[Pirkko Lehtiö] Jo koulussa koin saaneeni kutsumuksen teologian opiskeluun. Se oli hyvin syvä kutsu. Koulun päätyttyä läksin seuraamaan sitä ja aloin teologian opinnot. Meitä naisia oli kurssillamme vajaa kolmannes. Unelmani oli ollut, että voisin opiskella yliopistossa. Aloitin teologiset opinnot suurella innolla. Kurssimme miesopiskelijat olivat kohteliaita, samalla he kuitenkin ihmettelivät, miksi opiskelimme teologiaa, kun meillä ei ollut kirkossa mitään tulevaisuutta. Sitten tuli selitys: olette täällä saadaksenne papin mieheksenne. Se loukkasi. Kutsumustani ei otettu vakavasti. Tämä lausuma sisälsi ajatuksen, että naisen paikka ei ollut teologisissa opinnoissa. Voisin tulla aviovaimoksi ja/tai äidiksi, koska olen nainen.
Opiskelin ahkerasti ja päätin teol. kand. opiskelut neljässä ja puolessa vuodessa. Mitä sitten? Sain työtä helsinkiläisessä seurakunnassa viideksi kuukaudeksi. Samalla saatoin auskultoida uskonnonopettajan pätevyyttä varten. Mutta halusin työhön kirkossa. Sainkin sitten mahdollisuuden toimia toisessa seurakunnassa. Olin nais- ja tyttötyön johtaja. Koulutin rippikoulun käyneitä tyttöjä tyttökerhojen johtajiksi. Olin heidän opettajansa rippikoulussa. En saanut opettaa rippikoulussa poikia, koska olin nainen.
Olin vuorollani pitämässä sairasalahartauksia. Keskiviikon iltakirkoissa sain pitää pieniä puheita kirkon lattian tasolla ensimmäisten penkkien edessä. En saanut nousta alttarikaiteen eteen tai saarnatuoliin, pyhiin paikkoihin, koska olin nainen.
Naisten keskuudessa minulla oli raamattupiirejä ja ompeluseuroja. Vähitellen ns. yleisen seurakuntatyön muodot avautuivat minulle. Jotkut papeista ottivat meikäläisen työtoveriksi rippikoululeirille ja joihinkin tiimeihin. Minut hyväksyttiin siten toimimaan myös poikien opettajana ja piireissä, joissa oli sekä naisia että miehiä. Pappien ja kirkkomuusikoiden työneuvotteluihin en voinut osallistua, sillä niissä käsiteltiin jumalanpalveluksia, joissa naisteologilla ei ollut mitään roolia; teologinen koulutus ei merkinnyt mitään, koska olin nainen.
Oltuani kymmenen vuotta päätoimisena seurakunnan työntekijänä kirkolliskokous perusti naisteologeille lehtorin viran. Väittely ja pohdinta naisteologien asemasta kirkossa olivat jatkuneet viitisentoista vuotta. Nyt naisteologit olivat virallisesti hyväksyttyjä kirkossa. Kirkkolain säädökset olivat niin ylimalkaisia ja epätäsmällisiä, että oli vaikeaa tulkita, mitä saimme tehdä, mitä emme, koska olimme naisia.
Meillä oli sama palkkaus ja luontaisedut kuin apupapeilla tai kappalaisilla. Tulimme liitetyiksi kirkon työntekijöinä tuomiokapituliin ja piispan alaisuuteen. Meidät asetettiin virkaan ja siunattiin. Saimme saarnata, jos kirkkoherra sen salli. Aluksi emme saaneet konfirmoida rippikoululaisiamme. Jonkin ajan kuluttua se tuli sallituksi. Saatoimme asettaa ehtoollisen sairaalassa tai sairaan ja vanhuksen kodissa. Tämä oli määritelty niin epäselvästi, että lain kohtaa tulkittiin seurakunnissa eri tavoin. Emme voineet aluksi osallistua kirkon hallintoon; se täsmennettiin myöhemmin. Ongelma oli, että puuttui selkeä naiskäsitys. Kirkolliskokous oli säädöksissään epävarma, koska olimme naisia.
