Kärsimys teologisena ja omakohtaisena kysymyksenä

Kärsimys on monelle meistä tuttua joko omakohtaisesti tai ainakin lähimmäistemme kautta. Olen itse sairastunut vuosia tautia, joka on vienyt työkykyni pitkiksi ajoiksi, vienyt useamman kerran melkein henkeni ja vaatinut lukuisia sairaalahoitojaksoja. Siksi uskallan puhua siitä myös omakohtaisena kokemuksena. Oma teologin koulutukseni toki antaa sen pohtimiseen myös teoreettisia välineitä, mutta ne eivät yksin riitä ilmiön ymmärtämiseen.

Omaa näkemystäni kärsimykseen sekä teologina että itsenäni kuvaa seuraava runoni:

Kärsimys ja kuolema ovat kristinuskon polttoaine,

ilman niitä kukaan ei olisi kiinnostunut

Jumalasta ja pelasttuksesta.

 

Kuitenkin kärsimystä on monen mielestä

kohtuuttomasti ja kristinuskon

vastaukset ongelmaan eivät riitä.

 

Kuoleman kohdalla asia

on mielestäni toisin.

Sen perimmäinen tehtävä

on olla yksilön kärsimyksen

viimeinen rajapyykki.

 

Oman mielenkiintoisen näkökulman kärsimyksestä selviämiseen antaa myös seuraava run. Se on vapaa käännökseni latvialaisen Credo-yhtyeen Aiz makoniem-kappaleen kertosäkeestä. :

Tuolla pilvien takana on aurinko

huominen

ja      hyvyys

Auta minua jatkamaan sinne asti!

 

Toivo on kärsimyksen kestämisen keskeisin apuväline. Se perustuu siihen, että kärsimyksen pilvien takana on jotain muuta: Parempi tulevaisuus, Jumala, taivas, parempi yhteiskunta tai muuta, mitä ihminen näkee arvokkaana ja tärkeänä. Niillä on hyvä puuduttaa sillä hetkellä koettua kipua, mutta toisaalta niiden tavoittaminen vaatii työtä ja tukeakin vaikealla hetkellä.

Kristinuskossa on perinteisesti uskottu kärsimyksen jalostavuuteen. Sitä on jopa tarkoituksella haettu: Vainot on nähty ylpeydenaiheina, on puhuttu "Herran koulusta" ja kristittyjen kärsimys on nähty jopa Jumalan rakkauden osoitukseksi. Joku aika sitten kuulin erään saarnaajan kertovan, miten hyvältä hänen kohtaamansa halveksunta tuntuu. En tosin tiedä, miten rehellinen hän oli.

Kuitenkin on hyvä muistaa, että suuri osa kärsimyksestä ei jalosta, vaan se päinvastoin tuhoaa ihmisen. Muistisairaudet tuhoaa hitaasti mutta väistämättä minuuden ja lopputulos on tuhoutunut ihminen eikä jalostunut ihminen. Sama koskee valitettavan usein monia psyykkisiä sairauksia kuten skitsofreniaa, joka liian usein vielä tänäänkin usein johtaa loputtomaan laitoskierteeseen, kognitiivisten kykyjen menettämiseen ja mittaamattomaan psyykkiseen kärsimykseen, joka päättyy valitettavan usein itsemurhaan. Sen tehnyttäkin saatetaan syyttää vielä haudan toiselta puolen eikä osata lainkaan asettua siihen todellisuuteen, missä itsemurhan tehnyt eli päätyessään ratkaisuunsa,

Kärsimys on nähty filosofiassa ja teologiassa usein teoreettisena ongelmana ja sitä se varmasti osin onkin. Kuitenkin mielestäni olisi tärkeä keskittyä sen lievittämiseen sen perimmäisten syitten pohtimisen sijaan. 1700-luvulla saksalainen filosofi Leibniz näki silloisen maailman "parhaana mahdollisena". Nyt tuo lause sen konteksti huomioiden tuntuu absurdilta. Mutta emme kai syyllisty itse samaan virhearvioon?

Sakari Lintunen

 

5 kommenttia

  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Kärsimyksen teologia on ehkä vain ihmisen hapuilevaan yritystä käsittää Jumalan suunnitelmia, joita meille ei ole kerrottu. Emme kykene käsittämään Jumalan olemusta, sen enempää, kuin mitä meille siitä Raamattu ilmaisee. Mooseskin sai kuulla aika erikoisen nimen: ”Olen se joka olen”. Joka nimi ei paljon kerro Hänen olemuksestaan. Jollemme voi käsittää Jumalan olemusta, niin miten voisimme käsittää Hänen suunnitelmiaan kärsimystemme suhteen.

