Kirkolla on käyttämättömiä mahdollisuuksia.

Kirkon kutistumisen syyt on hyvin monet. Pelkkä politiikka ei sitä saa aikaan. Yhtenäiskulttuuri on kadonnut . Sitä vain ei enää ole. Kirkossa kuitenkin toimitaan ja eletään, niin kuin tätä ratkaisevaa muutosta ei olisi tapahtunut.

Tarvitaan laajempaa sitouttamista toimintaan ja yhteisöllisyyden rakentamista. Se samalla synnyttää yhteisöllisyyttä. Pirkkalan nuorisotyö on siitä yksi hyvä esimerkki. Rippikoulussa luodaan nuorista yhteisö, joka tulee yhdessä seurakunnan toimintaan mukaan.

Tämä aivan yksinkertainen perusasia on jäänyt kirkossa huomiotta miltei kokonaan. On luotava yhteisöllisyys. Syynä siihen on ilmeisesti se, että pappien työaika kuluu lakisääteisissä toiminnoissa, joilla ei ole mitään tekemistä yhteisöllisyyden luomisen kanssa.

Yhteisön luomiseen tarvitaan työnäkyä ja on tunnettava ne mekanismit, joilla yhteisöllisyys syntyy.
Samalla on jostain saatava ne voimavarat, joita tämä tehtävä vaatii. Ne pitää osata ottaa käyttöön.

Kaupungistuminen muutti yhtenäiskulttuurin lopullisesti. Maaseudulla ja pienemmissä taajamissa yhteisöllisyyttä vielä on. Vastaantulijoita maalla tervehditään ja tiedetään, kuka seinän takana asuu ja autetaan tarvittaessa. Yhteisöllisyyttä löytyy kaupungeissakin vielä harrastuspiireistä yms.
Kerrostaloissa harvemmin yhteisöllisyyttä on osattu hoitaa

Täällä meilläpäin vielä suuri osa kirkon väestä tuntee toisensa ja kokee yhteisöllisyyttä kirkon toiminnassa. Isoissa taajamissa, joissa suurin osa kansasta asuu, on täysin eri tilanne.
Heti kun kirkossa herätään yhteisöllisyyden merkitykseen ja sen rakentamiseen, niin myös viranhaltioille avautuu aivan uusia mahdollisuuksia omien työtehtävien delegoimiseen seurakuntalaisille. Jolloin yhteisön hoitamiseen avautuu mahdollisuuksia.

Parikymppinen seurakuntanuori kykenee pitämään paljon mielenkiintoisemman oppitunnin riparilaisille, kuin leiristä vastaava viranhaltija. Samalla tällä nuorella aikuisella on mielekästä ja jopa koukuttavaa tekemistä, joka varmasti rohkaisee sitoutumaan kirkon toimintaan. Samaan aikaan viranhaltija voi ihan rauhassa keskittyä muihin tehtäviin, joita leirillä riittää Tai vaikka omaan virkistäytymiseen, joka sekin on välttämätöntä välillä. Kaikkia tunteja ei tietenkään voi muille antaa. Osan voi kuitenkin aivan hyvin. Rippileiri on melkoisen rasittava kokemus kokeneellekin työntekijälle ja nuoret aikuiset helpottaisivat tilannetta paljon.

Viranhaltijoiden- ei tarvitsisi välttämättä vetää itseään aivan loppuun asti. Kaikkiin tehtäviin, kuten tuntien valmisteluun, niiden pitämiseen ja kaiken maailman tehtävien hoitamiseen yksin. Apuna kun on muutama nuori aikuinen, joihin riparilaiset voivat samaistua ja ajatella, ett hekin voisivat joskus olla apuohjaajina. Kirkkoon kuuluminen on silloin mielekäs juttu.

