Vuosia sitten lähdin ystävien houkuttelemana hengellisen musiikin konserttiin, jonka aikana tein silmiä, korvia tai jopa sydäntä avaavan oivalluksen. Esiintyjänä oli Keski-Euroopasta saapunut pariskunta. Ymmärsin, että musiikki oli hyvin tehtyä, ja laulujen sanoissa oli sanomaa. Laadukkaasta ohjelmasta huolimatta en olisi jaksanut kuunnella. Pitkästyin. Ärsytti. Olisin lähtenyt kesken pois, jos olisin kehdannut.
Musiikkiesitykset olivat siis tasokkaita, mutta kun ne eivät yhtään olleet minun musiikkiani! Maailmassa on niin monenlaista musiikkityyliä, kaikki eivät voi pitää kaikesta. Minä jääräpää esimerkiksi pidän virsistä, melko perinteisestä hengellisestä musiikista ja klassisesta musiikista. Kevyempää genreä edustavat lähinnä kasarihitit, Lauantain toivotut ja Muistojen Bulevardi. Menneisyyden musiikkia siis?
Mutta juuri sen takia, että konsertissa ei ollut minun musiikkiani, sain sen suuren oivalluksen: Yhtäkkiä ymmärsin, miltä tuntuu niistä ihmisistä, jotka tulevat kirkkoon, mutta eivät yhtään pidä virsistä ja muusta perinteisestä kirkkomusiikista, jota kirkoissa useimmiten on. Hekin pitkästyvät ja ärsyyntyvät eivätkä tunne oloaan oikein kotoisaksi.
Koska seurakunnan tilaisuudet on tarkoitettu kaikille, niissä pitäisi tarjota musiikkia moneen makuun, jotta kaikki voisivat edes joskus kokea tilaisuudet omikseen. Isoissa kaupungeissa on mahdollisuus järjestää erilaiseen musiikkiin perustuvia erityismessuja taikka profiloitua eri toimipisteissä musiikillisesti eri tavoin. Pienemmillä paikkakunnilla täytyy ehkä saada viikon ainoaan jumalanpalvelukseen kaikki se musiikki, mitä halutaan tarjota.
Olen aikaisemmin ajatellut, että jumalanpalveluksen musiikissa pitäisi olla jokin yhtenäinen, tyylikäs linja. Barokkia tai rokkia, mutta olkoon sitä samaa alusta loppuun. Viime aikoina olen tässäkin asiassa alkanut ajatella toisin. TV:n kautta olen aika monta kertaa seurannut messua, jonka musiikki on koostunut tyyliltään ja toteutukseltaan hyvin erilaisista yhteislauluista ja musiikkiesityksistä. Yllätyksekseni toteutukset ovat yleensä olleet onnistuneita, mikä kertonee kirkkomuusikkojemme hyvästä ammattitaidosta. Sillisalaatistakin saa tasapainoisen kokonaisuuden.
Madaltaisiko kirkon kynnystä se, että entistä ennakkoluulottomammin käytettäisiin erilaista musiikkia jopa samassa tilaisuudessa? Ei siis yritettäisi kasvattaa kirkkokansaa ”oikeanlaisen” musiikin ystäviksi, vaan annettaisiin arvoa erilaisille musiikkimieltymyksille. Iskelmätyylisten laulujen kohdalla joku Pirjo saattaa kyllä nyrpistää nenää, mutta nyrpistelköön. Lauletaan vaikka seuraavaksi vanha virsi 1600-luvulta, niin kyllä se nirppailija siitä viimeistään kolmannen säkeistön kohdalla rauhoittuu.
Monille ihmisille musiikki on tosi tärkeä juttu. Musiikkivalinnat eivät yksin ratkaise mitään, mutta musiikki on ehdottomasti tärkeä elementti myös seurakunnan toiminnassa.
