Kirkon vai kulttuurin maallistuminen?
Maallistuminen on osa Suomen eurooppalaistumista. Myös meillä debatissa kristillisyyden paikasta julkisuudessa törmäävät yhteen Ranskan laïcité-periaatteen ideologiat.
Vuonna 1905 Ranskassa vahvistetun tunnustukseton maallikkovaltio eli laïcité-prinsiipin takana on kaksi ideologiaa: 1790 vallankumouksen antiklerikaalinen ja valistushengen mukainen valtion neutralisuutta korostava. Molemmat näkyvät katukuvassa, vaikka jälkimmäinen vahvistettiin valtion viralliseksi ideologiaksi.
Ranskan laïcité on sekoitus suvaitsevaisuuden, sietämisen, kunnioittamisen ja vapauden ihanteita. Niiden tarkoituksena on yrittää estää uskonnollisen fanatismin soluttautuminen demokraattisten arvojen sijalle. Laïcité toimi hyvin sekulaarissa ja monikulttuurisessa 1900-luvun Ranskassa. Talouskasvun ja työllisyyden tuoma vauraus olivat toisen maailmansodan jälkeen vapauden, veljeyden ja tasa-arvon synonyymejä. Laman myötä asiat alkoivat muuttua Ranskassakin.
Suomessa unohdetaan, että laïcité ei ole vain yhdensuuntainen uskonnollisuutta rajoittava tai määrittävä periaate. Sen toisena tarkoituksena on olla rajoittamatta uskonnollisuutta. Tästä esimerkkinä esimerkiksi keskustelu burkan tai kipan käytöstä.
Suomen laïcité-keskustelussa on jäänyt epäselväksi, ollaanko meillä maallistamassa kirkkoa vai kulttuuria? Kirkolla on periaatteensa esimerkiksi aborttiin, avioliittoon tai eutanasiaan. Tarvitseeko niiden olla samoja kuin yhteiskunnan enemmistön linjausten?
Kirkon ja valtion tiukkaa ero kannattavien päämääränä ei ole vain valtiojärjestelmän vaan koko kulttuurin puhdistaminen kristillisista vaikutteista. Minne asti kirkon on syytä tulla vastaan? Jos moraalikysymyksiin haetaan konsensusta hinnalla millä hyvänsä, on vaarana, että eettisen ja juridisen argumentaation rajat hämäryvät.
Kirkon kannalta on kohtalokasta, jos se vastauksena antiklerikalismiin antaa maallistaa itsenä. Näin käy, jos kirkko pitää tärkeämpänä olla konsensushenkinen tai moderni kuin vastavirtaan kulkeva ja historiaan ankkuroituva.
Kannattaa seurata näkökulmia Ranskassa, kun siellä on alkamassa kädenvääntö "avioliitto kaikille" -lakialoitteen (mariage pour tous) säätämisestä.
4 kommenttia
Jyrki Härkönen on kiinnittänyt huomiota tärkeään asiaa. Kristillispohjaisen yhtenäiskulttuurin murruttua ei enää voida ajatella, että yhteiskunnallinen laki ja kristillinen etiikka kulkisivat käsi kädessä. Yhteiskunnallinen laki koskee kaikkia uskonnollisesta kannasta riippumatta. Koko yhteiskunnalta tulee vaatia oikeudenmukaisuutta, mutta kristityltä odotetaan enemmän, nimittäin laupeutta. Kristitty ei voi sanella ehtoja muiden käyttäytymiselle. Kristityn tulee noudattaa maallista lakia sikäli kuin se ei ole ristiriidassa Jumalan tahdon, so. rakkauden kaksoiskäskyn kanssa. Lisäksi kristityn tulee kilvoitella pyrkimyksessä noudattaa raamatussa esitettyjä ohjeita rakkauden lain soveltamisesta paljonkin yli sen, mitä maallinen laki vaatii.
Kirkolla ei ole mitään tekemistä avioliittolain kanssa. Ranskan katolisella kirkolla ei ole vihkioikeutta, vaan avioliitot solmitaan maistraatissa. Piispojen vouhotus tulevasta avioliittolaista saa hysteerisiä piirteitä. USA:ssa tietyillä kirkoilla on vihkioikeus, ja Washington DC:n kansalliskatedraali, jossa mm. presidenttien virkaanastujaisseremoniat pidetään, alkaa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja: http://www.nationalcathedral.org/press/PR-60QF1-3I0018.shtml
Maallistumisen rinnalla klassista teologiaa edustavia kirkkoja haastaa postmodernismi: suurten kertomusten, selitysten ja teorioiden kieltäminen; eettiisten kriteerien kieltäminen; korostettu avoimuus erilaisille tulkinnoille; runsas ironian käyttö;alkuperäisyyden kyseenalaistaminen; jne. (Bodin, Per-Arne. Language, Canonization and Holy Foolishness. s. 17) Voiko postmodernismi olla myös mahdollisuus uuden luomiseksi luopumatta siitä, mikä on olennaista kirkolle/kirkoille/Kirkolle? (3 vaihtoehtoa, jotka avoimia eri tulkinnoille postmodernissa hengessä
Erittäin tärkeä näkökanta, jota todella kannattaa miettiä.
Ilmoita asiaton kommentti