Kirkko (keskiverto)millenniaalin silmin

Tarkoitukseni oli kirjoittaa jotain viimeaikaisesta kirkollisesta uutisoinnista, jossa synkretismi ja kristinuskon ulkopuolisten vaikutteiden pelko ovat nousseet pintaan. Aiemmin kesällä tarkoitukseni oli kirjoittaa jotain Yhdysvaltojen aborttilainsäädännön muutoksesta, joka nousi meilläkin yleiseen keskusteluun ja josta nostettiin kirkollisellakin kentällä esiin niin moraaliin, etiikkaan kuin naisten oikeuksiin liittyvät näkökohdat.

En kuitenkaan pysty ja jaksa tarttua kumpaankaan aiheeseen, sillä olen väsynyt niin keskustelukulttuuriimme kuin kirkkoon tällä hetkellä. Monien mielipidekirjoitusten ja uutisten valossa kristinusko on alkanut näyttää ahdasmieliseltä, tunkkaiselta ja omiin poteroihinsa kaivautuvalta pienen piirin klubilta, joka on kaukana nykyajasta ja ihmisten arkitodellisuudesta, etenkin omastani. Tästä klubista en löydä Jumalaa tai omaa uskoani Hänen armoonsa ja rakkauteensa. Ja siksi olen väsynyt. Ystävieni some-päivitysten perusteella en ole uupumukseni kanssa yksin. Moni asia kirkollisessa keskustelu- ja toimintakulttuurissamme väsyttää.

Olen väsynyt niin monien oikeassa olemisen tarpeeseen.

Olen väsynyt monien tarpeeseen keskittyä oikeaoppisuuden vaalimiseen.

Olen väsynyt erilaisuuden pelkoon.

Olen väsynyt vastakkainasetteluihin.

Olen väsynyt siihen, että itselle vieras nähdään uhkana eikä mahdollisuutena.

Olen väsynyt siihen, että kirkko on kaukana ihmisten arkitodellisuudesta.

Olen väsynyt kirkon hallintokoneiston jähmeyteen ja hitauteen.

Olen väsynyt katsantokantojen kapeuteen.

Olen väsynyt hierarkiaan.

Olen väsynyt kirkon nurkkakuntaisuuteen.

Olen väsynyt siihen, että kaikki eivät ole tervetulleita kirkkoon.

Olen väsynyt tekopyhyyteen ja juhlapuheisiin. Suuriin sanoihin, mutta vähiin tekoihin.

Olen väsynyt siihen, että kirkossa on vallantavoittelua ja oman egon pönkittämistä.

Olen väsynyt yhteisöllisyyden puuttumiseen.

Olen väsynyt kirkollisen representaation rajallisuuteen ja maailman moninaisuuden kieltämiseen.

Olen väsynyt siihen, että kirkkojen ovet eivät ole auki – kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti.

Olen väsynyt siihen, että kirkko ei osaa elää tässä ajassa.

Olen väsynyt siihen, että Jumala hukkuu papereiden ja numeroiden alle.

Olen väsynyt siihen, että emme aina kirkossa näe ihmisiä tilastojen takana.

Olen väsynyt siihen, että Raamattua käytetään lyömäaseena.

Olen väsynyt siihen, että kukaan kirkon johdossa olevista johtajista ei tunnu ottavan kantaa mihinkään.

Olen väsynyt raja-aitoihin kirkon sisällä niin monessa asiassa.

Olen väsynyt siihen, että yksinkertaisista asioista tehdään monimutkaisia.

Olen väsynyt siihen, että huudamme toistemme päälle emmekä halua kuunnella tai oppia toisiltamme.

Olen väsynyt, mutta yritän päästä sen yli, sillä uskon muutoksen kohti rakastavampaa ja avoimempaa kirkkoa ja keskustelukulttuuria olevan mahdollinen niin kirkon työntekijänä kuin kirkon jäsenenä. Luoja meitä tässä auttakoon.

