Kirjoitusten julkaisemisessa tällä alustalla on ollut jonkin verran taukoa, mutta nyt ajattelin jälleen jatkaa. Tällä kertaa kirjoitan 2-3 kirjoituksen sarjan kirkon tulevaisuuden näkymistä. Ensimmäisenä pohdin evankelisluterilaisen kirkkomme taloutta ja rakenteita.
Tätä kirjoitusta kirjoitan pitkälti jokin aika sitten esille nousseen ja mediahuomiotakin saaneen Pasi Peranderin blogikirjoituksen pohjalta. Siinä Perander selvitti kirkollisverotuoton näkymiä ja nosti esille ehdotuksen kirkossa hänen mielestään tarpeellisesta rakennemuutoksesta, juuri talouden vuoksi.
On hyvin helppo yhtyä Peranderin arvioihin. Vaikka monissa seurakunnissa verotulot ovat laskeneet väen vähenemisen myötä, on tilanne ollut melko tasaista muutosta. Nyt kuitenkin on tulossa isompi käänne – ja huonompaan suuntaan. Kirkko ei ole toiminnan rahoituksen kysymyksessä yksin. Uskallan ennustaa, että jo nyt talouskurimuksessa oleva julkinen sektorimme (kunnat, sairaanhoitopiirit yms.) joutuu todella tiukille tulevaisuudessa. Maksajat vähenevät, mutta rahan tarve ei vähene vaan pikemminkin lisääntyy.
Perander ehdottaa , että kirkossamme tulee aloittaa pikainen valmistelu siirtymisestä noin hiippakunnan suuruisiin talousyksiköihin. Hän myös linjaa, mitä tehtäviä tämä talousyksikkö hoitaisi. Ja edelleen Perander esittää tai kaavailee, että hiippakunnan kokoisen talousyksikön sisällä voisi olla jopa nykyistä enemmän seurakuntia.
Kuulostaa melko tutulta! Tällä viittaan kirkolliskokouksessa muutama vuosi sitten kaatuneeseen uuden seurakuntayhtymän malliin. Sen rinnalla oli myös hiippakuntamalli. Olin todella harmissani sen mallin kaatumisesta. Se oli teologisesti erittäin hyvin perusteltu ja pohjustettu. Se olisi ollut vahva askel suuntaan, jota tarvitaan ja jollaista Perander kirjoituksessaan kuvasi.
Jos ja kun toivottavasti Peranderin hahmottelema malli tai jokin vastaava saadaan valmisteluun ja toteutukseen, tulee miettiä mm. se, mitä sanalla seurakunta tarkoitetaan eli millainen on rakenteiden osalta tulevaisuuden seurakunta. Se ei ole välttämättä nykyisenkaltainen julkisoikeudellinen yksikkö vaan seurakuntalaisten ja toiminnan yhteisö. Se tarvitsee kuitenkin rakenteen ja riittävän säädöstaustan. Kaikki tämä ja moni muu pitää tuollaisessa uudessa mallissa hahmotella. Sen pohjaksi voi kaivaa edellä mainitun uuden seurakuntayhtymän mallin aineistoineen.
Tähänastinen kehitys talouden ja rakenteiden osalta on ollut enemmän tai vähemmän ajopuuteorian kaltainen. Sitä on pyritty ohjaamaan ja on pyritty rakentamaan yhteistä rakennetta kirkkoomme ajatuksella ”suuret talous- ja hallintoyksiköt ja pienet seurakuntayhteisöt”. Tämä on jäänyt suurelta osin kauniin idean tasolle. Toisaalta on sanottu, että kirkon työtä voi tehdä erilaisilla rakenteilla ja että kukin alue etsii ja löytää siihen mallinsa kirkon säädösten puitteissa. Näin on tapahtunut, mutta voi edelleen kysyä. onko kehitys ollut hyvää ja voisiko asiaa tehdä paremmin.