Joku voi sanoa olevansa kaikkiruokainen musiikin ystävä. Asiaa tarkemmin kysyttäessä käy ilmi, että hän kuuntelee sekä rokkia että iskelmää. Toinen kaikkiruokainen voi ilmoittaa kuuntelevansa mielellään kamarimusiikkia, kansanmusiikkia ja oopperaa. Joku voi olla niin kaikkiruokainen, että kuuntelee kaikkien edellä mainittujen lisäksi jazzia, etnoa, teknoa, sotilasmusiikkia, kantria, Siionin virsiä ja lastenlauluja, muun muassa.
Pekka Veli Pesonen. Väitteesi siitä, että seurakuntien nuorisotyössä ei edes yritettäisi tavoittaa nuoria, koska töitä tehdään virka-aikaan ja keskitytään pikku porukkaan, on yksinkertaisesti väärä (tai yksipuolinen). Toivon, että joku nuorisotyöntekijä vastaa Sinulle.
Eri puolilla Suomea eletään hyvin erilaisissa todellisuuksissa. Jos seurakunnassa on yksi (1) nuorisotyönohjaaja, jonka työpäivä päättyy perjantai-lauantai -yönä klo 00:30 hän ei ehdi moneen paikkaan samanaikaisesti. Ja vapaaehtoiset vanhemmat ovat vähissä. Ymmärtänet myös, että perheellisillä papeilla on muutakin puuhaa perjantai-iltana kuin hengailla kulmilla ja viikonloppuna on pidettävänä messu ja joukko toimituksia per nenä.
Toive että joku kirkon nuorisotyötä tekevä vastasi on melko turha. Heistä jokainen tietää miten heikosti asiat nuorisotyön osalta useimmissa seurakunnissa on. Eikä heillä itsellään ole varaa ryhtyä näitä asioita täällä märehtimään. Jos joku alkaisi tuoda epäkohtia esiin, niin olisi suuri vaara , että hänen esimiehensä paheksuisi sitä henkilökohtaisesti ja työntekijälle voisi koitua siitä muutakin harmia. Tämä sääntö näyttää pätevän kaikkeen muuhunkin seurakuntatyöhön. Keskustelijoina täällä en nuorisotyöntekijöitä ole havainnut. Harva kirkon työsuhteessa oleva on täällä mukana missään keskustelussa. En minäkään kritisoisi nuorisotyön käytäntöjä, jos olisin sitä itse kirkossa hoitamassa.
On minulla nuorisonohjaajan pätevyydestä paperi olemassa. Olen nuorisotyötä harrastanut pienen ikäni ja huvikseni hankin siihen myös pätevyyden. Tiedän hyvin miten eripulilla maata tilanne on hyvinkin erilainen, mutta pääsääntöisesti kirkon nuorisotyö on heikoilla.
Arto Köykkä kirjassaan: Nuorisotyön alkeet ja jatko kuvaa kirkon nuorisotyötä hyvin samoin sanoin, kuin mitä siitä olen itse kirjoittanut. Artolla sentään on kymmenien vuosien kokemus kirkon nuorisotyöstä. Tietääkseni kirkon nuorisotyöhön opiskelevat tenttivät tuon kirjan. Joten ei sen anti pitäisi olla mitenkään tuntematonta.
Kirkon nuorisotyötä vain ei osata pitää kovin suuressa arvossa. Siinä on yksi tärkeimmistä syistä siihen ettei siihen kunnolla panosteta. Arto kerrtoo kirjassaan hyvin seikkaperäisesti kirkon nuorisotyön paradoksista. Sitä pidetään jopa kirkon parhaana työmuotona. Kuitenkin se on vain kulissi. Uudet rippikoululaiset syrjäyttävät vanhat tieltään. Eikä nuorisotyön resurssit riitä muuhun , kuin aina uuden ikäluokan viemiseen tietyn prosessin läpi ja vanhempi polvi joutuu siirtymään pois tieltä. Pirkkalassa sain vapaaehtoisena olla kerran riparilla ohjaajana ja pääsin näkemään heidän toisenlaisen lähestymistavan toimintaan. Siinä nuori on se nuorisotyön keskus ja tavoite, eikä vain nuorisotyön suorittaminen.