    • Miksi väsyttää itseään asioilla, joita ei voi muuttaa. Samaan aikaan on kirkossa paljon sellaista tekemistä, jota kukaan muu ei tee. Joten innostavaa ja voimavaroja antavaa tekemistä on paljon tarjolla. Kirkon jäsenten on uskallettava toimia itseohjautuvasti ja tarttua niihin tehtäviin, jotka jätetään hoitamatta kokonaan, tai erittäin heikosti. Kirkko on oikein hyvä toiminta-alusta, mutta sen rakenteiden kaavoihin ei pidä kangistua. On turha yrittää muuttaa kirkkoa mieleisekseen. Siinä varmasti väsyy jokainen. Kirkon järjestelmiä ja hallintorakenteita vastaan ei kannata taistella. Sen sijaan silmien avaamista kaivataan mahdollisuuksien uudelleen arviointiin.

  1. Kirkkoon varmasti väsyy, jos odottaa siltä jotain, jota ei ole, eikä tule. Minusta kirkko taas on mainio paikka toimia ja osallistua, kunhan en odota siltä mitään. Kyselemättä edes sitä ; ”mitä voisin tehdä”. Voin ryhtyä puuhaan ja saada siitä positiivisia palkintoja ja voimavaroja. Miksiköhän ihmiset ei herää kirkon hienoihin mahdollisuuksiin, joita on kaikille tarjolla runsain määrin? Siksikö vain, että odotatte jotain. Eikä sitä vieläkään näy eikä kuulu.

    • Ennen päivää 10.2 minulla oli usein mielessä kirkon suuret puutteet. Sitten tuli tuo päivä, jona oma tulevaisuus pyyhkäistiin pois kerralla ja edessä olisi ehkä piankin avautuvat taivaan portit.

      Aloin kummasti ikävöimään kirkkoani ja sen halpoja jäseniä. Monessa olin nähnyt paljon vikoja ja puutteita. Sieltä taivaan portilta kasellessani samaa joukkoa huomasin kaikki tahrattomiksi ja puhtaiksi.
      Niillä ennen minulle niin merkityksellisillä toisten puutteilla ei enää ollut mitään merkitystä.
      Kirkosta ja sen kaikista jäsenistä tuli kovin rakkaita.

    • Ei suinkaan kaikki ole jäänyt vain odottamaan aitoa uskon yhteyttä, vaan lähteneet, kuten sana kehottaa ja löytäneet sen yhteyden sieltä, missä sanaa ja sakramentteja oikein jaetaan.

    • Juuri näin, Martti P. Sitten ollaankin jo kysymyksessä, kuinka Jumalan voi kohdata ja Jumala kohtaa meidät. Tässä se hajonta alkaa. Se, mitä me ”oikeaa oppia” ja ”klassista kristinuskoa” esillä pitävät yritämme pitää esillä, on, että pelkkä henkisyyden kokeminen, meditaatio, mystiikka (ei-kristillisessä merkityksessä) ja hiljentyminen ilman sanaa ja sakramentteja eivät johda meitä Jumalan kohtaamiseen. Juuri ne kun ovat kristillisessä perinteessä – seurakunnan ja rukouksen ohella – juuri ne paikat, joissa tämä kohtaaminen tapahtuu. Ne meistä, jotka ovat erityisiä mielensäpahoittajia, muistuttavat lisäksi ei-kristillisessä hengellisyydessä kohdattavien pahojen henkivaltojen ja muiden harhapolkujen todellisuudesta.

      Selvyyden vuoksi muistutan, että en halua kaventaa Jumalayhteyttä älylliseksi, teoreettiseksi ja ns. mystiikasta karsituksi hengellisyydeksi.

