesta biologiasta?

Geenin itsekkyys ihmisen käyttäytymisen biologisena perustana

Kaikella ihmisen käyttäytymisellä on geneettinen perusta, joka on muotoutunut hyvin pitkässä evolutiivisessa prosessissa. Onko aito altruismi osa ”aivojemme rakennetta” ja biologista ihmisluontoa?

Tunnettu englantilainen etologi Richard Dawkins esittää kirjassaan Geenin itsekkyys, että luonnonvalinnan näkökulmasta ”kaikkien sen tuotteiden pitäisi olla itsekkäitä.” (Dawkins 1993, 18). Geenien toiminnan näkökulmasta ihminen on pohjimmiltaan itsekkäästi toimiva henkiinjäämiskone. Dawkins kirjoittaa:

”Tämän kirjan väite on, että me ja kaikki muut eläimet olemme geeniemme luomia koneita. Kuten menestyvät Chicagon gansterit, geenimme ovat selviytyneet äärimmäisessä kilpailuympäristössä, eräissä tapauksissa jopa miljoonia vuosia. Tästä syystä voimme odottaa, että geeneillämme on tiettyjä ominaisuuksia. Väitän, että häikäilemätön itsekkyys on menestyvän geenin hallitseva ominaisuus. Geenin itsekkyys johtaa yleensä itsekkyyteen yksilöllisessä käyttäytymisessä.” (Viittaukset kirjasta Richard Dawkins: Geenin itsekkyys. 2. p. Gummerus 1993. Suom. Kimmo Pietiläinen.)

Dawkins ei tietenkään kiellä, että maailmasta puuttuisi altruismi kokonaan. Viime kädessä altruismi kuitenkin palvelee lajin säilymistä ja on siten alisteinen geenien itsekkyydelle: ”Tämä kirja osoittaa, miten sekä yksilöllinen itsekkyys että yksilöllinen altruismi selitetään peruslailla, jota kutsun geenin itsekkyydeksi” (s. 21). Tästä puolestaan seuraa, että aitoa altruismia ei olemassa, vaan se on lopulta teeskenneltyä, jonkinlaista valepukuista itsekkyyttä. Tämän Dawkins näyttää itsekin myöntävän: ”Asiaa lähemmin tarkasteltaessa osoittautuu usein, että ilmeisen altruistiset teot ovatkin valepukuista itsekkyyttä.” (s. 19).

Tästä näyttää seuraavan joko se, että meidän on pidettävä Veikko Hurstin auttamistyötä ja kaikkea diakoniaa ”valepukuisena itsekkyytenä” tai se, että meidän on pidettävä sitä ihmisluonnon vastaisena, jonkinlaisena luonnottomuutena, kapinana geenejä vastaan.

Veikko Hurstin laupeudentyötä on hyvin vaikea redusoida oman edun tavoitteluun. Apua ei rajata omiin perheen tai suvun jäseniin tai omaan eturyhmään. Sitä ei tehdä rikastumisen, vastapalvelusten tai lehmänkauppojen toivossa. Auttamistyö voi tuoda henkilökohtaista tyydytystä, mutta se on myös monella tavalla kuluttavaa. Kärsivien ihmisten kohtaaminen on raskasta, palkka on huono tai sitä ei saa ensinkään ja auttamistyötä saatetaan myös pilkata: ”mitä te niitä puliukkoja hääräätte”. Vaikealta tuntuisi perustella, että no kun rappioalkoholistien auttaminen palvelee ihmislajin säilymistä, kuten Dawkinsin teorian pohjalta pitäisi ehkä puhdasoppisesti vastata.