Pekka Veli Pesonen. Kysymys on myös siitä, että nuorisotyöllä kuten seurakunnan työllä muutenkin voi olla erilaisia tavoitteita. Siitä, pitääkö pelata pingistä, panostaa sielunhoitoon ja läsnäoloon tai ”jeesustella”, on eri käsityksiä. Suomalainen seurakunta nyt ei kerta kaikkiaan voi rakentua vain yhden työmuodon, edes nuorisotyön, tavoitteiden ympärille. Poikkeus on: Kaikesta muusta VOIDAAN luopua lukuun ottamatta messua ja kastetta sekä uskontunnustuksen sekä kristillisen elämän sekä vastuun opettamista (sis. diakonian). Jo Raamatunkin mukaan. Jos resursseja (=työntekijöitä, rahaa, vapaaehtoisia) on rajallisesti), on pakko keskittyä lakisääteiseen ja sitä välittömästi tukevaan toimintaan. Nuorten osalta puhutaan silloin rippikoulusta ja isoskoulutuksesta. Itse olen töissä seudulla, jossa kirkon nuorisotyönohjaajia ei edes ole saatavissa vaan virat on muutettu seurakuntapedagogien viroiksi pätevien hakijoiden puutteen vuoksi. Olen ollut nuorisotyöstä vastaava pappi reilut 20 vuotta ja uaeassa seurakunnassa. Tiedän siis, kuinka tärkeästä ja vaativasta alasta on kysymys.
Onko asenteesi Marko S. todellakin se että kirkon nuorisotyö ei ole korjauksen tarpeessa. Sellaisen käsityksen saan, kun tuon ilmeisiä epäkohtia esiin. Onko todella mielestäsi niin, että nuorisotyötä ei tule tehdä sellaisella tavalla, että nuoret mielellään tulevat mukaan toimintaa ja pysyvät siinä? Kasvavat uskossa ja hengellisten todellisuuksien käsittämisessä. Sitä en mitenkään jaksa sinusta uskoa. Joten ainoaksi vaihtoehdoksi minulle tulee se käsitys, että olet ymmärtänyt minut jotenkin perusteellisesti väärin.
Kyseessä ei ole mistään lakisääteisistä toiminnoista luopumisesta, vain ainoastaan niiden muokkaamisesta sellaiseen asuun, että ne vetävät nuoret mukaan seurakuntaan. Ei edes siitä että varat vähenevät, vaan siitä, että toimintaa voi tehostaa ilman varojakin. Kyse on ainoastaan asenteen muutoksesta. Jos asenne ei muutu, niin ei muutu mikään muukaan.
Pekka Veli Pesonen. Olen syvästi huolissani kirkon nuorisotyön sanomasta, sisällöstä ja tavoittavuudesta sekä ”vaikuttavuudesta”. Samalla yritän olla ihan vain realisti oman työurani tuomien kokemusten pohjalta. Koen nuorisotyön arvostelusi hyvin epäoikeudenmukaisena sekä yleistävänä. Se saa minut puolustuskannalle.
Se, mitä kutsut asennemuutokseksi edellyttää itse asiassa sitä, että kaikki kirkon rippikoulutyöhön osallistuvat jakavat konservatiivisen, pohjimmiltaan herätyskristillisen, käsityksen siitä, mihin seurakunnan nuorisotyössä tähdätään ja pyritään. Tukenaan suunnilleen samalla tavalla ajattelevia perheitä. Näinhän asia ei tänä päivänä useimmissa seurakunnissa ole. Omassa, vahvasti herätyskristillisessä, seurakunnassani toimitaan reilusti ”jeesustelun” pohjalta ja vapaaehtoisia tukena käyttäen. Mutta minkäs teet, jos vapaaehtoisia ei kerta kaikkiaan saada kuin perään soittelemalla? Vaikka nuoria pukkaa toimintaan sisään ovista ja ikkunoista. Isoskoulutus pelaa hyvin, mutta kaikki eivät pääse isoiksi, koska kesätyö vie kaiken ajan.