Samaa sapluunaa voisi aivan hyvin toteuttaa monissa muussakin seurakunnan toiminnoissa.
Puuttuva yhteisöllisyys syntyisi itsestään, kun seurakuntalaiset ovat osa vastuuta kantavaa tiimiä.
Näkisin näissä mahdollisuuksissa paljon hyötyä viranhaltioille, jotta hekin voisivat paneutua paremmin tehtäviinsä ja delegoida toisarvoisempia tehtäviä muille. Jolloin syntyisi sitä kaivattua yhteen hiileen puhaltamisen meininkiä. Kaikki hyötyisivät ja kirkkoa ei enää koettaisi sisäänlämpiävänä, vaan sen koko toiminta voisi yhteisöllisenä suuntautua ulos.

  1. Eiköhän jokainen nuori tiedä jo ennestään sen mitä rakkaus on. Jokainen kaipaa sitä, että hänet hyväksytään sellaisena, kuin hän on ja silloin voi kokea itsensä rakastetuksi. Pitäisikö sitten Ari, vielä opettaa sitä mitä rakkaus on. Jokainen kai sen tietää ja tunnistaa, kun sitä saa kohdata. Tiedät sen varmasti Ari sinäkin.

    Minähän en nyt ole mikään rippikoulun opettaja. Enkä edes ole mukana missään nuorisotyössä tällä hetkellä. Joten tuohon vaikeaan kysymykseesi ei nyt onneksi tarvitse nuorille olla vastaamassa.

    Et kai Ari sinäkään ajattele , että jos opetetaan lapsille rakkauden kaksoiskäsky, niin he automaattisesti kykenevät toteuttamaan sitä käytännössä. Jos näin olisi, niin olisihan se aika kätevää. Noin se vain ei mene. Sen sijaan että odottaisimme toisten osoittavan rakkautta, niin meidän vastuumme on osoittaa sitä muille. Mitä enemmän siihen pyrimme, niin sitä vähemmän sitä itsestämme löydämme. Toisten hyväksyminen sellaisenaan , ihan omine kummallisine ajatuksineen ja tekoineen ei aina oikein luonnistu. Tuskinpa meistä kenestäkään on siihen kovin suuressa mitassa. Sitä silti merkitsee toisten rakastaminen. Jollemme näin tee aina ja kaikkia kohtaan , niin se kertoo sen että olemme syntisiä ihmisiä.

    Siinä ei yhtään auta se, että yritämme kovasti. Jollemme kykene rakastamaan kaikkia kaiken aikaa ja Jumalaa yli kaiken, niin emme voi puolustaa itseämme millään omalla hyvyydellämme. Näkeehän jokainen, ettei sitä oikeasti kokonaisvaltaisesti ole. Se hyvä mitä teemme on vain silmänlumetta sille, ettei paljastuisi se, mikä on todellinen tilamme. Olemme Ari usein hyvin taitavia tässä. Niin taitavia, ettemme itsekkään huomaa petkuttavamme itseämme.

    Voimme tosin verrata itseämme siihen miten oli ennen, kun elimme vielä vapaasti kaikkien omien mielitekojemme varassa. Emmekä tunteneet Jumalan armoa Jeesuksessa Kristuksessa. Silloin teimme paljon vääriä asioita, joita kadumme yhä. Nyt kauhistumme pelkkää ajatusta siitä mitä olemme tehneet silloin. Olemme oikein kiitollisia Jeesukselle siitä, ettei meidän enää tarvitse rypeä niissä rapakoissa. Nyt kun emme enää tee niitä kamalia asioita , niin voimme tuntea itsemme paljon paremmiksi ihmisiksi, kuin silloin. Näin ei valitettavasti kuitenkaan oikeasti ole. Yhä edelleen sydän on kapinassa Jumalaa ja Hänen tahtoaan vastaan. Sitä emme voi miksikään muuttaa. Silti Jeesus haluaa asua tuossa sydämessämme ja tehdä jatkuvaa siivoustyötä. Jolloin Hänen rakkautensa voi jossain tilanteessa vaikuttaa, niin että tapahtuu oikeasti jotain hyvää ja rakkaudellista. Meistä itsestämme ei sellaista löydy .