Dawkinsin näkökulma ihmisen geneettisestä taustasta on kiehtova, mutta hänen oma johtopäätöksensä on aiheemme kannalta lohduton: ”Biologiselta luonnolta ei voi odottaa suurtakaan apua, jos haluaa rakentaa yhteisön, jossa yksilöt anteliaasti ja epäitsekkäästi pyrkivät yhteiseen hyvään” (1993, 17). – Sivumennen sanottuna Dawkinsin biologiaan perustuva pessimistinen ihmiskuva tulee melkeinpä kiusallisen lähelle lännen kristikunnan perisyntioppia, jonka mukaan itsekkyys on ihmisen perusluonto. Tällä opilla on myös diakoniaan ulottuvia poliittisia seurauksia: esimerkiksi luterilainen reformaatio katsoi, että köyhiä ja sairaita ei voi jättää almujen ja ihmisten hyvätahtoisuuden varaan, koska ihmisluonto on kitsas. Köyhät jäisivät siten heitteille. Siksi luterilaiset vaativat, että koko yhteiskunnan oli otettava vastuu köyhien ja sairaiden auttamisesta, tarvittaessa lakia, verotusta ja muita pakkokeinoja käyttämällä. Näinhän Pohjoismaissa tehdään yhä.

Dawkinsin itse näyttää kyllä kannattavan altruistista yhteiskuntaa, jossa autetaan myös heikko-osaisia, hänen biologisesta näkökulmastaan ”hyödyttömiä” lajiyksilöitä. Mutta ulkopuolisen silmissä hän maalaa itsensä nurkkaan. Kun hän on ensin kokonaisen kirjan verran todistellut ihmisen kohtalonomaista itsekkyyttä, hän ensimmäisen painoksen viimeisellä sivulla yllättää lukijansa siirtymällä moraalin alueelle ja sanomalla, että meidän pitää taistella geenejämme ja luontoamme vastaan: ”Meillä on voimaa vastustaa syntymässä saamiamme itsekkäitä geenejä ja, jos tarpeen, indoktrinaation seurauksena saamiamme itsekkäitä meemejä… Olemme rakenteeltamme geenikoneita ja kulttuuriltamme meemikoneita, mutta meillä on voimaa kääntyä luojiamme vastaan. Ainoina maailmassa voimme nousta kapinaan itsekkäiden kopioitujien tyranniaa vastaan” (Dawkins 1993, 219)

Lukijaa jää kysymään, miksi meidän pitäisi Dawkinsin mielestä toimia koko biologista olemustamme vastaan?

Toiseksi voi kysyä, onko tämä Dawkinsin ajattelussa edes mahdollista, hänhän on kokonaisen kirjan verran todistellut, kuinka ihminen on lopulta pelkkä geenien ohjelmoima robotti. Jo esipuheessa tahdon vapaus murskataan: ”Olemme eloonjäämiskoneita, geeneinä tunnettujen itsekkäiden molekyylien säilyttämiseen sokeasti ohjelmoituja robotteja”. Tällainen naturalistisesta maailmankuvasta nouseva biologinen reduktionismi on hyvin deterministinen ja näyttää sopivan huonosti yhteen vapaan tahdon kanssa.

Dawkins esittää kiinnostavan näkökulman ihmisen toiminnan geneettiseen perustaan, mutta samalla hänen teoriansa murskaa kaikki yritykset perustella auttamista biologisesti. Dawkins ei anna yhtään syytä toimia altruistisesti. Sellainen ei lopulta ole hänelle edes mahdollista: sekä altruismi että tahdon vapaus ovat pelkkää harhaa.

Voidaksemme ylittää Dawkinsin umpikujan tarvitaan arvoja ja vakaumuksia, jotka ylittävät ihmisen raadollisuuden ja jotka omaksumme kokonaan luonnontieteellisen metodin ulkopuolella.

Kristillinen auttamistyö palautuu jumalakäsitykseen

Miten juutalais-kristillisessä kontekstissa on perusteltu diakoniaa ja ylipäänsä auttamistyötä? Mitkä ovat ne teologiset syyt, joilla kirkot ovat perustelleet sitä, että seurakunnan tai laajemmin koko yhteiskunnan on huolehdittava sairaista, köyhistä ja muista ahtaalla olevista?

Palataanpa Max Weberiin. Hänen mukaansa antiikin juutalaisuus eroaa edellä kuvatusta fatalistisesta ajattelusta. Weber kiinnittää huomiota siihen, että monista muista antiikin maailmanuskonnoista poiketen Vanhassa testamentissa suhtaudutaan myötätuntoisesti köyhiin ja muihin heikossa asemassa oleviin, erityisesti orpoihin, leskiin ja muukalaisiin.