Ja minä kyllä luulen, että jumalanpalvelus, jossa vain laulettaisiin leirilauluja, johtaisi meillä vain siihen, että vanhempi väki jäisi sillä kertaa pois…
Olen kiitollinen, kun jaksat Marko, jatkaa keskustelua. Käsitän hyvin huolesi ja siksi uskoisin sinunkin kaipaavan muutosta. Hannu Paavola toi jossain esiin sen, että seurakunnat on ikään kuin saaria. Kukin niistä toimii omalla ja hyväksi havaitulla tavalla ja niillä on vähän yhteistä toimintaa keskenään. Sitten vielä jokaisella seurakunnan työntekijällä on valta organisoida oma työnsä haluamallaan tavalla. Siihen ei kukaan yleensä puutu, kunhan työt tulee asiallisesti hoidettua.
Olen käynyt tutustumassa seurakuntiin, joissa on menestyvä nuorisotyö ja tietyt kuviot niissä toistuu melko säännönmukaisesti. Yksi sellainen on rohkea vastuunjako. Tarvitaan kirkkoherra joka uskaltaa antaa nuorisotyöntekijöiden jakaa valtaa nuorille ja muille vapaaehtoisille.
Tarvitaan myös nuorisonohjaajia joilla on näky työstä ja taito delegoida tehtäviä. Tuota valtaa seurakunnan työntekijät harvemmin haluaa jakaa, koska siihen sisältyy myös suuri vastuu.
Jos apua ei voi vapaaehtoisilta saada, niin silloin tietenkin on tehtävä vain ne lakisääteiset tehtävät. Muuhun ei voimavarat eikä aika riitä. Tästä seuraa se, että kun varat loppuu, niin nuorisotyöntekijöitä ei ole enää palkata. Meidänkin seurakunnasta lakkautettiin jo nuorisopapin virka.
Pääsin näkemään pienessä n.1000 hengen seurakunnassa edellisen laman aikana sen miten koko kirkolle on jatkossa käymässä. Sama kaava ja toiminnan alasajo tapahtuu jo nyt laajalla rintamalla. Jollei vastuuta jaeta niin toimintaa vain yhä useammin lopetetaan. Jäljelle tosin jää lakisääteiset tehtävät, mutta ne voi hoitaa hyvin vähällä työntekijäjoukolla.
Pekka Veli. Tuohon tapaan meilläkin on toimittu. Nuorisotyössä. Mutta kun se rippikoulu on kaikille, ei ainoastaan eri tavoin valikoituneelle seurakuntanuorten joukolle. Jo isoset joutuvat ihan oikeasti asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen niin kesällä kuin lukuvuosien aikana. Muistathan myös sen, että 10 leirillä olevaa alaikäistä nuorta kohden pitäisi nykyään olla yksi työntekijä. Mitenkä itse ratkaiset esimerkiksi seuraavan yhtälön: 60 riparilaista + 6 isosta = ?? työntekijää + ?? yövahtia . Koska koko kesää ei voida olla leireiillä, jokainen tarvitsee lomansa ja seurakunnan muu toiminta on pidettävä toiminnassa. Tiedän seurakunnan, jossa papin tai jopa kirkkoherran on pitänyt värvätä vapaaehtoisia vanhempia yövahdeiksi. Koska vain silloin kysytyt vastaavat ”kyllä”. Tällaiset kuulemani ja tuntemani tapaukset osoittavat, että vapaaehtoistoiminnan penääminen ja vastuunjaon vaatimukset ovat epärealistisia. Myös nuorten toiminnsn osalta. Olen syvästi kiitollinen jokaisesta vapasehtoisesta, joka kantaa kortensa kekoon. Itse asiassa vahva yhteisöllinen koko perheen kristillisyys, jota juuri herätysliikkeistä löytyy, on kaikkein tärkeintä. Ei musiikkityyli eikä työyhteisöjen sisäinen työnjako.
