Korona ja synti

Miten yhteiskunta on alkanut kääntyä yhteiseen vastuuseen tilanteesta, jossa yksilön vapaudet ja oikeudet ovat olleet pyhiä?

Puntariin joutuvat silloin toisten terveys ja henki sekä oma oikeus mennä ja tehdä halunsa mukaan. Yhteinen hyvä ja lähimmäisten terveyden varjeleminen ovat alkaneet painaa vaa’assa enemmän kuin vapaus. Tämä on kuitenkin kivulias prosessi liberaalissa yhteiskunnassa, jossa on totuttu sallimaan erilaiset valinnat ja tasaamaan haitallisten valintojen seuraukset yhteisestä kassasta.

Liberaalius on ihmiskasvoista kapitalismia. Sille on ominaista vapauden ja yksilön mahdollisuuksien korostaminen – yhteinen etu jää tässä ajattelussa toiselle sijalle. Korona-aika on tuonut esille sen valuvikoja.
_ _ _
Covid19:n jatkuessa ja tarttuvamman virusmutaation myötä huonojen valintojen seurauksia ei voida enää seurata sivusta. Tämä näkyy lehdissä uudenlaisena, yhteistä vastuuta painottavana journalismina. Päätoimittaja Antero Mukka kirjoitti taannoin vakavaan sävyyn kansalaisten kriisitietoisuuden laantumisesta ja koronaväsymyksestä (HS 14.2.).

Hän kertoo Afrikan matkan tehneestä Vesasta, joka jo paluumatkalla oli sairas, mutta meni silti perheineen kauppaan ja ravintolaan. ”Moni kysyykin aivan aiheellisesti, missä hemmetin uutisumpiossa Vesa ja hänen kaltaisensa ovat koronaviruspandemian aikana eläneet.” Mukka päättää kolumninsa isänmaalliseen sävyyn: ”Koronavirusta vastaan on käynnissä torjuntataistelu, jossa tarvitaan meitä kaikkia. … Juuri nyt tarvitsisimme kipeästi koronavirusajan Rokkia, rohkeita esikuvia, jotka persoonallaan valavat uskoa itseemme ja järjestelmään, joka puutteineenkin on puolellamme.”

Tämän kaltaisissa puheenvuoroissa otetaan todesta yhteiskunnan kriisinkestävyys ja psykologinen puolustus, samalla kun välinpitämättömyys, väärä tieto tai salaliittoteoriat uhkaavat jakaa yhteiskuntaa. Psykologinen puolustus merkitsee esimerkiksi median, koululaitoksen, kirkkojen ja poliittisen päätöksenteon suuntaamista yhteiseen selviämiseen, yhtenäisyyden vahvistamiseen ja toiveikkaan ilmapiirin ylläpitämiseen.

Viime sodissa lehdet, radio sekä Postin ketjuleimat kirjekuorilla vahvistivat taisteluhenkeä kotirintamalla esimerkiksi iskulauseilla: ”Varat työn ja taistelun lainaan”, ”Säästä!”, ”Katkaise huhuilta siivet!”. Silloin yhteisestä edusta välinpitämättömät kävivät mustan pörssin kauppaa, hamstrasivat tai äärimmillään edistivät vihollisen toimintaa omaa maata vastaan.
_ _ _
Suomessa koronatoimien päämääränä on ollut suojella ihmishenkiä ja samalla tukea yrityselämää sekä kuntia rajoitusten aiheuttamien menetysten korvaamiseksi. Koronapandemian venyminen tuo tähän lisääntyvät haasteensa, ei vähiten valtion velkaantumistahdille.

Yksilöiden näkökulmasta harmittomista valinnoista on voinut seurata Suomen tarttuvuusluvun nousua. THL suosittaa ravintoloiden sulkemista. Edessä voi olla yhä tiukempia rajoituksia. Moni yrittäjä kamppailee pitääkseen yrityksensä hengissä samalla kun sairaaloiden teho-osastoilla hoitohenkilöstö kamppailee potilaiden hengissä pitämiseksi.
_ _ _
Sallivassa ilmapiirissä on ollut vaikea arvostella tai selväsanaisesti tuomita koronarajoituksia tietoisesti rikkoneita, kuten Antero Mukka tekee kolumnissaan.

Tähän liittyy Hesarin Merkintöjä-palstalla kirjoittaneen kaupunkitoimittaja Noona Bäckgrenin (9.2.) kommentti dosentti Pilvikki Absetzin käyttämästä ”koronasynti” -termistä. Syntikäsite tuntui toimittajasta vieraalta. Hän myöntää, että ”ihmisiltä vaaditaan vastuullisuutta ja tunnollisuutta noudattaa valtiovallan määräyksiä. Yhden itsekkyys voi ajaa kaikki turmioon.”

Häneltä ei kuitenkaan riitä ymmärrystä sille, että juuri nuorison juhlinta ravintoloissa on ”usein ensimmäisenä suurennuslasin alla, kun koronarajoituksia kiristetään.” Tähän on ollut syynsä, sillä juuri nuorten suosimista ravintoloista on lähtenyt liikkeelle tartuntaryppäitä esimerkiksi Jyväskylässä ja Helsingissä.