Toisen maailmansodan päätyttyä kirkko kohtasi uudenlaisia haasteita taloudellisessa, yhteiskunnallisessa ja teologisessa elämässä. Maamme muuttui maatalousvaltaisesta teolliseksi yhteiskunnaksi. Ekumeenisessa keskustelussa alettiin puhua teollisuustyöstä, industrial mission. Miten kohdata ja vastata teollisuustyöväestön kysymyksiin? Miten kirkon tulisi kuulla heitä ja vastata heidän elämänsä kysymyksiinsä teologisesti. Siksi papeille järjestettiin täydennyskoulutusta uuden tilanteen kohtaamiseksi. Olin kiinnostunut tällaisesta koulutuksesta. Mutta voisinko osallistua siihen, koska olin nainen. Näiden seminaarien johtaja vastasi kysymykseeni hämmästyneenä: Miksei? Niin sitten kymmenen pastoria ja kaksi naisteologia vietti kolme kuukautta opiskellen yhdessä, pohdiskellen teologisesti ja pelaten lentopalloa. Oli tärkeää, että erilaiset näkökohdat jaettiin avoimesti ja intensiivisesti. Me kaksi naista olimme pappien kanssa tasa-arvoisia, vaikka olimme naisia.
Toinen tärkeä seikka oli tässä seminaarissa merkittävä. Se avasi spiritualiteetin osana teologista ajattelua. Joka päivä tutkimme Raamattua. Kohtasimme ihmisiä heidän työpaikoillaan ja kävimme hyviä keskusteluja työntekijöiden ja johtajien kanssa. Käytännön työssä opin tuntemaan sekä naimisissa olevien että naimattomien naisten elämän tilannetta kysymyksineen.
Tämä seminaari auttoi minua jättämään Helsingin ja muuttamaan teollisuusseudulle. Seurakuntani vaihtui toisenlaiseksi. Kirkkoherra tuki työtäni naistyön johtajana. Minulla oli vapaat kädet luoda työni. Saatoin muuttaa Helsingin seurakuntien naistyön mallin toisenlaiseksi. Eri naisten yhdistyksille ja ryhmille (poliittiset, harrastus- ja urheiluseurat, sekulaarit ja erilaiset muut) seurakunta oli esittänyt kysymyksen, olisiko niillä kiinnostusta saada työhönsä tukea naisteologilta. Ryhmien naiset olivat lähes kaikki seurakunnan jäseniä. Siten aloin työn heidän kanssaan. Nyt olin hyväksytty, koska olin nainen.
Opetin rippikoulussa sekä poikia että tyttöjä. Lapsityössä olin teologisesti koulutettuna tukemassa työn johtajaa. Kirkkoherra antoi minun saarnata. Siitä olen pitänyt aina, koska siinä voin käyttää teologista koulutustani. Tähän aikaan ekumeeniset kontaktit avautuivat ja tulivat todellisiksi minulle. Toimin vuoden ekumeenisena työntekijänä Gossner Mission in der DDRssä. Se avasi minulle sosialistisen yhteiskunnan kirkollista elämää. Se tuki teologista kasvuani ja opetti ekumeenisen perspektiivin merkityksen. Laajempi ekumeeninen työ tuli tutuksi Luterilaisen maailmanliiton naistyön kautta; olin sen neuvoa-antavan komitean jäsen kuusi vuotta. Tämä kehitys jatkui muutamassa muussa ekumeenisessa yhteydessä. Feministinen teologia tuli tutuksi ja todelliseksi näissä yhteyksissä. Se syvensi ekumeenisesti teologiaan ja identiteettiäni naisena, sillä olen nainen.
Nälkäni syventää teologiaani yltyi. Väittelin teologian tohtoriksi. Merkillistä oli, että tämän jälkeen sain kokea, että minut hyväksyttiin teologina, vaikka olin nainen.
Yli kolme vuosikymmentä olin kirkon palveluksessa, ennen kuin pappisvirka avautui naisille. Sain olla yksi ensimmäisistä papiksi vihityistä naisista. Minut kutsuttiin Hong Kongin Luterilaisen teologisen seminaarin professoriksi. Seminaari otti minut lämpimästi vastaan, sillä olin tohtori, olin papiksi vihitty ja koska olin nainen.
Tänään olen eläkkeellä. Olen innostunut hengellisestä ohjauksesta Ignatiuksen Hengellisten harjoitusten avulla. Voin nyt käyttää teologisia opintojani, elämänkokemustani ja aikaani kuunnellen ja tukien hengellisenä matkakumppanina monien hengellisessä elämässä. Nyt ei ole väliä, olenko nainen, naimisissa tai naimaton ja teologi. Olen löytänyt identiteettini Jumalan luomana, Kristuksen sovittamana ja Pyhän Hengen johtamana, koska olen nainen.
– Pirkko Lehtiö –
Teksti on missiologisessa symposiumissa 6.6.2014 Vaasassa pidetty esitelmä.