Anteeksi, Pirjo, että täällä taas väännämme muusta kuin musiikista!
Vääntäkää vaan nuorisotyöstä. Keskustelua on ollut mielenkiintoista seurata, vaikka esiin nousevat kysymykset tuntuvat puolin ja toisin niin kipeiltä. Pohjimmiltaan samat kysymykset koskevat myös monia muita seurakunnan työmuotoja, jos ei vielä nyt niin lähitulevaisuudessa kuitenkin.
Voisiko vastuunjaon ajatusta soveltaa jumalanpalvelusten musiikkiin? Tuomasmessun laulut voidaan säestää ja johtaa vapaaehtoisin voimin, mutta onko se mahdollista seurakunnan messussa?
Arvelinkin Pirjo, että olet hengessä mukana ja sinulle nämä nuorten – ja seurakunnan asiat ovat myös merkityksellisiä.
Voisimmeko Marko, yhdessä pohtia vastauksia kysymyksiisi. Ehkä niistä joihinkin voisimme löytää toimivia ratkaisuja. Olisi suuri ilo jos voisin helpottaa työpaineitasi. Voisin lähettää ehkä jonkun isosenkin, jos hyvistä isosista on oikeasti puute, tai tulla itse.
Oma ensikokemukseni rippileiristä oli sellainen, että sain organisoida ja hoitaa jokseenkin kaiken yksin. Siinä sitten piti opetella kaikki. Pappi kävi vain päivisin pitämässä muutaman oppitunnin. Jokin meni kuitenkin kohdalleen, sillä jo toisen leirin jälkeen seurakunnassa alkoi nuortenillat ja toiminta alkoi hyvin pyörimään. Siitäkin huolimatta, ettei minulla ollut siihen mitään koulutusta silloin. Koin silloin löytäneeni jotain erityistä, jota haluaisin yhä jakaa ja rakkaus nuoriin ajaa minua tähän aihepiiriin aina uudelleen. Rakkauden nuoriin sain erään Vähä-Martin Ellin rukousten kautta. Ehkäpä omalla innokkuudellani karkotan nyt kiinnostuneet pois. Ainakin törmään jatkuvasti seinään. Jotenkin asia vain ei saa tuulta purjeisiin.
Pirkkalassa asuessani tutustuin Arto Köykän luomaan kuvioon ja havaitsin hänen oivaltaneen jotain juuri siitä samasta, mitä nuorisonohjaajan sijaisena olin silloin löytänyt.
Pirkkalassa nuoret tulevat joukolla mukaan, eikä sitä nuorten keskuudessa pidetä mitenkään poikkeavana. Arton ja minun hengelliset tavoitteet on kuitenkin aivan erilaiset. Tietty samankaltaisuus rakenteessa on. Tuo rakenne luo vetovoimaa nuorissa ja koen juuri tietyn sisäisen rakenteessa olevan puuteen suurimpana esteenä sille, ettei nuoret jää toimintaan mukaan. Rippikoulu kun nuorille on vain siirtymäriitti aikuisuuteen. Eikä mitään muuta. Se voi olla myös siirtymä seurakunnan aktiiviseen toimintaan mukaan ja hengellisen elämän löytämiseen. Mielestäni on selvää ettei nuoria kiinnosta seurakunta enää leirin jälkeen. Onhan sen tarkoitus saavutettu, kun konfirmaatio on takana. Pitäisi olla jokin syy olla jatkossa mukana. Jollei sitä työntekijä kykene kehittämään, niin miksi nuoret tulisivat toimintaan?
Mun on vähän vaikea käsittää mitä järkeä on kuluttaa työntekijöiden voimavarat äärimmilleen, vain sen tähden, että saadaan tuo lakisääteinen rippikoulutyö kunnialla hoidettua. Jollei seurakunnalla ei ole mitään muuta tavoitetta, kuin sen erittäin raskaan työn ja vastuun kantaminen.