Israelin profeetat tunsivat sääliä köyhiä kohtaan, arvostelivat kitkerästi oman aikansa maanomistussuhteita ja vaativat sekä lempeällä suostuttelulla että ankarilla uhkavaatimuksilla parantamaan vähäosaisten asemaa (esim. Jes. 1:17, Sak. 7:10, Aam. 2:16, Jer. 5:28-29). Olemassa oleva asiaintila, status quo, ei ole automaattisesti paras mahdollinen.

Profeettojen julistuksen lisäksi myös Toorassa ja viisauskirjallisuudessa heijastuu käsitys, jonka mukaan köyhyys ei kuulu Jumalan ikuiseen suunnitelmaan, vaan on pikemminkin siinä oleva häiriö, anomalia, jopa vääristymä (esim. Ex. 22:20; 23:6; Deut. 10:18; 14:28). Köyhyys ei ole jumalallisen lain mukainen, vaan Jumalan tahdon vastainen tila. Puute ja hätä eivät ole merkkejä jumalten epäsuosiosta, vaan ihmisten vääristä teoista, eteenkin suuromistajien ja päättäjien itsekkyydestä. Vastuu kuuluu siis ensisijassa ihmiselle, erityisesti poliittisen ja taloudellisen elämän eliitille, mutta viime kädessä koko yhteisölle. Äärimmäisenä esimerkkinä köyhille myötämielisestä asenteesta on se, että sosiaalinen oikeudenmukaisuus on oikean jumalanpalveluksen välttämätön ehto. Jos köyhiä sorretaan, Jumala ei kuule rukouksia, ei hyväksy paastoa eikä ota vastaan asettamiaan uhreja, vaan suorastaan ”inhoaa” ja ”vihaa” niitä: ”Vie pois minun luotani virsiesi pauhu!” (Aam. 5:21-24, vrt. Jes 58:68).

Weberiä täydentäen voidaan sanoa, että sama köyhille myötämielinen linja jatkuu kristinuskon lähteissä, Uudessa testamentissa, Jeesuksen opetuksissa ja apostolisissa kirjeissä, kuten tiedämme. Nykyajan vallankumouslaulut ovat kevyttä kauraa Marian kiitosvirren (Magnificat) rinnalla: ”Minun sielun ylistää Herran suuruutta, hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois” (Luuk. 1:46-55).

Erityisen diakonian viran kehittyminen alkukirkossa, naisten ja miesten sääntökuntien tekemä laupeudentyö, Bysantin hospitaalilaitoksen kehittyminen, kanonisen lain köyhiä suojelevat säädökset katolisessa kirkossa, luterilaisen uskonpuhdistuksen sosiaalireformi ja saksalaisen pietismin kehittämä Diakonissalaitos-järjestelmä ja nykyaikaiset kirkon humanitaarisen avun organisaatiot ovat yksittäisiä esimerkkejä ikivanhasta juutalais-kristillisestä auttamisen perinteestä.

Selvää on, että suhteessa köyhiin kristillisen kirkon historia ei ole ongelmaton, vaan siihen kuuluu myös lukemattomia virheitä ja laiminlyöntejä. Auttamisen arvoistaan huolimatta kirkko ei ole aina kyennyt vaikuttamaan köyhyyden rakenteisiin. Vaikka esimerkiksi keskiajalla medikanttiliike toi kiistattomasti helpotusta köyhien elämään, sen piirissä toisaalta köyhyyttä ihannoitiin tavalla, joka paradoksaalisesti esti puuttumisen köyhyyden syihin. Pyhittäviä tekoja painottavat vanhurskauttamisopin tulkinnat tukivat köyhyyttä ruokkivaa järjestelmää, jossa sekä kerjäämistä että almujen antamista tarvittiin iankaikkisen pelastuksen saavuttamiseksi.

Pahimmat laiminlyönnit on tehty ehkä siellä, missä kirkko on suostunut valtiokirkoksi ja menettänyt kriittisen etäisyytensä hallitusvaltaan. Tällöin kirkon päättäjillä on ollut usein kiusaus samaistua enemmän hyväosaisiin ja vallitseviin oloihin kuin huono-osaisiin ja sosiaalisiin uudistuksiin. Ranskan vallankumouksen on sanottu saneen niin kirkolle vihamielisen luonteen juuri siksi, että alempisäätyiset kokivat kirkon (tai ainakin sen johdon) liittoutuneen korruptoituneen ja yltäkylläisyydessä elävän kuninkaan kanssa köyhiä vastaan.