    Meidän tehtävämme on opettaa Jeesuksesta ja Hänen rakkaudestaan meitä kohtaan. Silloin rakkaus Jeesukseen voi täyttää jonkun kuulijan sydämen ja hänessä alkaa jokin hyvä muutos, joka kestää koko elämän. Tässä vastaukseni kysymykseesi Ari.

    • Moni nuori ei kotona ole kokenut rakkautta, joten miten hän itse osaisi rakastaa. Moni nuori ei ole koskaan saanut olla isän tai äidin sylissä. Miten hän osaisi ottaa syliin? Nämä suuret ongelmat tulevat usein esille keskusteluissa nuorten kanssa.

    • Nekin nuoret, jotka eivät ole rakkautta kotona kokeneet tunnistavat sen kuitenkin heti, kun sitä vaikkapa rippikoulussa saavat osakseen.

    • Samoin pitäisi koko perheen osallistua ainakin yhteen hautajaiseen joka vuosi, jotta elämän todellisuus pysyisi kaikkien mielessä.

    • Kerran vuodessa ehtoolliselle on tuttu tavoite. Tuo on harvinaisempi ajatus. Nykyisin ei pidetä esillä, että hautajaiset ovat kaikille avoimia.

    • Oletko Werner, sattunut näkemään kun nuori perhe saapuu kirkkoon pieni vauva äidin sylissä ja taaperoa taluttaa isä. Istuvat kirkon takaosaan. Hetki menne ihan hyvin. Sitten lapset alkavat pitää ääntä. Päät kääntyvät katsomaan mistä äänet tulevat ja pieni perhe kokee, että heidän läsnäolona paheksutaan suuresti. Niinpä he poistuvat vähin äänin, eikä toista kertaa uskalla enää tulla. Emme ole kovin lapsiystävällisiä. Emme oikein pidä siitä, että lapset tulevat kirkkoon. Miten siinä sitten voi lapsia totuttaa joka pyhäiseen kirkossa käyntiin? Kyllä meillä olisi kirkossa paljon tehtävää, jotta tilanne muuttuisi. Aika vähän on asian eteen vaivaa nähty.

    • Pitäisikö Werner mielestäsi todella pappien tulla työpaikalleen, myös vapaa-ajallaan. Hehän joutuvat kuitenkin kohtaamaan seurakuntalaisiaan messun jälkeen ja työasiat pyörii mielessä sitten koko päivän. Vapaa-aika on virkistäytymistä varten ja sitä varten, että voi kunnolla irtautua työtehtävistä. Tosin ainakin Keravalla pyritään toimimaan juuri ehdotuksesi mukaan ja lapsia on kirkossa mukavasti.

    • Kuka sitten voi mennä kirkkoon, kun jokainen voi ”joutua” tapaamaan ihmisiä messun jälkeen.

      Jos pappi on seurakunnan kristityihin kuulumaton ulkopuolinen työntekijä. Sillon voidaan kutsua maallikko saarnaamaan ja keitetään ite kahvit.

  2. Pekka Veli Pesonen. Kiitos hyvistä ajatuksista. Jatkan muutamista. Olen 75 %-sti samaa mieltä siitä, että parikymppiset saavat 15-vuotiaat ”mukaan”.

    1) On teologisesti konservatiivisia seurakuntia ja herätysliikkeitä, joissa tuo 20-vuotiaitten ottaminen mukaan toimii jo nyt. Mutta ongelma on sisältö. Mitä tehdään, jos uskon opettamisesta innostunut nuori alkaakin opettaa rippikoululaisia kirkkomme uskonkäsityksen vastaisesti? Tai: jos on mukaansatempaava isonen, jonka ainoa ”vika” on se, että hän ei usko Jumalaan…

    2) Nuorena pappina olin usein jumalanpalveluksessa silloinkin, kun ei ollut töitä. Sitten tein työrupeaman, jolloin pidin 6 jumalanpalvelusta + 4 kastetta kuukaudessa sunnuntaisin ja jokainen lauantai oli joko 4 h rippikoulua tai hautajaiset ja usein jotain muuta lisäksi. Siihen uupumukseen ”katkesi” säännöllinen kirkossa ”istuminen”. Onneksi nykyään voi kuunnella lenkillä seuroja tai jumalanpalveluksia youtubesta.