Pekka Veli Pesonen. Kiitos tarjoutumisesta, mutta meillä on useina vuosina ollut enemmän isosiksi tulijoita kuin mukaan mahtuu 🙂 Huippuporukkaa, muuten.
Summaan yleisellä tasolla 20+ vuotisesta kokemuksestani: Seurakunnan on hoidettava KAIKKI lakisääteiset tehtävänsä. Käytettävissä olevista resursseista ja työntekijöiden osaamisesta riippumatta: jumalanpalvelukset, rippikoulu, kirkolliset toimitukset, riittävät hautausmaa-alueet. Totta kai kysymys on myös syvästi mielekkäästä työstä. Yritä nyt ymmärtää, että kaikissa seurakunnissa ei ihan oikeasti ole resursseja laaja-alaiseen rippikoulun jälkeiseen työhön. Joskus puuttuu myös halu ja nuoret: seurakunta joutuu ihan oikeasti kilpailemaan monien hyvien harrastusten ja koulun/lukion/ammattikoulutuksen vaatimusten kanssa.
Rippikoulun ohjeistukset ja työtavat ovat muuttuneet rajusti viimeisen vuosikymmenen aikana. Muutokset tuntuvat stressaavina juuri pienissä seurakunnissa. On rippikoulusuunnitelmia, turvallisuusdokumentteja, työntekijäkiintiöitä jne. Ja monia asioita ei voi eikä saa ulkoistaa vapaaehtoisille. Eikä heitä ole välttämättä saatavilla eri tehtäviin, vaikka kuinka yritetään! Syy ei ole tumpeloissa työntekijöissä eikä vanhemmissa. Vaan isoissa yhteiskunnallisissa muutoksissa.
Itse asiassa yksi konfirmaation perinteisistä perusajatuksista on ollut ajatus, että sen jälkeen nuoret saavat ”itsenäisesti” osallistua seurakunnan elämään. Mutta nythän se on lähinnä siirtymäriitti pois seurakunnan elämästä (joka on ollut perusteellisesti katkolla jo ennen rippikoulua, sanoisin). Meillä ei. Koska yhteisöllisyys ja reilun konservatiivinen ”jeesustelu” kantavat Jumalan armosta hyvää hedelmää.
Korostan vielä sitä, että jo naapuriseurakunnat voivat olla keskenään uskomattoman erilaisia sekä paikallisen kulttuurin että uskonkäsitysten osalta. Se, mikä toimii Pirkkalassa, ei välttämättä toimi Pohjois-Pohjanmaalla eikä se, mikä toimii hyvin Ahvenanmaalla, toimi ollenkaan Pohjanmaan ruotsinkielisellä ”raamattuvyöhykkeellä”. Tiiviit herätysliike- ja seurakuntayhteisöt ovat ne, jotka taitavat pärjätä parhaiten. Vaikka niitä mollataan ja väitetään ahdasmielisiksi.
Nyt sitten jo taidan käsittää mistä kenkä puristaa. Olemme puhuneet jatkuvasti aivan eri asiasta.
Kerrot nyt: ” Kiitos tarjoutumisesta, mutta meillä on useina vuosina ollut enemmän isosiksi tulijoita kuin mukaan mahtuu ? Huippuporukkaa, muuten.”
Joten ei siellä ole mitään niistä hankaluuksista mistä aiemmin niin pontevasti kirjoitit. Kerroit vain mitä muualla tapahtuu. Huolesikin kohdistuu vain yleensä kirkon toimintaan. Se huoli ei ole muuttamassa kuitenkaan mitään, vaan toimii vain huolena yleisellä tasolla maamme tilanteesta. Teillä siellä onkin nähtävästi kaikki hyvin ja muutokseen ja ei ole mitään suurta tarvetta.
Se selittää minulle nyt vihdoinkin sen voimakkaan muutosvastarinnan , jota jatkuvasti olen joutunut kohtaamaan, kun olen keskustellut kanssasi rippikoulusta. Olen saanut tekstistäsi kuvan että olet täysin turhautunut ja leipääntynyt koko asiaan. Etkä odota jatkossakaan minkään muuttavan tilannetta paremmaksi. Tämä siis ei koskekaan omaa seurakuntaasi, vaan yleensä kirkkoa. Olenkohan nyt vihdoinkin käsittänyt sinut Marko oikein?
