Marraskuun 2016 kirkolliskokouksessa esitettiin piispainkokouksen ja kirkkohallituksen selvitykset, joiden mukaan kirkon avioliittokäsitys ei salli samaa sukupuolta olevien vihkimistä eikä Suomen lakikaan sitä siihen pakota. Kun vielä nytkin tästä esitetään julkisuudessa eriäviä mielipiteitä, on syytä kerrata, mistä on kysymys.
Evankelis-luterilaisella kirkolla on ollut ja on edelleen perustuslain, uskonnonvapauslain ja avioliittolain 16 §:n nojalla oikeus vihkiä avioliittoon oman käsityksensä mukaisesti. Yhdenvertaisuuslain syrjintäkiellon rikkomiseen saati rikoslain syrjintärikokseen ei syyllisty pappi, joka kieltäytyy vihkimästä samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon. Sen sijaan pappi, joka näin tekee, toimii kirkon selkeästi kaikissa hiippakunnissa papeille ilmaistun kannan mukaisesti kirkon avioliittokäsityksen ja kirkkolainsäädännön vastaisesti. Tämä ei näytä menneen kaikkien kirkolliskokousedustajien tajuntaan, minkä vuoksi luen hiukan lakitekstejä.
Perustuslain 11 §: Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan.
Professori Veli-Pekka Viljasen viime marraskuussa käsitellyn lausunnon mukaan tämän uskonnonvapaussäännöksen piiriin kuuluu uskonnollisen yhdyskunnan oikeus itse päättää, minkälaisin edellytyksin, minkälaisin uskontokunnan oppiin liittyvin käsityksin ja minkälaisin menettelyin se vihkii avioliittoon. Tätä oikeutta ei voi tavallisella lailla evätä eikä merkittävästi rajoittaa. Tältä osin Viljanen viittasi prof. Mikael Hidénin asiantuntijalausuntoon lakivaliokunnalle 5.6.2014.
Viljanen piti selvänä, että perustuslain 11 §:n turvaamaan uskonnonvapauteen sisältyvä uskonnollisen yhdyskunnan sisäinen autonomia ja oikeus päättää uskonnon harjoittamiseen liittyvistä kysymyksistä sisältää oikeuden kirkoille ja muille uskonnollisille yhdyskunnille oikeuden itse asettaa lisäedellytyksiä avioliittoon vihkimiselle. Nämä lisäedellytykset voivat koskea myös avioliittoon vihkimisen ulottamista ainoastaan eri sukupuolta oleviin pareihin. Avioliittolain muutoksesta ei seurannut myöskään evankelis-luterilaisen kirkon papeille velvollisuutta ryhtyä vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja.
76 §: Kirkkolaissa säädetään evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta. Kirkkolain säätämisjärjestyksestä ja kirkkolakia koskevasta aloiteoikeudesta on voimassa, mitä niistä mainitussa laissa erikseen säädetään.
Avioliittolain 16 §:n mukaan sen lisäksi, mitä vihkimisestä säädetään 15 §:ssä, kirkollisen vihkimisen muut ehdot ja muodot määrää se uskonnollinen yhdyskunta, jossa vihkiminen toimitetaan.
Kirkkolain 2 luvun 18 §:n mukaan kihlakumppanit vihitään kirkollisesti avioliittoon kirkkokäsikirjassa määrätyllä tavalla. Kirkkokäsikirjan mukainen vihkimiskaava edellyttää vihittävien olevan mies ja nainen. Kirkollisen vihkimistoimituksen olennaiseen sisältöön kuuluu edelleenkin sulhasen tahdonilmaisu ottaa morsian aviovaimoksi ja morsiamen tahdonilmaisu ottaa sulhanen aviomieheksi. Kirkkokäsikirjan muotoilu perustuu kirkon avioliittokäsitykseen, jonka piispainkokous on 30.8.2016 jälleen kerran todennut.
Miksi sitten kirkkolaissa tai kirkkojärjestyksessä ei mainita mitään avioliittoon vihittävien sukupuolesta? Avioliittokäsitys sisältyy kirkon tunnustukseen, joka puolestaan on nivottu kirkon lainsäädäntöön kirkkolain 1 luvun 1 §:ssä. Kirkkolainsäädännön systematiikan kannalta mitään kirkkolakia alempaa säädöstä ei voida säätää eikä tulkita tämän säännöksen vastaisesti. Kirkkokäsikirja on kirkon oman lainsäädäntöelimen eli kirkolliskokouksen hyväksymä, joten sen painoarvoakaan ei voida tässä yhteydessä vähätellä.
