Maamme ja ainakin kirkkomme suurin keräys alkaa jälleen tulevana sunnuntaina, kynttilänpäivänä. Kyseessä on tietysti yhteisvastuukeräys. Keräyksen juuret nousevat sotien jälkeisistä vuosista, jolloin oma maamme oli avun vastaanottajana. Saimme apua erityisesti Amerikan luterilaisilta, joiden tuella muiden muassa rakennettiin monta sodassa tuhottua kirkkoa. Myös oman kotipaikkakuntani, Kesälahden kirkko rakennettiin Amerikan luterilaisten tuella.

Sotavuosista ja niiden jälkeisistä vuosista selvittyä alettiin maassamme ja kirkossamme havahtua ajatukseen, että me voimme antaa omastamme toisille ja erityisesti niille, joilla asiat ovat paljon huonommin kuin suomalaisilla. Syntyi yhteisvastuukeräys.

Keräyksen tuotosta suurin osa käytetään ulkomaisiin kohteisiin ja ohjataan sinne yleensä Kirkon ulkomaanavun ja sen kumppaneiden kautta, usein Luterilaisen Maailmanliiton kautta. Pienempi osa käytetään kotimaiseen erityiskohteeseen ja osa jää paikallisen seurakunnan käyttöön. 

Yhteisvastuukeräys on synnyttänyt paljon ideoita ja intoa toteuttaa sitä. Se on myös herättänyt kriittistä suhtautumista ja jotkut ovat pitäneet koko keräystä vanhanaikaisena. Yhteisvastuukeräyksellä on kuitenkin vankka paikka suomalaisessa elämänmenossa. Sillä on jopa niin vahva asema, että vuosittain presidentti avaa keräyksen.

Kirkon suurin keräys avaa näkymän kirkon kokonaisvaltaiseen missioon. Se haastaa myös omassa maassamme kirkkomme kaikkia jäseniä ja kaikkia suomalaisia osallistumaan lähimmäisten auttamiseen. Se muistuttaa nimensä mukaisesti yhteisestä vastuustamme. Meistä jokainen voi tehdä jotakin maailman kärsimyksen lievittämiseen ja jakamiseen. 

Ennen tämän kirjoittamistani kuuntelin uutisia rahankeräyslain uudistamisesta. Uusi laki antaisi mahdollisuuden myös kirkolle ja seurakunnille kerätä varoja. Nyt kirkolla ja seurakunnilla ei ole mahdollisuutta saada keräyslupaa. Yhteisvastuukeräyksen keräyslupa on kirkon diakoniarahastolla ja Kirkkopalvelut järjestää keräyksen, vaikka seurakunnat sen varsinaisesti toteuttavat. 

Uusi rahankeräyslaki helpottaisi seurakunnissa keräysten järjestämistä. Asialla on myös kääntöpuolensa. Punaisen ristin edustaja ehti jo kriittisesti pohtimaan tulevaa ja arvioi, että varojen kerääminen voi johtaa ”Amerikan malliin” eli ihmisten perusasioiden hoitamiseen keräysvaroilla eikä verovaroilla kuten olemme hyvinvointiyhteiskuntamme mallissa tottuneet. 

Kirkon osalta tuota vaaraa ei juuri ole, mutta kuntien puolella vaara voisi olla olemassa. Kirkollakin verovaroin kerätyt varat vähenevät eivätkä ne riitä enää yhtä hyvin vaikkapa diakoniatyöhön kuten ennen. Kirkossamme on onneksi suositus, että lähetystyöhön ja kansainväliseen diakoniaan tulisi käyttää vähintään 2% verotuloista. Useimmat seurakunnat noudattavat tätä suositusta, mutta joissakin seurakunnissa varojen käytössä on suuri vinouma eli varoja käytetään vain lähetystyöhön eikä kansainväliseen diakoniaan. Harvassa seurakunnassa jos missään tilanne on päinvastoin.

Varojen keräämistä - ja jopa kerjäämistä - on syytä kirkossa jatkaa. Pitää vain oikeasti miettiä, mihin ja miten varoja kerätään. Maassamme on suuri määrä keräyksiä eikä niiden määrää ole järkevää suuresti lisätä. Messussa on joka pyhä ”keräys”, kun kolehti kerätään. Ehkä yhä enemmän voisi rohkaista ihmisiä myös säännölliseen lahjoittamiseen kansainväliseen diakoniaan ja lähetystyölle. Tämä on nykyajan muoto kymmenyksistä. Meillä useimmilla on nimittäin oikeasti mahdollisuus antaa omastamme. Samalla voisimme sekä yksityisinä ihmisinä että yhteisöinä, seurakuntina ja kirkkona opetella yksinkertaisempaa elämäntapaa.

Iloista antajaa Jumala rakastaa!

Toivo Loikkanen