    Paras todistuspuheenvuoro minkä olen kuullut 15 vuoteen oli rippileirillä. Puhuttiin jumalanpalveluksen tärkeydestä. Kukaan ei halunnut sanoa mitään. Sitten reipas isonen totesi: ”Joo, minä olen saanut istua kirkossa aika usein. Ja onhan se tuntunut tosi TYLSÄLTÄ”… Piti olla papin lapsi, joka uskalsi sanoa totuuden siitä, miltä voi tuntua kun koko perhettä istutetaan kirkossa. Kiitin häntä myöhemmin sydämeni pohjasta. Hän näet on nykyään aktiivinen nuori seurakuntalainen vapaaehtoistyössä.

    Kaiken ei aina tarvitse olla ”wonderful” ja ”great” ja mahtavia fiiliksiä. Mutta usko syntyy (ja pysyy yllä) kuulemisesta ja kuuleminen Kristuksen sanan kautta.

    • Papin lapsellakaan ei olisi tylsää, jos olisi tapana, että messussa käy 40 muunkin perheen lapset.

  3. Kiitos Marko kokemuksistasi.
    Jäi kertomatta sen, että me ohjaajat pidimme tietenkin varsinaisista hengellisistä aiheista oppitunnit. Se ei tietysti takaa mitään nuorten aikuisten pätevyydestä, jollei sitten itse ole heitä ollut jo viisi vuotta kouluttamassa. Ensin isosena, sitten isosten isosena. Siinä vaiheessa, kun isoskuvioista on kasvaneet pois, niin tarjolla oli muita vastuullisia tehtäviä. Nyt sitten tyypit oli kasvaneet siihen vaiheeseen, että tunsivat seurakunnan toiminnan jo niin hyvin että heille saattoi antaa opetusvastuuta.

    Tiedän hyvin miten monet papit on suurissa ongelmissa kun isoset voi reilusti sanoa, että ovat ateisteja. En kyllä tajua mitä järkeä rippikoulun isoseksi on sellaisia nuoria valita? Jollei muita ole, niin on parempi olla ilman. Itse lainasin pari poikaa naapuriseurakunnasta. Heillä oli sitten suuri vaikutus siihen, että syntyi paikkakunnalle pysyvä nuorisotyö.

    • Lapsen tilanne on ihan vastaava jos me menisimme vieraassa maassa, jonka kieltä emme yhtään ymmärrä, jumalanpalvelukseen. Istuisimme siellä viikosta toiseen käsittämättä yhtään mistään mitään. Tietysti kärjistän, mutta kokemus lapsille on tosi tylsä.

      Juuri tylsistyminen on pahinta mitä lapsille aiheutamme. Alaluokilla jo aloitamme sen. Kukin luokanopettaja joutuu pitämään uskontotunnit itse. Siitä huolimatta , ettei niitä oikeastaan edes välttäisi pitää. Tämä tylsistyttää lapset ja yläasteella ei kiinnostus enää herää.

  4. Nyt ikävän viruksen takia on tultu tilanteeseen jolloin hyvä on pappien suorittama viikottainen Jeesuksen uudelleen uhraaminen ilman seurakuntaa.

    Kyllä on paikoin kyetty järjestämään suojautumisilla tilanne missä läsnä on 30.tä 40.een Ehtoollisvierasta.

    Käytäntöhän jatkuu suojauksia purettaessa jolloin läsnä on sama määrä Ihmisiä ennen epidemiaa.

    Eikö tämä ole todellisuutta, ja näin kotiehtoolliselle on hyvä vaikutin.

Pekka Pesonen
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.