Jumalan rakkaus, käsky ja valtakunta auttamistyön perustana

Sekä suomalaisessa että kansainvälisessä kirjallisuudessa kirkon karitatiiviselle palvelulle on esitetty ainakin seuraavia perusteluja. Auttamistyö perustuu

• Jumalan olemukseen itsensä lahjoittavana rakkautena,

• Jumalan erityiseen käskyyn,

• Jeesuksen kirkolle antamaan tehtävään,

• Jeesuksen omaan esimerkkiin,

• Jumalan valtakunnan merkkiin ja esimakuun,

• Kirkon todistustehtävään, joka tarvitsee palvelun ollakseen uskollinen, sekä

• Luonnolliseen moraalitajuun.

Luterilaisessa teologiassa auttamistyön pohjan muodostaa kultaisen säännön periaate ”kaikki minkä toivotte toisten tekevän teille, tehkää te heille”. Luterilaisen teologian mukaan tämä periaate on moraalin lähtökohta, jonka jokainen ihminen voi ymmärtää luonnollisen järkensä avulla uskonnollisista vakaumuksista riippumatta. Periaate löytyykin hieman eri muodoissa myös juutalaisuuden, islamin ja konfutsealaisuuden teksteistä ja sen päälle ymmärtävät myös monet uskonnottomat. Kultaisen säännön periaate on kuitenkin yleisluontoinen ja sitä voidaan tulkita myös ahtaasti jonkinlaisen vaihtokauppa-ajattelun näkökulmasta. Siksi tarvitaan täydentäviä perusteluja. Varoituksen sana: Nämä perustelut ovat teo-logisia sanan varsinaisessa merkityksessä. He perustuvat vakaumuksille, jotka koskevat sitä, kuka Jumala on, mitä hän on tehnyt meidän hyväksemme, mikä on hänen tahtonsa ja miten hän on ilmoittanut itsensä.

1. Usein käytetyn perustelun mukaan kaikki kristillinen lähimmäisen rakkaus perustuu viime kädessä Jumalan olemukseen itsensä lahjoittavana rakkautena. Jumala ei vain rakasta, vaan hän itse on Rakkaus ja sellaisena kaiken aidon rakkauden lähde (vrt. esim. Gen. 1; 1. Joh. 3-4). Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä sanotaan: ”Juuri siinä Jumalan rakkaus (kreik. agape) ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus -- ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme” (Joh. 4:9-11). Tämän pohjalta kristillinen diakonia on siis jumalallisen rakkauden vastaanottamista, kierrättämistä ja jakamista. Tällainen perustelu tulee esille monissa Martti Lutherin teksteissä (Mannermaa 1992, 9-25). Nykyaikana paavi Benedictus XIV esitti kiertokirjeessään Deus caritas est, että kirkon harjoittama karitatiivinen palvelu on ”trinitaarisen rakkauden ilmaus” (amoris trinitarii patefactio).

2. Toiseksi kirkon diakoniaa on perusteltu yksinkertaisesti jumalallisella käskyllä. Kirkko tekee diakoniatyötä, koska Jumala itse on käskenyt niin. Käsky rakastaa lähimmäistä ja auttaa kärsivää on kirjoitettu kahteen ”kirjaan”, yhtäältä luomisessa jokaisen ihmisen sydämeen, toisaalta pyhään Raamattuun Jumalan sanana. Tämä näkemystä on pitänyt esillä esimerkiksi Timo Veijola (Veijola 2002, 13-33). Hänen mukaansa jo Vanhassa testamentissa itsensä ilmaiseva Jumala on käskenyt pitämään huolta ja kantamaan vastuuta heikommassa asemassa olevista, kuten köyhistä, leskistä, orvoista, muukalaisista, ylivelkaantuneista, sairaista, vanhuksista ja jopa luonnosta. Heikko-osaisista tulee huolehtia ensiksikin siksi, että Jahve ”rakastaa” ja ”ruokkii” heitä ja koska israelilaiset ovat itse olleet samassa asemassa: ”Hän (Jumala) huolehtii leskien ja orpojen oikeuksista, hän rakastaa muukalaista ja ruokkii ja vaatettaa hänet. Samoin tulee myös teidän rakastaa muukalaista: olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä” (Deut. 10:18).