    • Martti P. Jumala herättää monella tavalla ja vanhurskauttaa yhdellä tavalla. Sillä ei meille ole muuta nimeä annettu, jossa meidän on pelastuminen, kuin Kristuksen nimi (Apt 4). Tästä muistuttaminen ei ole omahyväisyyttä tai luuloteltua kaikkitietävyyttä. Ehdonvallan asiat ovat asia erikseen. Kiitoksia tästä mielipiteen vaihdosta.

    • ”Sillä ei meille ole muuta nimeä annettu, jossa meidän on pelastuminen, kuin Kristuksen nimi.” Aamen. Lutherit ja Melanchtonit kumppaneineen jääkööt siis sivuun.

    • Luther. Tähän vastaan: ”Pitäköön kukin huolta itsestään; minä puolestani tunnustan tämän: löytäessäni Raamatusta vähemmän kuin Kristuksen, en ole vielä kertaakaan saanut kyllikseni, ja löytäessäni enemmän kuin Kristuksen, olen jäänyt köyhemmäksi kuin koskaan ennen.”

    • Edelliseen liittyen Luther vastaa vielä: ”Jeesus Kristus on Isän Jumalan todellinen esikoinen, neitsyt Mariasta syntynyt. Sen vuoksi hän on kuningas ja pappi hengellisessä mielessä, sillä hänen valtakuntansa ei ole maallinen eivätkä maalliset aarteet muodosta sitä, vaan hengelliset, kuten totuus, viisaus, rauha, ilo, autuus jne. Silti siitä ei suljeta pois ajallisiakaan tavaroita, sillä hänen valtaansa kuuluu kaikki taivaassa, maan päällä ja helvetissä. Vaikka häntä ei nähdä; hän hallitsee hengellisesti, näkymättömänä. Samoin eivät ulkonaiset eleet ja vaatetus ilmaise hänen pappeuttaankaan, kuten näemme tapahtuvan ihmisten kesken, vaan hänen pappeutensakin on hengellistä ja näkymätöntä.”

  2. Olen tietysti erityisasemassa ja siksi näköalani on toinen. Olen tietoinen ja koen Jumalan suuren rakkauden minua ja kaikkia teitä kohtaan. Sairauteni on laittanut minut seinää vasten ja pyrin kiinnittämään mieleni taivaallisiin. Mikäli siinä onnistun omien ja muiden esirukousten kautta, niin minun ei tarvitse uupua. Saan ennemminkin kiittää hyvää Jumalaa kirkosta, joka meillä on. Ehkä tekin käsitätte asian sitten , kun se meiltä otetaan pois. Jumala toimii kirkkomme suurista puutteista huolimatta tässä rakkaassa kirkossamme ja meidän pitää kyetä näkemään se.
    Muuten emme jaksa. Ihmisiltä ei kannata odottaa ihmeitä. Samme heihin aina uudelleen ja uudelleen pettyä. Jumalaan ei koskaan.

    • Täytyy tunnustaa että olinhan sitä minäkin aikaisemmin hyvin väsynyt . Etenkin siihen, että nykyinen toimintamalli ei vedä mukaan uutta väkeä. Kaikki toimii vain pienen sisäpiirin sisällä ja kutistuu kutistumistaan.
      Oivalsin, että osallistuessani toimintaan, tuen juuri sitä toimintamallia, johon olen väsynyt ja josta koen tarvetta päästä pois.
      Tätä ei kirkossa uskalla ääneen lausua.

Kirjoittaja

Laura Leipakka
Laura Leipakka
Ajatuksia pyhästä arjessa. Blogissa sanoitan millenniaalisukupolveen kuuluvan kaupunkilaisen naisen pohdintoja uskosta ja kirkosta arkisen elämän myllerryksessä. Olen osa kristillisen tradition ketjua, mutta en aina löydä itseäni kirkon sisältä. Pyhyyden häivähdyksiä sen sijaan löydän kaikkialta. Ehkä eniten juuri silloin, kun en osaa niitä etsiä tai odottaa.