Lainsäädäntöhistoriasta voidaan todeta, että vielä 1.1.1994 asti voimassa olleen kirkkolain (L 23.12.1964/635) 56 §:ään sisältyi maininta miehestä ja naisesta kihlakumppaneina. Kun silloin avioliiton kuulutukset poistettiin kirkkolaista, maininta miehestä ja naisesta jäi pois. Muutos ei siis johtunut kirkon avioliittokäsityksen muuttumisesta eikä sitä silloin muutettu.
Tarkoituksenmukaisuustulkinnassa kirkkolakia, kirkkojärjestystä ja sen valtuutuksin hyväksyttyä kirkkokäsikirjaa on tarkasteltava yhtenä kokonaisuutena, jolloin on katsottava niiden yhtenäisenä tarkoituksena olleen, että vain mies ja nainen voidaan vihkiä kirkolliseen avioliittoon.
Evankelis-luterilaisen kirkon papit ovat pappislupauksessaan sitoutuneet kirkon tunnustukseen. Siitä poikkeaminen voi johtaa tuomiokapitulin kurinpitotoimiin, joten en voi ymmärtää, millä valtuuksilla kukaan voi yllyttää pappeja sellaiseen.
Lisäksi julkisuudessa on jopa professoritasoisella tietämyksellä väitetty, että samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä kieltäytyvä pappi voisi syyllistyä rangaistavaan syrjintärikokseen. Pitääpä kerrata tämäkin lainsäädäntö ja sen tulkinta.
Yhdenvertaisuuslain 2 §:n mukaan lakia ei sovelleta uskonnonharjoitukseen. Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on 9.6.2016 hyväksynyt Ranskan korkeimman oikeuden päätöksen, jolla ranskalaisen pormestarin suorittama kahden miehen vihkiminen oli mitätöity. Samaa sukupuolta olevien vihkiminen ei ole siis sellainen ihmisoikeus, joka velvoittaisi kirkkoa.
Rikoslain 11 luvun 11 §:ssä tarkoitetun syrjintärikoksen tunnusmerkistö edellyttää, ettei kohteluun ole ”hyväksyttävää syytä”. Sellainen syy on perustuslakiin perustuva kirkon oikeus oman oppinsa määrittelyyn ja pappien velvoittaminen sitä noudattamaan. Avioliitto-oikeuden epäämistä kahdelta samaa sukupuolta olevalta aikuiselta ei siten voida pitää syrjintärikoksena.
Loukkaisiko sitten kieltäytyminen samaa sukupuolta olevien vihkimisestä kirkon jäsenten kirkkojärjestyksen 1 luvun 4 §:ään perustuvia oikeuksia? Säännös kuuluu seuraavasti:
Kirkon jäsenellä on oikeus päästä osalliseksi kirkon pyhistä toimituksista ja seurakunnan tarjoamista muista eduista kirkkolain ja kirkkojärjestyksen säännösten mukaisesti.
Kirkkokäsikirjasta puolestaan ilmenee, että vihkiminen voidaan suorittaa vain eri sukupuolta olevien henkilöiden kesken. Kirkon jäsenen oikeus kirkon toimituksiin ei siis ole ehdoton.
Kiitän kaikkia kommentoijia mielenkiinnosta blogikirjoitustani kohtaan. Ymmärrän Vesa Hirvosen ajatuksen niin, että avioliittolain 1.3.2017 voimaan tullut uudistus sitoo myös kirkkoa, ellei kirkko erikseen avioliittolain 16 §:n nojalla tee asianmukaista (kirkkolaki/ kirkkojärjestys?) siitä, että se määrää laista poikkeavat vihkimisen edellytykset. Tämä kanta näyttäisi perustuvan kansalaisaloitteen ja lakivaliokunnan lausunnosta poikkeavan vastalauseen sanamuotoihin (”ehdotetulla lainmuutoksella ei mitenkään puututa tähän uskonnollisten yhdyskuntien oikeuteen määrätä vihkimisen ehdoista”). Tämä ymmärrettiin kuitenkin yleisesti niin, ettei lain muutos koske kirkollista vihkimistä.