Jumalan suojelus johtaa erityiseen käskyyn: ”Älä tee vääryyttä köyhälle päivätyöläiselle, olipa hän maanmiehesi tai maassa asuva muukalainen” (Deut. 24:14). Vanhassa testamentissa on jo idullaan myöhemmin Uudessa testamentissa esille tuleva ajatus, että auttamisen imperatiivi ulottuu kaikkiin ihmisiin. Lopulta auttamiskäskyä tehostetaan kirouksen uhalla: ”Kirottu on jokainen, joka riistää muukalaiselta, orvolta tai leskeltä hänen oikeutensa” (Deut. 27:19).

3. Auttamista on perusteltu myös Kristuksen sanoilla ja opetuksilla. Auttamistyötä tulee tehdä, koska Kristus on antanut palvelun tehtäväksi kirkolleen käskemällä rakastaa lähimmäisiä ja huolehtia köyhistä. Jeesuksen mukaan rakkauden kaksoiskäsky on nimenomaan ”suurin käsky”, josta riippuvat laki ja profeetat, eli Vanhan testamentin tärkeimmät osat. Samalla se on ”uusi” käsky: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! (Joh. 13:34). Tähän uuteen käskyyn kuuluu myös sairaista ja vähäosaisista huolehtiminen (vrt. Mark. 6:7-11, Matt. 10:1,5-15; Luuk. 9:1-6, Matt. 3:2; Mark 14:7). Matteuksen evankeliumin 25. luvussa Jeesus samaistuu nälkäisiin, janoisiin, alastomiin, sairaisiin ja vangittuihin jopa niin pitkälle, että kaikki mikä tehdään näille, tehdään itse Kristukselle. Vertaus Laupiaasta Samarialaisesta ei ole vain opetuspuhe, vaan myös toimintaohje, joka huipentuu kehotukseen: ”Mene ja tee sinä samoin” (Luuk. 10:37).

4. Auttamistyötä on perusteltu Jeesuksen sanojen ohella myös hänen esimerkillään. Diakonia perustuu parantajana, auttajana ja vapauttajana toimineen Kristuksen esimerkkiin. Evankeliumeissa Jeesus näyttää itsekin kehottavan seuraamaan hänen tekojaan: ”Ellette muuten usko, uskokaa minun tekojeni tähden” (Joh. 14:11). Hän ymmärsi itsensä nimenomaan palvelijaksi, diakoniksi: Ihmisen Poika ei tullut palveltavaksi, vaan ”palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta” (Matt: 20:28). Niinpä Uudessa testamentissa kehotetaan: ”Älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa” (1. Joh. 3:18). Kristuksen esimerkillä diakoniaa perustellaan esimerkiksi Euroopan diakoniakonferenssin niin sanotussa Bratislavan julistuksessa (1994), jonka mukaan diakonian perusta on ”Kristuksen pappeudessa”. Myös Saksassa vaikuttanut romanialaistaustainen Paul Philippi ja häntä Suomessa tutkinut Matti Järveläinen korostavat niin sanottua ”Kristus-keskeistä diakoniaa” (christozentrische Diakonie), jossa diakonia perustellaan Kristuksen persoonalla, sanoilla ja teoilla, ja erityisesti juuri teoilla. Jeesus on Kyrios, Herra, nimenomaan olemalla Diakonos, palvelija. Juuri Jeesuksen palveleva elämäntapa on malli, esikuva ja ohjeellinen normi sekä yksityiselle kristitylle että koko kirkolle. Kirkko on siten ”rakkaudessa elävä yhteisö”, jonka olemukseen ja määritelmään diakonia kuuluu erottamattomana osana.