Sitä paitsi rajoituksia säädettäessä ovat suurennuslasin alla olleet ennen ravintoloita muut tahot: koulut, liikuntapaikat, teatterit, museot, jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset. Esiintyviä taiteilijoita harmittaa aiheellisesti se, että ravintolat jatkavat toimintaansa, mutta muusikot eivät saa esiintyä niissä.
_ _ _
Varsinaisesti keskustelua herätti toimittajan mielikuva synnistä: muut päättävät, kuka on syntinen ja tehnyt anteeksiantamattoman väärän teon.

Lopulta on kyse siitä, onko yhteisöllä mahdollisuus ja oikeus määritellä, mitkä ihmisten valinnat ovat vääriä. Moniarvoisessa yhteiskunnassa oikean ja väärän ero on hämärtynyt. Ennen koronaa synti-sanaa on kuultu harvoin, paitsi ehkä puhuttaessa ”syntisen hyvästä” suklaakakkureseptistä.

Kirkoissakin synnistä on puhuttu aiempaa vähemmän. On aiheellisesti haluttu välttää iskemästä leimoja tai asettumasta toisten yläpuolelle jakelemaan moraalisia tuomioita. Synti on kuitenkin kristinuskon peruskäsitteitä, joka edeltää armahdusta ja Jeesuksen sovitustyötä. Nämä jäävät tarpeettomiksi jos emme hyväksy ihmisen – ja ennen kaikkea oman itsemme – syntisyyttä.
_ _ _
Tämän päivän Hesarin vieraskynä-artikkelissaan uskonnonfilosofian professori Sami Pihlström tarttuu tähän teemaan (HS 20.2.). Hän toteaa, että ”riittäviin pandemian torjuntatoimiin yltämiseksi meidän on välttämätöntä jäsentää elämäämme myös syyllisyyden käsitteen valossa. Voimme olla syyllisiä siihen, että ympärillämme ihmisiä sairastuu ja kuolee, ja siihen, että terveydenhuollon henkilöstö uupuu.”

”Hyvinvointikeskeisestä ajastamme kumpuava haluttomuus käyttää syyllisyyden käsitettä vie huomiota siitä, että nyt on kyse kuolemanvakavasta asiasta.”

”Syyllisyyden teeman välttely muistuttaa kuvitelmia ihmisen ”perimmäisestä hyvyydestä”… Poikkeusolojen jatkuminen on osoittanut tällaiseen hyvyyteen luottamisen naiiviuden. … Banaali pahuus leviää – ja levittää virusta – katteettoman optimismin kaavussa, petollisina mielikuvina siitä, ettei juuri meidän arkisilla toimillamme olisi kaukaisiin lähimmäisiimme kohdistuvia kohtalokkaita kerrannaisvaikutteita.”

”Syyllisyyden voi aina sovittaa ja hyvittää. Kuten uskonnolliset ihmiset sanoisivat, synnit voi saada anteeksi. Mutta ilman syyllisyyden käsitettä moraalisen vastuun merkitys hämärtyy”, professori Pihlström toteaa lopuksi.
_ _ _
Synti ei ole hävinnyt mihinkään, vaikka siitä vaietaan. Synnin jälkiä on kaikkialla, yhteiskuntien rappiossa, luonnon tuhossa, sodissa, jyrkissä hyvinvointieroissa ja lopulta koronassa. Viime kädessä synti on luopumista Jumalasta, joka pitää yllä luomaansa elämää. Itsekkyys, ylpeys ja tottelemattomuus Jumalan tahtoa vastaan turmelevat ihmisten välisiä suhteita, suhdetta Jumalaan ja lopulta itse elämää.
Hyvän ja pahan tiedon puusta syönyt ihminen haluaa aina vain lisää. Samalla maapallon voimavarat ehtyvät jatkuvan kasvun ja itsekkyyden seurauksena. Nyt yhä useampi voi nähdä globaalissa mittakaavassa mitä merkitsee, että synnin palkka on kuolema.

Se ei ole kuitenkaan lopullinen näky. Paavali kirjoittaa: ”Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Room. 6:23).

Kristillisen käsityksen mukaan synti ei ole anteeksiantamaton. Apostoli kirjoittaa: ”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1 Joh 1:9).

Tuhkakeskiviikosta alkanut paastonaika on yhteisen syntisyytemme tunnustamista ja armahduksen uskomista Kristuksessa Jeesuksessa.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
Pekka Särkiö
Pekka Särkiö
Kenttäpiispa evp. ja Vanhan testamentin eksegetiikan dosentti. Keski-Lahden seurakunnan vs. kirkkoherra 4.3.2024-30.8.2024. Harrastan mehiläistarhausta ja maatiaiskanojen kasvatusta, esteratsastusta ja nykyaikaista viisiottelua. Minulle tärkeitä asioita ovat luonto ja sen elinvoiman turvaaminen, ekologinen elämäntapa, historian tuntemus sekä kestävän yhteiskunnan puolustaminen.