”Kenenkään ei voida edellyttää kuuluvan herätysliikkeeseen tai mihinkään hengellisyyteen vastoin omaa tahtoaan. Mikäli henkilö kokee, ettei hän jaa enää yhteisön uskonymmärrystä tai arvoja, ei häntä tietenkään tule pakottaa tai vaatia tähän. Toisaalta hänkään ei voi vaatia muita olemaan samaa mieltä kanssaan vetoamalla esimerkiksi siihen, että mikäli näin ei ole, se on hengellistä väkivaltaa, painostusta tai hoitokokous häntä varten.”
– SRK:n johtokunnan puheenjohtaja Matti Taskila Kalevassa 10.1.2021.
Tämä on mielestäni juuri näin.
Viimeaikoina Oulussa ilmestyvä Kaleva-lehti on nostanut esiin vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvää problematiikkaa. Mielenkiintoista, että juuri Kaleva. Oulua pidetään edelleen SRK-vanhoillisuuden pääkallonpaikkana eikä vähiten sen vuoksi, että Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen päämaja sijaitsee Oulussa. Iso osa Suomen 100 000:sta vanhoillislestadiolaisesta asuu juuri Kalevan levikkialueella Pohjois-Pohjanmaalla. Mikäli pitää paikkansa, että Pohjois-Pohjanmaan väestöstä noin 16% on vanhoillislestadiolaisia, tarkoittaisi se sitä, että Oulussa asuu noin 35 000 vanhoillislestadiolaista (arvio lienee reippaasti yläkanttiin). Vähemmistö kyllä, mutta ei pienimmästä päästä.
Tämän myös Kalevan toimittaja kertoo syyksi, miksi jutut tehty. Sekä sen, että Kaleva toimii alueensa kaikenlaisen vallankäytön valvojana. Tämä oli uutta minulle. Oulussa kun Kalevaa ihan yleisesti on pidetty nimenomaan vallankäyttäjänä, ei sen vahtikoirana.
No niin.
Esiin ovat jälleen kerran nousseet niin kutsutut hoitokokoukset. Kalevan toimittaja on haastatellut kahtakymmentä ns. hoidettua. Hoitokokoukset on pidetty viimeisen kymmenen vuoden aikana.
On melko luonnollista, että lehdessä haastateltujen hoidettujen käsitys kohtelustaan on läpeensä negatiivinen. Olisiko, jos halua olisi ollut, löytynyt myös toisenkaltaisia käsityksiä? Haastatteluista jää vaikutelma, ettei SRK ole – pyynnöistä huolimatta – ollut kovin halukas osallistumaan hoitokokouksiin. Aneluista huolimatta edustajaa ei ole useimmiten lähetetty.
Mistä on kysymys?
Kalevan ns. asiantuntijoina ovat yhteisöllisestä väkivallasta väitellyt lakimies sekä vanhat tutut: hoitokokouksista hiukan poleemisen kirjan aikanaan kirjoittanut politiikan tutkija, tohtori Aini Linjakumpu sekä Uskontojen Uhrien toiminnanjohtaja Joni Valkila.
Valkila kertoo käsityksenään, että erityisesti nuorehkoja ihmisiä on painostettu noudattamaan yhteisön normeja. Eihän? Mistä löytyisi puolueyhdistys tai ammattiyhdistys tai vaikka ompeluseura, joka katsoo läpi sormien normiensa rikkojia?
Ei mistään.
Linjakumpu kertoo, ettei hoitokokouksia enää suinkaan pidetä 1970-luvun malliin ja että ”hoitaminen” on nykyisin pienimuotoisempaa. Molemmmat väitteet varmasti totta. Siitä kertoo jo SRK:n pidättyvyys edustajiensa lähettämisen suhteen. Ari-Pekka Palolan viimevuotisessa SRK:n historian kolmannessa osassahan todettiin SRK:n lähettäneen edustajia satoihin hoitokouksiin, myös pyytämättä. Linja ainakin tässä suhteessa todistetusti muuttunut.