5. Ekumeenisten järjestöjen piirissä, erityisesti missiologisen keskustelun yhteydessä tuli 1960-lähtien suosituksi Jumalan valtakunnan teologia. Sen kehittäjien mukaan ajatus Jumalan valtakunnasta kuului Jeesuksen julistukseen vahvemmin kuin kirkkojen nykyiseen julistukseen. Jumalan valtakunnalla ei ymmärretty alun perin vain tuonpuoleista todellisuutta, vaan termin sisältö oli paljon tämän puoleisempi, poliittisempi ja sosiaalieettisempi kuin oli haluttu ymmärtää. Jumalan valtakunnassa ensisijaista on oikeudenmukaisuus ja rauha ihmisten välillä. Jumala itse toimii maailmassa valtakuntansa toteuttamiseksi, ja kirkon tehtävänä on osallistua tähän jumalalliseen tapahtumiseen. Kuten Jumala on kastamisen ja ehtoollisen varsinainen subjekti, hän on myös kaiken lähetyksen ja palvelun varsinainen toimija, kirkon tehtäväksi jää olla ikään kuin välineenä mukana tässä tapahtumassa.

Koska Jumalan valtakuntaan kuuluu niin ruumista, sielua kuin henkeäkin koskeva tasapaino, kirkon tulee toimia tämän luomisjärjestykseen perustuvan ”holistisen eheyden” toteuttamiseksi maailmassa. Siten köyhyyden, nälän, puutteen ja sairauksien poistaminen tai ainakin vähentäminen on merkki toteutumassa olevasta Jumalan valtakunnasta.

Edellä kuvattu painotus on johtanut myös kirkon lähetystehtävän ”holistiseen” tulkintaan, johon palvelu kuuluu välttämättömänä osana, ei pelkkänä päälle liimattuna koristeena. On haluttu julistaa ”koko evankeliumi koko ihmiselle”. Ei riitä, että viidakossa julistetaan evankeliumia, jossa vieressä lapsia kuolee nälkään tai tauteihin. Tämän pohjalta on sanottu, että kirkon lähetystehtävään kuuluu erottamattomasti kolme pylvästä, julistus (proclamation), palvelu (service) ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen syrjäytyneiden puolesta (advocacy) – joskus tähän listaan lisätään myös uskontodialogi (inter-faith dialogue). Julistuksen ja palvelun yhteen kuuluvutta korostaa Suomessa esimerkiksi Lähetystyön neuvottelukunnan huhtikuussa 2004 julkaisema loppumietintö.

6. Diakoniaa on voitu perustella myös osana kirkon todistustehtävää, siis ikään kuin julistuksen uskottavuuden takaajana. Kristittyjen tulee harjoittaa laupeudentyötä, jotta evankeliumin julistus olisi uskottava. Tälle ajattelulle voidaan löytää ainakin epäsuoria perusteluja Jeesuksen opetuksista: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne” (Joh. 13:35). Rooman pakannallista uskontoa elvyttäneen keisari Julius Apostatan kerrotaan katkerana kadehtineen kristinuskon menestystä ja leviämistä, joka hänen mukaansa perustui juuri kristittyjen harjoittamaan uhrautuvaan laupeudentyöhön ja kaikkien kärsivien auttamiseen. ”Jumalattomat galilealaiset huolehtivat omista köyhistään, mutta myös meidän köyhistämme”, Julius vuodatti tappiotaan kuolinvuoteellaan. Heikki Räisänen on omassa artikkelissaan varsin uskottavasti esittänyt, että juuri diakonian vahva asema oli yksi ratkaisevista tekijöistä kristinuskon menestykseen Rooman valtakunnassa (Räisänen 2002, 98-116).

********

Tarkoitukseni ei ole sanoa, että auttamistyö on turhaa tai että kristilliset kirkot puolustaisivat altruismia yksin. Tarkoitukseni on sanoa, että altruismi on hauras asia maailmassa, ei niin yleinen ja suosittu kuin toivoisimme. Se tarvitsee jatkuvasti liittolaisia. Sitä pitää koko ajan puolustaa. Kuka tahansa hyvän tahdon ihminen haluaa eläytyä kärsivän osaan ja auttaa heikompiosaisia, hänen kanssaan kannattaa pyrkiä liittoutumaan. Näitä ihmisiä ei koskaan ole liikaa.