Summa summarum: Maamme rakennemuutos jatkuu halusimme me sitä tai emme. Väestökehitysennusteet ovat ennusteita, mutta mitkään indikaattorit eivät toisaalta osoita, että ne olisivat kauheasti pielessä. Pienet ja keskikokoiset maakuntien seurakunnat ovat olleet talousahdingossa jo pitkään. Myös liitosten myötä syntyneet suuret seurakunnat joutuvat sopeuttamaan talouttaan, henkilöstöään ja toimintaansa kaiken aikaa.
Uusi malli, jota Perander hahmotteli, ei varmasti olisi patenttiratkaisu kaikkeen. Se voisi kuitenkin olla nykyistä selkeämpi sapluuna järjestää kirkon talous ja toiminta tulevaisuuden tilanteessa.
Mitä sitten seurakunnan tulisi olla? Siitä seuraavissa kirjoituksissa, joissa yritän käsitellä hiljattain julkaistuja, kirkon tulevaisuutta käsitteleviä kirjoja (Jokin meitä yhdistää ja Tulevaisuuden sanat).
Toivo Loikkanen
Minne olemme matkalla seurakuntataloutena? Entä mikä selittää kirkollisveron hyvän kehityksen?
Kiitos Toivo hyvästä avauksesta taas pitkästä aikaa. Ja arvostan Hannu Kuosmasen kommenttia, varsinkin kun hän mainitsee muinaisen tulevaisuuskomitean mietinnön viiden vuoden takaa! Veli Pekka saattaa muistaa, että mainittu mietintö esitti mm. kirkkoneuvostojen lakkaauttamista kuten muuten hiippakuntavaltuustojenkin – molempiin löytyi epäileviä tuomaita ja tuoleistaan kiinni pitäviä jarrumiehiä niin paljon että mitään ei tapahtunut.
Odotan ensi viikon kirkolliskokousta olisiko Pasi Pelanderin innoittamana jotain edustaja- tai muuta aloitetta käytännön toimiin tarttumiseksi kirkon taloudessa ja hallinnossa. Toivon yllättyväni positiivisesti.
Kiitos Hannu.
Kiva kun jaksat odottaa yllätyksiä.
Minä tässä vaan omalla kohdallani mietin sitä mihin tehtäviin minun seurakunnassani kannattaisi ryhtyä ja mitkä jättää vähemälle. Pitäisi jotenkin osata hahmottaa sitä, mikä toiminta on kestävällä ja etteenpäin suuntautuvalla pohjalla. Etten ryhtyisi turhaan sellaiseen, jolla tuen vain toimintaa, jolla ei ole tulevaisuutta.
Jotain valmistautuista tuelevaan olisi kyllä kiva päästä kirkossa näkemään.
Kiitos, Hannu. Kirkon toimijoiden fb-sivulla eräs kollega nostikin kriittiseksi kohdaksi ja muutostarpeeksi näihin liittyen kirkkomme päätöksentekokyvyn. Siihen tulisi saada selkeä muutos. Tapahtuuko se määräenemmistösäädöksestä luopumalla vai muulla vai monella asialla. Toivottavasti monella tavalla. Ketteryyttä ja etupainotteisuutta hitaan reaktiivisuuden sijaan!
Pekka Veli. Seurakuntien ja luottamushenkilöiden toimintakulttuurin välillä on isoja paikkakuntakohtaisia eroja. Kaikkialla ei ole niin poliittista kuin monissa isoissa yhtymissä ja seurakunnissa. En muista kaikkia yksityiskohtia ulkoa, mutta puolet kirkkoneuvoston jäsenistä ei saa olla valtuuston jäseniä. Jotta asioiden käsittely olisi edes periaatteessa monipuolista.