Erona erityisesti 1970-luvun hoitokokouksiin lienee myös, että silloin parannusta tehtiin ennen muuta erilaisista hengistä, etenkin ns. kososlaisuudesta, josta oikeastaan silloin enää kukaan ei tiennyt, mitä se tarkalleen ottaen oli. Nyt sielunhoidollisten neuvonpitojen aiheen lienee keskeisemmin ollut ns. tekosynnit.
Rauhanyhdistyksillä on perustuslain mukaisesti täysi oikeus uskontunnustuksen mukaisesti tapahtuvaan toimintaansa. Kenenkään ei ole pakko kuulua rauhanyhdistykseen ja yhdistys saa valita jäsenensä. Mikäli henkilö ei jaa rauhanyhdistyksen tai laajemmin herätysliikkeensä uskonkäsitystä, ei hänellä ole mikään pakko kuulua siihen. Hän ei toisaalta voi vaatia, että muut muuttaisivat vakaumustaan.
Selvää pässinlihaa. Eikö vain?
Kalevan tiettyä tasapuolisuutta kuvastaa se, että joulukuussa lehdessä oli myös pitkä, hyvin positiivinen artikkeli vanhoillislestadiolaisuudesta. Siinä haastateltiin nuorehkoa naista, äitiä, joka kuvasi suhdettaan uskonyhteisöönsä myönteisesti, hyvin turvalliseksi, samoin haastateltiin SRK:n viestintäpäällikköä sekä Oulun yliopiston tutkijatohtoria, liikkeestä eronnutta, joka kuvaili kokemustaan luennolta, jossa käsiteltiin arkielämän rasisimia. Hän tuli luennolla istuessaan ajatelleeksi, että siinä oli paljon samaa kuin siinä, miten kohdellaan lestadiolaisia.
Samassa Kaleva-lehdessä oli myös pitkä Oulun piispan Jukka Keskitalon haastattelu liittyen vanhoillislestadiolaisuuteen. Teologian tohtori Keskitalohan toimi ennen piispuutta vajaa kymmenen vuotta kirkkohallituksen kansliapäällikkönä. Älykäs mies, joka tuntee pohjoisen uskonnollisen ilmanalan jo kotiseutunsa Karungin perusteella ja taatusti osaa hyvässä mielessä asetella sanansa oikein. Haastattelussa Keskitalo antaa vanhoillisuudesta suhteellisen myönteisen kuvan, kipupisteitä kuitenkaan unohtamatta. Jutustä jää selkeä kuva siitä, ettei ole esteitä rauhanomaisen rinnakkaiselon jatkumiselle liikkeen ja kirkon välillä pohjoisen hiippakunnan alueella.
Joulukuun puolivälin Kalevassa on myös päätoimittaja Sanna Keskisen kolumni, jossa hän ihmettelee Pohjois-Pohjanmaalla vallitsevaa vastaikkainasettelua lestadiolaisten ja ei-lestadiolaisten välillä. On pakko kysyä, mitä ihmeen vastakkainasettelua? Oulussa on lestadiolaisia ollut viimeiset 150 vuotta ja hyvin mennyt. Voi toki olla, että läpimaallistuneelle tai pelkästään liberaalin seksuaalieettisen evankeliumin kyllästämälle ihmiselle monet vanhoillislestadiolaisen liikkeen uskonkäsitykset ja elämäntapanormit näyttävät nykyisin yhä enemmän vierailta ja oudoilta.
Kalevassa 14.1.21 saa puheenvuoron Oulun 1500-jäsenisen Rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Timo Aho. Ahon mukaan hän on vuosien saatossa osallistunut useisiin ”hoitokokouksiin” ja myös vetänyt niitä. Aho ei näe asiassa ongelmaa. Ahon mukaan jo Raamatun alkulehdiltä saakka on ihmisiä puhuteltu ja nuhdeltu eikä rauhanyhdistyksen puheenjohtaja näe nytkään näissä sielunhoidollisissa neuvonpidoissa mitään pahaa.
Samaisessa lehdessä suunvuoron saa myös Oulunsalon Salonpään 150:n hengen rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Olli-Matti Tervaniemi. Hän puolestaan on toiminut yhdistyksen puheenjohtajana yhdeksän vuotta eikä sinä aikana ole ns. hoitokokouksille ollut tarvetta eikä niitä ole järjestetty.