 

Jari Jolkkonen , Kuopion hiippakunnan piispa

Esitelmä DIAK:n 30.1.2013 järjestämässä kansainvälisessä seminaarissa Kristilliset arvot ja toivo hoitotyössä

 

8 kommenttia

  • Seppo Heinola sanoo:

    Uskonnollinen altruismi on ollut rakenteellisen väkivallan synnyttämien haavojen laastarointia. Hyvä niinkin. Valistuksen toimesta syntynyt yhteiskunnallinen altruismi on ollut pyrkimystä noita haavoja synnyttävien rakenteitten korjaamiseen ja siis haavojen syntymisen ehkäisemiseen. Uskonnot ovat varsin harvoin olleet kiinnostuneet näistä rakenteellisista kysymyksistä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

    Kristillisiä arvoja on monenlaisia. Auttamistyössä ja esimerkiksi köyhyyden poistamisessa niitä on sovellettu hyvin erilaisilla tavoilla. Kristillisten arvojen ja “Jumalan asettaman luonnonjärjestyksen” nimissä on muun muassa perinteisesti voimakkaasti vastustettu yhteiskunnan demokratisoitumista. Demokratia on kuitenkin ollut köyhyyden poistamisessa historiallisesti ensiarvoinen asia. Työttömyysturva, toimeentuloturva, sosiaaliturva (työ-ja sosiaalilainsäädäntö kokonaisuudessaan), kaikille ilmainen peruskoulutus, periaate lähtökohtien tasaamisesta (eli että myös varattomien perheiden lapsille taataan sellaiset lähtökohdat että he voivat kouluttautua ja hankkia ammatin, jolla pystyvät elättämään itsensä) on kehittynyt nimenomaan demokratian ansiosta. Tämä on poistanut köyhyyttä enemmän kuin mikään muu. Valitettavasti kirkkojen perinteinen asenne on pitkälti ollut (perinteisesti) se, että köyhyyden ja oikeudettomuuden taustalla oleviin rakenteellisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin ei olla haluttu puuttua, koska se on “maallista politikointia”. Kirkot ovat kehottaneet kristittyjä mukautumaan huonoihinkin olosuhteisiin (mm. köyhyyteen) koska huonojen olosuhteiden muuttaminen edellyttäisi “maallista politikointia” , joka ei sovi kristitylle.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Petri Väljä sanoo:

    >>juuri diakonian vahva asema oli yksi ratkaisevista tekijöistä kristinuskon menestykseen Rooman valtakunnassa (Räisänen 2002, 98-116).>>

    Apostlien tekoja lukiessa huomaa kuinka Paavalia poltteli päästä perustamaan seurakuntia uusille alueille, että syntyisi noita Kristuksen Sanalle kuuliaisia seurakuntia, joista muodostui väistämättä ‘hyvänteko-koneita’. Ps.1 :2″ vaan rakastaa Herran lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät ja yöt! 3 Hän on niinkuin istutettu puu vesiojain tykönä, joka antaa hedelmänsä ajallaan ja jonka lehti ei lakastu; ja kaikki, mitä hän tekee, menestyy. “

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kilpeläinen sanoo:

    Piispa Jolkkosen ansiokas esitelmä vääristää alkulauseellaan Hakaniemen torin tunnetuksi tulemista. Hakaniemen tori on tullut tunnetuksi suomalaisen työväenliikkeen mielenosoitus- lakkokous- ja vapputilaisuuksien kokoontumispaikkana. Sinänsä Hurstin toiminta juuri Hakaniemen torilla on perinteen mukainen. Siellä ovat aina kokoontuneet köyhät, riistetyt ja yhteiskunnan alimmille portaille pudonneet.

    Sari Roman-Lagerpetz ymmärtää yskän. Proletarität aller Länder, vereinigt euch! Siitä Jeesus tykkää.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