    Saamme kysellä kuitenkin , miksi, miksi ? Jopa raivoamisemme Hän kestää. Saamme purkaa vihamme Jumalaa kohtaan. Kunhan emme käännä Hänelle selkää. Lohdutusta on luvattu, mutta ei kärsimyksen poistamista. Jotain hyvin arvokasta siihen kärsimykseemme täytyy liittyä, koska sen salaisuutta ei ole katsottu hyväksi meille ilmaista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Vakavasti sairastaneena olen myös asiaa paljon ajatellut. Sairauden aikana rukous ja toivo toivat helpotusta vaikka jo rukoillessani ehdollistin: J o s olet olemassa niin ja niin.. ymmärsin toki kyseessä ollen paljolti myös ns. hengellisen blasepon. Syyllistin usein itseni ja varmasti paljolti itsessäni oli ollut syytäkin. Mutta varsinainen kärsimyksen ongelma eli ns. Theodokian ongelma nouseekin puhtaasti viattomasta kärsimyksestä, jota sitäkin on paljon. (Tsunamiin hukkuneet ja laavan polttamat lapset esim.)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Muuten, Mänttä-Vilppulan Pohjaslahdelta löydät paljon kuvauksellisia autiotaloja. Eräänkin mökkipahan ikkunassa ovat riippunet samat verhot jo 50 vuotta, muistan ne ehjinä ja nyt niistä on jäljellä enää koinsyömät hapsut..

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Taitaa olla niin, että jossain muodossa risti kohtaa meitä kaikkia, minkä nimistä se sitten lieneekin myös omakohtaisena kokemuksena. Kuten Job totesi aikoinaan; ”odotin onnea tuli onnettomuus, vartosin valoa tuli pimeys.”

    Juha Vähäsarja kirjoittaa kirjassaan – Huolta vailla – ”Mikä on juuri se sinun oma ristisi, jossa lukee sinun nimesi. En tiedä, eikä se tietenkään minulle kuulu. Elämänristi on kuitenkin taakka, jonka alle tunnutaan ajoittain tukehduttavan. Se on kuin poikkipuu väsyneillä harteilla, eikä ole ketään, joka voisi auttaa sen kantamisessa. Ristillä on monta nimeä, mutta aina se painaa kumaraan ja vie pimeyteen, joka peittää tulevaisuuden ja toivon. Katse kääntyy omaan sydämeen eikä sieltä löydy lohdutusta – Toivo, joka kantaa tämän pimeän halki, on lupaus, että joutuessamme ristin painon alle, Jeesus on siellä kanssamme.”

    Vuosikymmeniä jatkunut risti, elämänristi laittaa uskomme koetukselle. Vaikka joudumme pimeyteen, niin keskellä pimeyttä on se paikka, jossa Jumala tekee läsnäolonsa tunnettavaksi tavalla tai toisella. Mutta ei niinkuin me odotamme ja ei välttämättä niin kun toivomme, vaan Hänen tapansa on toimia siten, että se menee yli meidän ymmärryksemme. Hän vastaa kuitenkin sanallaan tai läsnäolollaan silloin kun se Hänelle sopii. Kun Hän on luvannut, ettei Hän meitä jätä, niin se on varma, vaikka helvetti olisi vastassa, niinkuin se on ollutkin. Ei meille kuitenkaan taida tuo Teodikean ongelma aueta. Eihän Jumala vastanut Jobillekaan, miksi hänen täytyi kärsiä. Jumalahan sanoi Jobille: ”Vyötä nyt kupeesi kuin mies; minä kysyn sinulta, opeta sinä minua.” (Job38:3) Tunsin aikoinaan erään Suomeen tulleen inkeriläisen naisen, joka oli ollut 20 kärsimyksen vuotta Stalinin leireillä. Mikä uskon voima, joka varmaan aikoinaan oli ollut kuin suitseva kynttilän sydän!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Terveenäkin on hyvä kävellä hautausmaalla ja tiedostaa se, että parin viikon päästä saattaa hyvinkin olla, että itse on jo maan alla. Elämämme on joka hetki vain hiuskarvan varassa. Suuret suunnitelmat voivat jäädä ihan yllättäen toteutumatta. Matka voi katketa milloin vain. Elämä on rajallista ja siksi siihen liittyy kärsimys jossakin muodossa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Sakari Lintunen

    Teologian ja vuoden 2021 alusta myös historian pääaineopiskelija Helsingin yliopistossa. Vapaa-ajalla nautin tasokkaasta keskustelusta, lukemisesta ja autiotalojen valokuvaamisesta. Minuun voi ottaa yhteyttä sähköpostitse (etunimi.sukunimi@helsinki.fi).