Onnittelut ja siunausta loppuiän vuosiin Pirkko Lehtiölle!
Eipä säästynyt tämäkään kommenttiketju kitkeriltä repliikeiltä. Ehkä ne olisi paras jättää huomiotta, elleivät ne olisi niin räikeitä.
”Pastori on johtaja ja nainen ei saa johtaa miestä.”
Pastori on paimen ja kaitsija. Kyseisen sitaatin kirjoittaja on ymmärtänyt pastoriuden täysin väärin. Ilmankos miehet ovat ennen pyrkineet ja vielä nykyäänkin pyrkivät kukkoilemaan ja taistelemaan vallasta, kuten nyt Suomessa piti etsiä ihan oma piispa.
Mutta Jeesus itse sanoi: ”Kuninkaat hallitsevat herroina kansojaan, ja vallanpitäjät vaativat, että heitä kutsutaan hyväntekijöiksi. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka teidän joukossanne on suurin, se olkoon kuin nuorin, ja joka on johtaja, olkoon kuin palvelija. Kumpi on suurempi, se, joka on aterialla, vai se, joka palvelee häntä? Eikö se, joka on aterialla? Mutta minä olen teidän keskellänne niin kuin se, joka palvelee.” Luukas 22:25-27
”ettei naisen tule johtaa kirkossa – silloin katoaa kuri ja laittomuus (synti) valtaa alaa, jolloin kirkko kuolee”
Niin, missähän se suurin kurittomuus ja laittomuus mahtaakaan näkyä?
Vastustavat siis mitä? Ai synnytyssairaaloita ja neuvoloita?
Isät ovat osallistuneet synnytyksiin jo 1970-luvun lopulta lähtien, ja nykyään on yleisempää että isä on mukana kuin ettei ole.
Miten sosiaalitoimisto tähän liittyy?
Kyllähän tuo isien mukana olo synnytyksessä oli jo mahdollista ainakin 1970-luvun alusta lähtien. Kokemusta on!
Olin Töölön srk nuoria 50-60 vaihteessa jolloin Pirkko Lehtiö oli siellä työntekijänä. Siitä nuorisopiiristä on noussut tavaton määrä Suomen kitrkon kirkkoherroja naisteologeja ja professoreita ja muihin vaikuttajia.
Esikuvilla on täytynyt olla vaikutusta.
Muistan hyvin oman hämmästykseni kun naispappeus tuli puheeksi kun en ymmärtänyt mikä on ongelma .Ne silloiset motivoinnit naispappeutta vastaan eivät olleet vakuuttavia edes yhdelle srk nuorelle vaan ihmettelin miksi miehet olivat tyhmiä arvovaltaansa puolustaessaan.
Kyllä tasaravoisuus idea oli lyönnyt läpi jo silloin ja kirkko tuntui muumioituneelta noissa asenteissa.
On ollut vapoauttavaa myös meille miehille, että naiset ovat vihdoinkin saaneet paikkansa ja tunnustuksen sille minkä he ovat ajat sitten ansainneet. Tämä on voitto myös miehille ,jotka vihdoinkin ovat voineet luopua asenteista, jotka ovat olleet köyhdyttämässä heidän maailmaansa.
Haluaisin tavata aitoja kristittyjä, jotka uskovat omaan asiaansa.
Jokainen tekee itse omat valintansa ja ottaa vastuunsa niistä, mitä siitä jälkikäteen valittamaan. Jos on nuorena kiinnostunut hengellisistä asiista ja haluaa jatkaa niitä menemällä yliopistoon ja ammattia hakemaan, niin se on oma valinta ja aivan mahdollista kenelle tahansa, joka haluaa lukea pääsykokeisiin ja on niihin motivoitunut lukemaan.
En kyllä tajua, mikä tässä papin ammatissa niin viehättää. Raskas ala! Onko se sitten kirkkoherran palkka vai mikä? Tyhjät ja autioituvat kirkot?
Kun nyt on nuo jalkapallo-ottelut televisiossa niin siellä näkee, miten katolisisista maissa tuleville kristinusko on tärkeä asia elämää, mutta ei paljon muilla. Brasiliassa on maailman suurin katolinen kirkko, jolla on satojen vuosien perinteet ja vahva kannatus kansassa(, vaikka eivät hyväksy naisia papin virkaan.)
Tosipaikka naispapeille saavako kirkot täyttymään, muusta kuin tasa-arvopuheista, politiikasta.