Näin se on. Eri rauhanyhdistyksillä on erilainen herkkyys ja toisaalta tarve järjestää näitä neuvonpitoja.
En täysin ymmärrä, miksi Kaleva-lehti on tällä volyymilla juuri nyt nostanut vanhoillislestadiolaisuuden esiin. Rovaniemellä toki käytiin kirkkoherran vaali, jossa kipinöitä sinkoili ja vl-liikkeeseen kuulunut pappi voitti vaalin ylivoimaisella äänten enemmistöllä. Kalevan kunniaksi on sanottava, että lehti melkeinpä poikkeusellisessä määrin on pyrkinyt tasapuolisuuteen. Puheenvuoro on annettu myös vl-liikkeen rivijäsenille, rauhanyhdistysten puheenjohtajille, piispalle sekä liikkeen kriitikoille ja siihen kriittisesti suhtautuville tutkijoille, yleisönosastoa unohtamatta.
Ajoittain kuuluu nurinaa siitä, että väitetään vanhoillislestadiolaisten edelleen sulkevan pelastuksen ulkopuolelle liikkeeseen kuulumattomat. Asia ei muutamia kaikkein hulluimpia hoitokokousvuosia lukuunottamatta kuitenkaan koskaan ole ollut kategorisen yksioikoinen. Käsitykset ovat vaihdelleet ajallisesti ja paikallisesti, sosiologisesti ja teologisesti ja myös sen mukaan, onko puhujana pappi vai maallikko. Kannattaa muistaa, että vanhoillislestadiolaisuus on aina ollut kuitenkin ennen muuta maallikkoliike eikä sen oppia koskaan ole hiottu akateemisissa teologisissa työpajoissa. Osmo Tiililä kuvaa, kuinka rukoilevaisuuden, toisen maallikoiden pitkään johtaman liikkeen, ”oppi on muodostunut miesten mukana.” Tämä sopii erityisen hyvin SRK-vanhoillisuuden arjen teologiaan.
Vanhoillislestadiolaisuuden opinkäsityksiä kritisoivat antavat usein implisiittisesti vaikutelman ikäänkuin evankelilaisluterilaisessa kirkossa vallitsisi opillisen yksimielisyyden auvo ja harmonia, vanhoillislestadiolaisuutta lukuunottamatta. Näin ei ole. Miten moni pappi enää uskoo, että inkarnaatio, Kristuksen sijaiskuolema, Hänen ylösnousemuksensa ja muut lunastusteot ovat kirkon tunnustuksen mukaisesti todellisia pelastavia tapahtumia historiassa, ei mitään symboleja tai pelkkiä myyttejä tai uskontapahtumia tai sen sellaisia? Ei kovin moni. Ja kyse kuitenkin perustavista uskontotuuksista.
Oulun tuomiokapituli päätti jokin aika sitten olla rankaisematta pappeja, jotka vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja vastoin kirkon virallista avioliittokäsitystä. Käytännössä siis rikkovat kirkkolakia ja piispojen ohjeistuksia. Että siitä vaan, kirkon opetuksista viis! Onnneksi meillä on vanhoillislestadiolaiset, joiden kanssa voi harrastaa kirkkokuria.
Tosiasiassa kirkossa käytännössä vallitsee hyvin väljän opillisen peitteen alla suuri heterodoksia. Ne, jotka suuriäänisimpinä vaativat vanhoillislestadiolaisuutta tiukkaan opilliseen kuriin, usein toisaalla ovat itse niitä, jotka siitä vähiten välittävät.
PS. Iltasanomissa (14.1.21) Turun arkkihiippakunnan tuleva piispa Mari Leppänen hiukan teatraalisesti huokaa (liittyen nuorten naisten oletettuun vieraantumiseen kirkosta), että: ”he kokevat vieraaksi sen, jos kirkko ei elä niin kuin opettaa..” Leppänen luonnollisesti tarkoittaa tasa-arvoa ja sukupuolineutraalia avioliittoa.
Mutta..