Minun blogissa esittämäni päinvastainen kanta perustuu puolestaan siihen, ettei eduskunta ole voinut perustuslain 76 §:n ja avioliittolain 16 §:n nojalla puuttua kirkon uskonnonharjoittamiseen, tässä tapauksessa avioliittoon vihkimisen edellytyksiin. Eronneiden vihkimisen suhteen kirkon kanta on muuttunut. Työ- ja virkasuhteiden osalta kysymys ei puolestaan ole ollut uskonnon harjoittamisesta, minkä vuoksi kirkon oli noudatettava yleistä lakia.
Kaikella kunnioituksella toista mieltä olevia kohtaan toistan edelleen otsikkoni: Kirkollakin (ja sen perinteisen avioliittokäsityksen omaavilla jäsenillä) on oikeus perustuslain suojaan.
Risto Tuori, kirkon oikeuteen määrätä vihkimisen ehdoista säädetyllä tavalla ei ole puututtu. Kirkolla oli ennen avioliittolain muutosta ja on yhä oikeus aloittaa prosessi samaa sukupuolta olevien vihkikiellon ottamiseksi omiin säädöksiinsä, koska avioliittolaissa sitä ei enää ole. Ei vanha avioliittolain muotoilu säily voimassa enää kirkonkaan osalta. Jos kirkko katsoo uskonnonharjoitussyistä vihkikiellon välttämättömäksi, sen on aloitettava prosessi sen säätämiseksi.
Vesa Hirvonen
Tässä on ilmeisesti olennainen ero meidän näkemyksissä. Avioliittolain 17 § antaa kirkolle oikeuden, mutta ei velvollisuutta vihkimiseen. Lain 17a §:ssä säädetään velvollisuudesta suorittaa vihkiminen, ja se koskee vain siviilivihkimistä. Kumpaakaan pykää ei muutettu vuonna 2015, kun tasa-arvoisesta avioliitosta säädettiin. Kansalaisaloittella ja lakivaliokunnan perusteluteksteilä ei 16 §.n perusteella aiemmin määrättyjä kirkollisen avioliiton edellytyksiä ole myöskään kumottu. Väite siitä, että kirkon pitäisi uudelleen päättää kirkollisen avioliiton edellytyksistä, on siis perusteeton.
Avioliittolain 16. pykälän perusteella kirkko on kirkkojärjestyksessään määrännyt kaksi lisäehtoa vihittäville: jäsenyys- ja rippikouluehdon. Ne säilyvät voimassa.
Vesa Hirvonen
Vesa Hirvosen kommentit ovat varmaan sitä trumpilaisuutta. Ei oleväliä, onko asia totta vai ei, kunhan se sopii omaan agendaan.
Olet Vesa Hirvonen aivan oikeassa tuon rippikoulu- ja jäsenyysehdon osalta. Olemme ilmeisesti yksimielisiä siitä, että avioliittolain muuto ei vienyt kirkollisen avioliiton edellytyksiä nollatilanteeseen, jossa kaikki ehdot olisi pitänyt päättää uudelleen? Kun näin ei ole, niin kirkon perinteinen avioliittokäsitys on samalla tavoin edelleenkin kirkollisen avioliiton edellytys kuin se oli ennen avioliittolain muutosta. Kirkkokäsikirjan vihkikaavan ilmaisut morsian/sulhanen ovat sanallinen ilmaus siitä. Juridinen peruste löytyy kirkkolain 1 luvun 1 §:stä, joka sitoo kaiken kirkon uskonnollisen toiminnan kirkon tunnustukseen.
Risto Tuori, olemme yksimielisiä siitä, että avioliittolain muutos ei vienyt kirkollisen vihkimisen edellytyksiä nollatilanteeseen, jossa kaikki ehdot olisi pitänyt päättää uudelleen. Kirkollista vihkimistä säätelevät valtion asettamat edellytykset avioliittolaissa, ja kirkkojärjestyksessä on kaksi kirkon lisäehtoa vihkimiselle. Näillä ehdoilla kirkossa on vihittävä.
Kirkon tunnustuksen mukaan avioliitto on valtion asia. Niinpä kirkko on omissa säädöksissään sitoutunut valtion kantaan avioliitosta ja siihen vihkimisestä. Ainoana poikkeuksena on kirkkojärjestyksen kaksi erityistä vihkiehtoa. Jos kirkko haluaa jatkossa muullakin tavoin poiketa valtion kannasta, sen on otettava poikkeukset kirkkolakiin tai kirkkojärjestykseen.