Voi tietysti hurskaasti toivoa, että kaikki luottamushenkilöt olisivat aina ”hengellisesti palavia ja uudestisyntyneitä uskovia”. Mutta elävä usko (miten se sitten määritelläänkin) ei läheskään aina merkitse asiantuntevaa otetta käsiteltäviin kysymyksiin. Kirkon katon tervaus, hautausmaan laajentaminen ja keittiökalusteiden hankinta seurakuntakeskukseen ovat kaikki hyvinkin tarpeellisia ja välttämättömiä asioita seurakunnalle. On väärin ajatella, että ne ovat vastakohta hengelliselle toiminnalle. Kukaan ei voi tulla läpimätään ja vuotavakattoiseen kirkkoon, tulla arvokkaasti haudatuksi liian pieneen hautausmaahan tai pitää kastetilaisuutta kahvihetkineen, kun keittiöliesi on rikki ja astiat kolhuisia. Ja näistä asioista päättäminen ei edellytä erityistä hengellistä ymmärrystä. Edes seurakunnassa.
Onkos tuo poistunut, että puolet kirkkoneuvoston jäsenistä ei saa olla kirkkovaltuuston jäseniä? Muistaakseni on, mutta en ole aivan varma.
Marko S. tuohan on aivan eri asia, kuin se että kahteen kertaan samojen asioiden vatvominen on ihan turhaa ajan ja voimavarojen tuhlausta. Onhan meidän hoidettava monelaisia seurakunnan asioita, mutta eikö niitä voisi hoitaa tehokkammin?
Pekka Veli. Olen toki samaa mieltä. Kirkon hallinto on kuitenkin pitkän kehityksen tulosta. Tärkeä pointti on ollut, että seurakunnat ovat itsenäisiä ja saisivat päättää omista varoistaan. Hallinnon kevennystyö alkoi joskus 1970-luvulla siitä, että kirkkoherrat eivät enää olleet kirkkovaltuustojen puheenjohtajia.
En ole tosiaankaan jaksanut lueskella aihepiirin erilaisia raportteja. Mutta tunnistan neljä isoa haastetta: Omasta henk.koht. näkökulmastani: (1) Yhteiskunnallisen lainsäädännön vaatimukset ovat yhä raskaampia. Hyvässä ja pahassa. (2) Kirkkomme takertuu jotenkin menneen ajan julkisoikeudellisen (”valtiokirkollisen”) asemansa ja virkamiesmäisyytensä rippeisiin, vaikka pitäisi muuntautua vapaakirkoksi. (3) Yhä suurempi uskonkäsitysten moninaisuus yhdistyneenä meidän työntekijöiden opilliseen liberalismiin ja haluun miellyttää poliittista valtavirtaa. (4) Talouden syöksykierteen alku monien lihavien vuosikymmenien jälkeen. Ei ole helppo muuntautua uskovien yhteisöksi kun on vuosikymmeniä kuulutettu, että ”kaikki (ainakin kastetut) pääsevät taivaaseen” ja kirkko on eri tavoin ajattelevien kohtauspaikka. Eikä paikallisseurakunnankaan päättäjien kuulu papin uskonkäsityksiä kysellä. Sekin on oikeastaan virkamiesmäisyyden ilmentymä.
No, jos 1.6 % seurakuntalaisista kokoontuu säännöllisesti seurakunnan ytimessä eli messussa, ja homma pyörii melkein kuin ennenkin, se kertoo karua kieltä siitä, missä mennään. Onneksi näin ei ole ihan kaikkialla.
Tätä tekee mieli kommentoida kunnolla, mutta nyt ei ole aikaa. Palaan toivottavasti lähiaikana asiaan…
Noista kohdista kohdan 1 tunnistan ja olen samaa mieltä. Kohdan 2 asia on osaltaan noin ja osaltaan on myös paikallistasolla hyvää muutos- ja uudistushenkeä. Kohtaan 3 suhtaudun ainakin osin kriittisesti. Meidän työntekijöiden näkemykset nousevat ensisijaisesti uskontulkinnastamme eivätkä poliittisen valtavirran miellyttämisestä. Käsitysten liberaalisus on myös hieman monisyinen. Enemmän ajattelen, että näkemykset voivat olla sekä hyvällä että huonolla tavalla radikaaleja kuten Jeesus oli omassa ympäristössään melkoinen radikaali ja uskontulkintojen ravistelija. Kohta 4: Ei meidän kirkkomme tulekaan muuttua vapaaseurakuntien tavoin uskovien seurakunniksi. Meidän tulee säilyttää vahva luterilainen ja katolinen (=yhteiskirkollinen) käsitys kastettujen muodostamasta yhteisöstä. Virkamiesmäisyydestä sen sijaan on päästävä todellakin eroon!