Kirkkohan edelleen kiistatta opettaa, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Lisäksi jotenkin absurdilta tuntuu, että juuri Mari Leppänen monissa haastatteluissaan uhriutuu siitä, että hänet erotettiin vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä tultuaan vihityksi papiksi. Minusta pikemminkin – anteeksi vaan – näyttää siltä, että juuri tämä oli yksi syy nopealle nousulle kirkon hierarkian huipulle.
”Itse asiassa vanhoillislestadiolaisuudessa näyttää esiintyneen vähemmän lasten hyväksikäyttöä ihmismäärään suhteutettuna kuin muualla.” Onko näitä tilastoitu jossakin vai mihin perustat tämän lausuman?
Näin asian muotoili radion keskusteluohjelmassa asiaa selvitellyt tutkija. Muistaakseni Johanna Hurtig.
Joo – tämä oli aikoinaan ”hauska” keskustelu.
Lestadiolaisten hyväksikäyttökohussa oli paljon samoja kuin yleensä moraalisissa paniikeissa. Tai kuten kuten toimittaja Jani Kaaro aikanaan kirjoitti: ”On valtavirrasta poikkeava ryhmä, kestämättömiä väitteitä, asiantuntijoita, jotka väittävät tunnistavansa pahan ja internetin vihakampanjoita ja keskustelupalstojen loanheittoa.”
Tähän loanheittoon osallistui kritiikittä koko media ja myös niin kutsuttu kirkollinen media. Oli varsin helppo laskea, sekä Hurtigin että laajempien tilastojen perusteella, että vanhoillislestadiolaisuudessa oli itse asiassa vähemmän lasten seksuaalista hyväksikäyttöä kuin väestössä keskimäärin.
Marko muistaa paremmin – ehkä Hurtig itsekin myönsi tämän.
Jokatapauksessa moraalipaniikki oli saatu aikaan ja lestadiolaiset roviolle. Tällä en tarkoita, että yksikään hyväksikäyttötapaus olisi lestadiolaisten parissa sen oikeutetumpi kuin muuallakaan, pikemminkin päinvastoin.
En tiedä, mikä, mutta lestadiolaisuudella on ollut taipumus herättää valtaväestössä pahennusta ja kohua liikkeen alusta saakka. Kumma juttu, kun vanhoillislestadiolaiset poikkeavat valtaväestöstä keskimäärin ainoastaan positiiviseen suuntaan: rehellisiä, raittiita, ahkeria, työteliäitä ja vastuuntuntoisia kansalaisia.
Muistan yliopistolta erään tapauksen. Luento käsitteli lestadiolaisuuden historiaa. Vieraileva luennoitsija pisti magnetofin eli netin päälle ja kuunneltiin näytteenä jotain saarnaa vuosikymmenien takaa. Ei kulunut kauan, kun saliin oveen koputettiin ja viereisen tilan naisluennoitsija pyysi närkästyneenä laittamaan äänen hiljisemmaksi. En tiedä, oliko volyymi liian kovalla vai häiritsikö sisältö…
Jos ajatellaan,että kristinusko toisi jollekin ryhmälle jotain eettistä lisäarvoa, ko tapauksia pitäsi kiihkeimmissä uskonyhteisössä olla huomatavasti muuta yhteiskuntaa vähemmän, sillä eihän se ihme ole jos juoppo juo, se on ihme jos/kun raitis ryyppää…
Nii’n. Onhan se outoa, jos raitis ryyppää, mutta suoranainen ihme, jos juoppo ei juo.
Martti Pentti. Kyllä vanhoillislestadiolaisuudesta patologisia piirteitä ja käytäntöjä löytyy. Toisista suvuista ja toisilta paikkakunnilta enemmän kuin toisilta Mutta kyllähän se myönteistä on, jos asioihin puututaan edes nyt. Hyväksikäyttöä ja sen peittelyä ei pidä hyväksyä.
Jotenkin minua häiritsee se, että vanhoillislestadiolaista liikettä tarkastellaan usein jotenkin erilaisten standardien valossa kuin muita uskonnollisia yhteisöjä tai vaikkapa urheiluseuroja. Ei ole oikein vihjata, että kokonainen hengellinen liikke on paheiden pesä, kun kysymys on perhepatologiasta. Totta kai myös rakenteita ja käytäntöjä on voitava arvioida ja tarvittaessa muuttaa.