Vesa Hirvonen
Kiitos mielenkiintoisesta pointista! Minä sanoisin täsmällisemmin, että avioliittoon vihkiminen on luterilaisen regimenttiopin mukaan valtion asia, mutta kirkon tunnustus asettaa siihen eräitä edellytyksiä, kuten esimerkiksi sen, että vihittävät ovat eri sukupuolta. Siksi olenkin esittänyt, että kirkko luopuisi vihkimisoikeudestaan, jos siten saataisiin rauha tähän kiistelyyn.
Kiitos kohteliaasta keskustelusta! Voi pohdiskella teologisesti, mitä kirkon tunnustus tarkoittaa. Uskontunnustuksissa ei puhuta sen paremmin avioliitosta kuin regimenttiopistakaan, luterilaisissa tunnustuskirjoissa molemmista.
Jaan toiveesi rauhasta tähän kiistelyyn. En kuitenkaan usko, että se löytyy vihkioikeudesta luopumisesta. Vihkimisoikeudesta luopuminen olisi tappavan lääkkeen ottamista. Kannattaako kirkon nyt sentään tehdä itsemurhaa, ettei homoja tarvitsisi vihkiä?
En usko, että kirkolliskokoukseen saadaan määräenemmistöä luopumaan vihkioikeudesta. Ei ainakaan, ellei samalla tehdä nimenomaista päätöstä samaa sukupuolta olevien avioliiton siunaamisesta. Jos taas siunaamisesta voidaan sopia, miksei yhtä hyvin vihkimisestä?
Vesa Hirvonen
Kiitos samoin mielenkiintoisesta keskustelusta. Minä olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että kirkon tulee siunata kaikkia ihmisiä, olivat he millaisia tahansa. Vaikka kaikki eivät ole tästä samaa mieltä, niin tämä kiista olisi helpompi jättää papin oman tunnonkysymykseksi.
Meillä saattaa siinä tapauksessa olla samantapaisia ajatuksia omantunnonvapaudesta. Minulle on kuitenkin jäänyt epäselväksi, miksi voisi jättää papille omantunnonvapauden siunata liitot, mutta ei omantunnonvapautta vihkiä.
Vesa
Keskustelun lähtökohdaksi tulee asettaa kirkon tunnustus, joka ei ole muuttunut eikä voinutkaan muuttua eduskunnan päätöksellä.
Piispat ovat kirkolliskokouksen päätöksen mukaisesti selvittäneet mikä kirkon nykyinen tunnustus asiassa on.
Isommassa kuvassa katseltuna varsinainen ongelma ei ole avioliitto tai suhtautuminen samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin, vaan kirkon tunnustuksen suhde yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevassa asemassa esiintyviin arvoihin.
Mikäli päädytään kantaan, että kirkko on tunnustusyhteisö, jonka arvot eivät mukaudu kulloinkin yhteiskunnassa vallitseviin arvoihin, valitaan samalla keitä ensisijaisesta halutaan pitäytyvän kirkon jäseninä. Eli niiden jotka kääntyvät Kristuksen puoleen. Vastakkainen kanta, eli välitön taikka viivästetty mukautuminen johtaisi kirkon erityisyyden poistumiseen ja muuttumiseen puhtaasti kulttuurihistoriallisten seremonioiden tuottajaksi ja hyvän tekemisen organisaatioksi. Tällöin valittaisiin ensisijaiseksi jäsensegmentiksi ns. kirkkoon sitoutumattomat jäsenet.
Mikäli kirkko löytäisi omasta tunnustuksestaan yhteiskunnan lainsäädännöstä riippumattoman perusteen muuttaa avioliittokäsitystään, vieraannuttaisi ratkaisu sekä kirkkoon sitoutumattomia, että niitä jotka olisivat tuosta tunnustuksen tulkinnasta eri mieltä. Maassamme on valtava joukko ihmisiä, joiden mielestä kirkko ”tekee hyviä asioita”, mutka eivät halua kuulla kirkon suunnasta yhteiskunnan kulloisestakin yleisestä mielipiteestä poikkeavaa ääntä oikeasta ja väärästä.