Martti Pentti. Meillä päin melkein puolet vihkipareista ja joskus suruväkikin tuo mukanaan ”oman” vapaaehtoisen kanttorin. Mutta on aika ongelmallista, jos kanttorien ja muiden musiikin ammattilaisten ammattitaitoa ei arvosteta vaan heidän tilalleen haalitaan vapaaehtoisia. Lähetyshiippakunnan kanttorit ovat kaikki vapaaehtoisväkeä.
Pekka Veli Pesonen. Ymmärsit osittain oikein 😉 Tällaisella keskustelupalstalla ei voi eikä saa keskittyä yksittäisen seurakunnan asioihin. Olen ollut töissä kahdeksassa hyvinkin erilaisessa, mutta pienehkössä seurakunnassa suomi/ruotsi -kielirajan molemmilla puolilla. Olen osallistunut niistä kuudessa rippikoulun pitoon. Lisäksi saan viestejä tästä aihepiiristä koko ajan. Tämän kokemuksen pohjalta ajattelen, että monet ajatuksesi ovat hyviä, mutta täysin epärealistisia käytännön toteutuksen kannalta. Olen yrittänyt selittää Sinulle, miksi näin on. Jollakin paikkakunnalla voidaan oikein hyvin toimia sen suuntaisesti kuin ajattelet, mutta naapuriseurakunnassa ei missään tapauksessa.
On olemassa monia ”oikeita” tapoja tehdä hyvää rippikoulu- ja nuorisotyötä. Niin hyvää seurakuntaa tai kristillistä järjestöä ei olekaan, että jotain ei voisi tehdä paremmin tai uudella tavalla. Mutta se, mitä yksi pitää oikein hyvänä voi toisen silmissä olla aivan kauheaa ja väärää. Ja se ei johdu vain muutosvastarinnasta vaan monista muistakin asioista.
On hienoa ettei enää tarvitse paukkuja tuhlata. Nyt kun tajuan, miksi olet jatkuvasti Marko tuonut esiin minulle itsestään selviä asioita ja olet kovasti koettanut saada minut vihdoinkin käsittämään niiden merkityksen. Nyt sitten saa tietää, että olimme molemmat täysin hakoteillä.
Keskustelu ei mennyt hukkaan. Se avasi minulle asian aivan ”uudelta” ja keskeiseltä näköalalta.
Olenkin aiemmin todennut, että kirjoitan siksi, jotta ymmärtäisin mitä ajattelen. Nyt tuossa aiemmin kirjoittamassani se taas kerran tuli todeksi:
” Mielestäni on selvää ettei nuoria kiinnosta seurakunta enää leirin jälkeen. Onhan sen tarkoitus saavutettu, kun konfirmaatio on takana. Pitäisi olla jokin syy olla jatkossa mukana. Jollei sitä työntekijä kykene kehittämään, niin miksi nuoret tulisivat toimintaan?
Siinähän se jo tuli sanottua. Eli: ripari vetää nuoren jatkossa mukaan , mikäli rippikoulu kykenee vastaamaan tuossa kehitysvaiheessa olevan nuoren kehityksen kannalta olennaisiin seikkoihin ja tekee sen vielä yllättävän positiivisella tavalla.
Muuta ei siihen tarvita. Se riittäisi. Nyt kuitenkin ohjaajilla on paljon muita tavoitteita, eikä nuoren keskeinen tavoite pääse toteutumaan. Pelkästään sen tähden, että ohjaajien tavoitteet ovat leirin onnistumisen kannalta keskeisiä. Tietysti ohjaajien tavoitteena täytyykin olla se että oppitunnit pidetään ja aikataulut toimii ym.ym. Se vain helposti estää sen että nuori jää paitsioon.