    Juu, Hannu. Kirkon asenne on ollut perinteisesti aikalailla se, että autetaan köyhiä ja hädänalaisia ihmisiä (ja tämä on tietysti ollut hyvä asia) mutta toisaalta sitten vastustetaan jumalattomana sellaista (poliittista) toimintaa joka suuntautuu köyhyyttä ja vähäosaisuutta ylläpitävien yhteiskunnallisten rakenteiden muuttamiseen. Näin oli tilanne myös Suomessa esim.1800-ja myös 1900-luvuilla. Kirkko piti yllä yhteiskuntarauhaa (etenkin maaseudulla jossa suurin osa suomalaisista asui) opettamalla ihmisille että esivallalle ja auktoriteeteille tulee olla ehdottomasti kuuliaisia. Tämä kristillinen kuuliaisuus tarkoitti muun muassa sitä, että se, miten esivalta tehtävänsä hoitaa ei kuulu alamaisille. Jos esivalta on huono, kristityn tehtävänä ei ole nousta vastustamaan huonoja oloja vaan olla tottelevainen. Kristityn tulee kantaa kuormansa. Oikeudenmukaisuus väärämielistä hallitusta kohtaan on Jumalan käsissä, jolla on omat tiensä oikaista vääryydet. Papit opettivat ihmisille tällä tavalla. Papit olivat osa sitä Jumalan asettamaa esivaltaa (oli maallinen ja hengellinen esivalta) jolle ihmisten tuli olla kuuliaisia.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kilpeläinen sanoo:

    Sari, olet niin hiivatin oikeassa. Kirkon asema yhteiskunnan hierarkiassa on ollut peloittavan yksipiippuisesti valtarakenteiden koneiston ojentavana osana. Tässä papisto ja muu kirkollinen eliitti yhtyi Lutherin mainitsemien ryöstävien ja murhaavien talonpoikaisrottien lahtaamisen periaatteeseen. Ja sitähän sisällissotamme jälkimainikien papisto ilomielin kannatti; paras kommari on teloitettu kommari. Suomeksi tämä tässä ajassa merkitsee: oikeuksiaan ja ihmisarvosita elämää vaativan ihmisen etujen on väistyttävä valtaapitävän oikeastielävien ja -oppisten maailmassa. Se on: maailma ja Jumalan valtakunta on rikkaiden ja menestyvien heteroseksuaalisten miesten määrittelemä hyvinvointiyhteiskunta, josta köyhät putoavat tyhmyyttään. Ja sitten se, että Paavali hakkasi kiveen 2000-luvun kirkon ongelmien ratkaisun. Paavalihan uskoi, että aurinko kiersi maata, joka oli pannukakku, jota rikkaat söivät ja köyhät katselivat…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

    Hannu, joo, se yhteiskuntarauha jota kirkko ylläpiti 1800-ja 1900-luvun alkupuolen Suomessa (etenkin maaseudulla, jossa noin 90% suomalaisista asui) oli nimenomaan patriarkaallinen yhteiskuntarauha. Toisaalta kirkko oli itse vaikuttamassa (tahtomattaan) siihen, että tuo rauha ja järjestys alkoi pikkuhiljaa murentua. Kirkon tavoitteena oli nimittäin se, että kaikki ihmiset oppisivat lukemaan. Lukutaidon opettaminen oli kirkon yhteiskunnallinen perustehtävä; kaikki seurakuntalaiset oli opetettava lukutaitoisiksi, jotta osaavat lukea katekismusta ja oppivat siveellisiksi ja kuuliaisiksi kristityiksi.

    Kirkon tavoitteisiin kuului (lukutaidon opetuksessa) se, että oppimisen tulee tukea vallitsevaa (sääty)järjestelmää ja sen mukaisia kuuliaisuusrakenteita. Papisto vastustikin kansakoululaitoksen kehittämistä, etenkään yleissivistävään suuntaan. Se nähtiin tarpeettomana ja vaarallisena yhteiskuntarauhalle. Papisto näki kansakoulussa uhkan omalle henkiselle johtoasemalleen etenkin maaseudulla ja pyrki estämään sen kehittämistä. Ihmisiä tuli opettaa, mutta ei “liikaa”, jotta he eivät kävisi kehittelemään yhteiskuntarauhaa vaarantavia ideoita päässään.

    Kuten tiedämme, kansalaisten perusopetus kuitenkin karkasi papiston otteesta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Juuri kuten Sarikin toteaa. Lisäisin vielä, että kirkko pihtasi yleistä kirjoitustaidon opettamista ja yritti estää naisen pääsyn sivistyksen piiriin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    eri kirjoittajia
    eri kirjoittajia

    VERKKOESSEE Kirjoituksia teologiasta, historiasta, tulevaisuudesta ja yhteiskunnasta.