Eteläafrikkalainen Kevin Carter oli aikansa tähti, lähes rocktähti. 1993 keväällä hän otti Etelä-Sudanissa kuvan nälkiintyneestä pikkutytöstä, joka puoliksi raatona konttasi hiekalla. Muutaman metrin päässä takana vaani korppikotka niin kuin saksankielenopettaja. Pienen matkan päässä oli avustusleiri. Carter otti kuvan ja poistui paikalta. Se oli hänen työtään, hän oli valokuvaaja. Kukaan ei tiedä, miten tytön kävi. Luultavasti sekä Carter että korppikotka saivat, mitä halusivat. Korppikotka sai saaliin, Carter Pulitzerin.
Olen kahtena päivänä kulkenut Helsingin kaupungissa niin kuin turisti. En ole uskaltanut kuvata ihmisiä. Siinä ei ole mitään laitonta. Saan laittaa vaikka sanomalehteen kuvan ihmisestä kadulla. Saan ottaa kenestä tahansa vaikka miten läheltä kuvaa. Kuvaajan ei tarvitse kysyä julkisella paikalla lupaa.
Kapakassa ei saa ottaa kuvaa ja julkaista sitä, mikäli henkilö on tunnistettava, ja – tämä on se ydin – mikäli kuva asettaa henkilön epäedulliseen asemaan. Monet kapakat ovat tarkkoja ja antavat kuvausohjeita, mistä sitä stand up -koomikkoa saa valottaa, ettei ihmisiä vain näy kuvassa. Ihmiset ovat tuskissaan, jos heidät kuvataan hengellisillä kesäjuhlilla, joihin on vapaa päääsy kaikilta. Kuvata saa. En enää edes muista, miksei kirkoissa saisi kuvata. Ei varmaan haittaa, jos etäisyyden päästä kuvaa aurinkorantaa, mutta on kiusallista, jos vahingossa kennolle jää jälki satunnaisen turistin tisseistä.
Molemmat kädet varattuina seisovaa humalaista miestä porttikongissa ei saa kuvata, tai ainakaan kuvaa ei saa julkaista, jos kuvasta tunnistaa, kuka siinä oikein kusee ja puhuu kännykkään yhtäaikaa.
Vaikka kuvaaminen ei ole laitonta, se on oman olemisen kannnalta vaikeaa. Siksi on helpompi kuvata maisemia ja rakennuksia. Ihmisiä on helpompi kuvata, jos heiltä on saanut sanattomankin luvan, ja jos kuvalla selvästi on jokin tarkoitus, kuten matkamuisto. Mutta mikä matka- tai arkimuisto on siinä, että kuvaa ventovieraan ihmisen?
Täten muuten keksinkin projektiksini kuvata japanilaisia turisteja, mutta en ole edennyt asiassa mihinkään. Heillä on EOS 5D Mark III:t ja pitkät punaisella rinkulalla varustetut kalliit putket, ja he ovat riittävän etäisiä mutta sympaattisia. Heillä on viiden tonnin kalusto kaulassaan. Mitä he oikein kuvaavat? Sellainen turisti tosiaan on dokumentoinnin arvoinen, kun hän kerran tulee meitä dokumentoimaan matkamuistoksi.
Betlehemissä ja Itä-Jerusalemissa en uskaltanut kuvata arabeja läheltä. Akkossa kuvasin vahingossa vanhan musliminaisen, joka peitti kasvonsa, häntä otti pannuun, kun punakka turisti teki kuvan ihmisestä. Phuket Townissa kuvasin taksikuskia takapenkiltä salaa, halusin saada kaikki hänen autonsa koristehärpäkkeet, karvaratin ja Buddha-kuvat ruudulle, mutta valoa oli liian vähän.
Turistiasenteella Helsingissä on helpompi, koska jutun juju tuntuu olevan, että on riittävän ulkopuolinen tilanteeseen nähden. Kun kohde riittävän etäinen henkisesti, kohde on sananmukaisesti kohde. Välimaasto on vaikein, ja siksi Helsinki on vaikea, kun kuvauksella ei ole mitään tarkoitusta, kuvia ei käytetä mihinkään. Valokuvaamisen murhe ja onni on siinä, että samaan aikaan ollaan yhteydessä todellisuuteen ja ihmisiin, samaan aikaan entistä vieraantuneempia. Linssin ja etsimen lävitse kuvaaja kadottaa kontaktin. Emme esimerkiksi voi keskustella ja samaan aikaan räpsiä toisistamme kuvia.
Kun ihminen on riittävän etäällä, hänestä tulee oudon henkilökohtainen. 1930-luvun laman ikoniksi nousi 32-vuotias uurteinen ja ryppyinen Florence Owens Thompson. Hänet kuvasi Dorothea Lange, ja kuva on vuosikymmenestä toiseen puhutellut ihmisiä.
Minusta toisen tuskan ja hädän valokuvaaminen tuntuu sairaalta. Kuinka psykopaatti pitää olla, että pystyy kirurgin viileydellä viiltämään toisen sielua? AP:n lehtikuvaaja Nick Ut otti 1972 kuuluisan kuvan pikkutytöstä, jonka napalm oli polttanut. Ut sentään pelasti tytön toisin kuin Carter, joka myöhemmin teki itsemurhan.
Eilen romanimuusikot, joiden ohi tavallisesti kuljen joka päivä, olivat hetken ajan onnellisia, kun räpsin heistä kuvia. Tilanne meni todella nopeasti ohi, enkä oikein uskaltanut siihenkään jääda kikkailemaan ja säätämään. Minulta puuttuu vielä se kuvaajan viileys, vaikka ”lupa” oli. Kameran käyttämisen oppimisessa on jotain samaa kuin aseen käsittelyn oppimisessa. Kamerasta voi sanoa niin kuin Woody Guthrie kitarastaan, ”this machine kills”.
Silti erikoisesti tunsin hetkellisesti, että minulla oli persoonallinen yhteys romanimuusikoihin, joiden ohi muutoin kävelen oikeastaan päivittäin. Kuvauslaitteen avulla voi myös tulla nähdyksi, sen avulla voi pysähtyä katsomaan.
(Edit: valitan, päätin poistaa lataamani kuvat ”tekijänoikeusriidan” vuoksi.)
On myös ryhmä ihmisiä, jotka tulevat nimipäiville, polttareihin, häihin, hautajaisiin, uudenvuoden bileisiin etc kamera kaulalla roikkuen. He räpsivät kuvia kaiken aikaa kaikesta. Kuvia, joita ei koskaan asianomaisille näytetä. Mitä näille kuville tapahtuu? Onko kamera ikään kuin suojapanssari, sorry en ehdi keskustella, en ehdi paljastaa tunteitani minä nääs kuvaan.
May Roth-Edelmann, juuri noin. Olen kokenut sen itse, aivan huomaamatta. Joskus turistimatkoilla on vaikea valita: dokumentoinko tilanteen, vai heittäydynkö itse mukaan?
Kuvaan saatetaan yrittää vangita tapahtuman sielu niin kuin Godardin Karabinieerit -elokuvassa tehdään. Sodasta palanneet miehet tuovat saaliinaan laukullisen postikortteja osoittaen näin aivan kuin omistavansa tapahtuneet tilanteet. Samoin kuvaaja yrittää napata muiston mukaansa, niin että se olisi helposti toisinnettavissa kuvaa katsomalla.