Sen ei olisi mikään pakko kuitenkaan toimia niin. On vain totuttu siihen, että näiden tavoitteiden mukaan toimitaan. Jolloin tuo tavoite, että nuori omasta halustaan olisi jatkossa mukana ei voi toteutua.
Rippikoulutyö asettaan niin suuria haasteita jokaiselle, joka siitä joutuu vastuun ottamaan, niin ettei tuo yksi haaste enää tule edes mieleenkään. Varsinkin, jos kymmenet vuodet on puskettu leirit
samalla sapluunalla. Työntekijät elävät leiriviikon ihan omassa kuplassaan ja ovat oikein onnellisia, kun se vihdoinkin on ohi. Leiriläisillä on oma kuplansa ja nämä kuplat voisi helposti yhdistää, jolloin kaikki voittaisivat. Näin vain ei tehdä, koska sellaiseen mahdollisuuteen ei uskota.
Pekka Veli Pesonen. Kolme kommenttia viimeiseen väitteeseesi. Omasta ja pienen seurakunnan näkökulmasta. (1) Rippikoulu on tiimityötä. Yleensä työyhteisöissä on sekä niitä työntekijöitä, jotka ovat leireillä mielellään että niitä, joille kysymys on jollakin tasolla ”pakkotyöstä”. Joku voi olla hyvä kristinopin opettaja ja nuortenkin mieleen, mutta se leirielämä ei vain sovi. Ketään ei kuitenkaan voida vapauttaa lakisääteisen ja vahvasti säädöksillä määritellyn työtehtävän suorittamisesta. Varsinkaan, jos työtehtävien jakajia ei ole. Leirillä olo on intensiivistä ja myös nuoret tapaavat tarvita omaa aikaa keskenään.
(2) ”Rippikoulusapluunat” ovat välttämättömiä, koska pienissä seurakunnissa ei voida käyttää viikkokausia rippileirien suunnitteluun (palaan vielä tähän) ja vain lykätä häitä, hautajaisia, kasteita ja jumalanpalveluksia. Tai koko ajan tehdä uusia tuntisuunnitelmia. (3) Olen vankasti eri mieltä kanssasi siitä, että työntekijöiden ja nuorten ”kuplat” voitaisiin jotenkin helposti yhdistää ja sitten ’naps’ saada vielä nuoret riparin jälkeen messuun. Meillä tulee kyllä messuun nuoria aikuisia ja lapsiperheitä. Syitä haasteisiin on monia: a) paikkakunnan herätysliikekulttuuri, b) yhä kasvava maallistuminen, c) kirkkoamme vaivaava ns. liberaaliteologia, d) maamme matalakirkollinen perinne , e) muuttoliike: yhtäällä väki vähenee ja toisaalla lisääntyy, jolloin yhteys omaan seurakuntaan katkeaa. Poikkeuksena ovat jälleen vankan kristillisen vakaumuksen omaavat: konservatiivinen herätysliikeväki ja pienet yhteisöt…
Lopuksi. Periaatteessa kukaan meistä ei voi eikä saa soveltaa mitään vuosikymmenten takaista sapluunaa, koska nykyinen rippikoulusuunnitelma eroaa entisestä. Pedagogiikassa on erittäin paljon hyvää. Vanhan, vuoden 1948 kristinopin ja vuoden 1980 suunnitelman sisäistäneenä kritisoin kuitenkin rippikoulusuunnitelmaa sekä teologisesti että käytännön kannalta realismin puutteesta. Ei se auta kirkkoamme, että lapsenuskonsa mitä ilmeisimmin jo ajat sitten menettäneitä nuoria ja isosia pidetään tosikristittyinä vain siksi, että ovat kastettuja. Ja kun he sanovat olevansa ateisteja, leikimme, että he ovatkin kristittyjä. Ja kuitenkin: meidän ei pidä tuomita tai sysiä syrjään vaan luottaa Jumalaan sekä tehdä työmme.
Tämä on niin hieno aihe, että kirjoitan tästä blogin, kunhan ehdin.