Minun ongelmani on ikään kuin katsoa tulevaisuuteen.
Siitäkin huolimatta, että kyettäisiin saamaan aikaan hallinollisia muutoksia, niin niillä ei ole merkittävää vaikutusta. Ne ei muuta kehityksen suuntaa. Asiat menevät eteenpäin samaa rataa kuin nytkin. Jo parinkymmenen vuoden päästä omassa seurakunnassani voi olla jo käsillä itsenäisyydestä luopuminen. Millaista seurakuntani toiminta voisi olla siinä vaiheessa kun työntekijöitä on jäljellä vain muutama. Vain perustoiminnot kyetään silloin enää hoitamaan. Jollei seurakuntalaisille löydy tilaa toimia omaehtoisesti, niin se on sitten siinä.
Pekka Veli Pesonen. Seurakunta voi luopua jokseenkin kaikesta muusta kuin kastamisesta ja messun vietosta sekä niihin elimellisesti liittyvistä lähetystyöstä, opetuksesta, organisoimisesta sekä lähimmäisenä elämisestä (jonka keskeistä osa-aluetta sanotaan diakoniaksi).
Juuri tuo kirkossa on ongelmallista, että lakisääteiset tehtävät jotenkin aina hoidetaan. Muuhun ei sitten ole tarvetta edes pyrkiä. Riipikoulu on tästä oikein hyvä esimerkki. Monissa seurakunnissa ei tavoitteena ole laikaan se, että nuoret jäisivät nuorte seurakuntaan sen jälkeen. Tavoittena on vain hoitaa se lakisääteinen osuus. Tavoite on saavutettu, kun leiri on pidetty.
Dikkonia on myös hyvin tuttu ala. Siinäkin työmäärä on aivan valtava ja seurakunnassa kun on yksi diakoni, niin sekin lakipykälä on kunnossa.
Pekka. Minä en nyt ajatellut kirkkolakia k:n vertaa vaan ihan vain perusluterilaista uskonkäsitystä. Ei se minun vikani ole, että kirkkolaki heijastaa yhä edelleen – tosin heikentyneesti – luterilaista uskonkäsitystä. Vai pitäisikö sanoa raamatullista?
Yksi syy sille, että samat asiat käsitellään moneen kertaan, on se, että on haluttu harkittuja päätöksiä. Näin se menee Suomen eduskunnassakin, kun lakeja säädetään. Toki aivan liian raskassoutuista, siitä olen samaa mieltä. Olen joskus tuuminut, että olisivat helluntain kasteetkin jääneet toimittamatta, jos apostolit olisivat täyttäneet jokaisesta 3000 hengestä henkilökohtaisen A4-koon Ilmoitus kirkkoon liittymisestä-lomakkeen henkilö- ja osoitetietoineen.
En minäkään ole syyllistässä ketään. Totean vain sen miten asiat näen. Eduskunnalla ja kirkkovaltuustolla on se ero, että surakunnassa todellista valttaa ei käytä valtuusto. Päätökset tehdään usein alkuperäisten esitysten mukaisina. Ne on jo päätetty puolestamme. Valtuustolla ei voi ole asioissa paljoakaan vaikutusvaltaa. Varsinkin. kun monilla valtuuston jäsenillä ei ole riittävää tietoa seurakunnan toiminnasta. Valtuuston tehtäväksi jää kahvin juonti ja muihin jäseniin tutustuminen.