Tiedän pohjoisen-vuosiltani myös tapauksista, joissa esimerkiksi 1970-luvun hoitokokousten menettelyjä korjattiin vähin äänin toisten vanhoillislestadiolaisten toimesta. Voisin ajatella, että vastaavaa tapahtuu nytkin. Siitä ei vain puhuta julkisuudessa.
Marko Sjöblom kirjoittaa, ettei ”ole oikein vihjata, että kokonainen hengellinen liike on paheiden pesä, kun kysymys on pehepatologiasta”.
Vuosikymmen sitten pietarsaarelaisen Skutnäs Bönehusin entisen erittäin arvostetun saarnaajan lapsenlapset kertoivat julkisuudessa, kuinka heidän isoisänsä oli käyttänyt heitä seksuaalisesti hyväkseen. En enää muista tarkkaan asiasta muun muassa ÖT:ssä ja Kyrkpressenissä käytyä keskustelua, mutta minulle jäi mielikuva, jonka mukaan isoisän asema seurakunnassa, Jakobstads Fridsföreningenissä, oli niin kyseenalaistamaton, että hyväksikäyttö saattoi jatkua, vaikka siitä oli vihjeitä.
Hyväksikäytön paljastuminen johti fridsföreningenissä uudistuksiin, joilla hallintoa demokratisoitiin ja vastuita jaettiin.
Se, mitä Skuttnäs bönehusissä tapahtui, ei tietystikään leimaa koko ruotsinkielistä rauhansanalaisuutta.
Siitä ja monesta muusta vastaavanlaisesta tapauksesta missä tahansa yhteisössä on kyllä otettava se oppi, ettei yhteisössä saa syntyä tilannetta, jossa jonkun keskeisen henkilön tekemisiin on mahdotonta puuttua.
Sami Paajanen. Yksi kipupiste tässä onkin, että vanhoillislestadiolaisuuden suhde kirkkoon on syvästi jännitteinen. Kirkon sielunhoito- ja rippikäytännöt ovat erilaisia kuin vanhoillislestadiolaiset vastaavat. Tästä seuraa, että vanhoillislestadiolaiset toimivat eri tavoin kirkollisen esivallan (kansankirkon) ja Jumalan valtakunnan palveluksessa. Vaikka eroja ei kannata ylikorostaa, juuri kaksoisstandardit voivat olla ongelma eri paikkakunnilla. Ja kuten Kari-Matti on pitänyt esillä, kirkkomme on sillä tavoin teologisesti epäyhtenäinen, että juuri vanhoillislestadiolaisuuden ”ruotuun laittaminen” näyttäytyy vaikeana. Miksi heidät, mutta ei muita? Ja jos muut, miksi ei heitä? Omasta puolestani olen huolissani siitä, että tällainen ”ruotuun laittaminen” tavataan käynnistää kirkossamme sen mukaan, minkä arvioidaan parhaiten palvelevan julkisuuskuvaa. Ja se taas ei ole oikein moraalista ainakaan minun mielestäni.
Täydennän vielä vähän. Pelastus- ja seurakuntaopista seuraa, että sekä ns. hoitajien että ns. hoidettavaksi joutuneen itsensä kannalta kysymys ei ole enemmästä tai vähemmästä kuin iankaikkisesta pelastuksesta. ”Toisella tavalla uskova” kun ei pelastu, ei hoitajien eikä hoidettavien käsityksen mukaan. Koska juuri tämän yhteisön kautta saadaan vanhurskauttava usko ja säilytään siinä. Ja koska uskonvanhurskautta seuraa elämänvanhurskaus, joka ilmenee yhteisten normien mukaisena vaeltamisena. Ja koko paketissa on koko ajan mukana hyvin paljon syvää kristillisyyttä, oikeaa, vankasti luterilaista ja hyvää.
Kirkko tai paikallisseurakunta ei tietenkään voi puuttua itsenäisten kristillisten yhdistysten toimintaan ja sielunhoitoon muuten kuin omien työntekijöidensä osalta sekä oman kantansa julki tuomalla sekä työntekijöitään valvomalla. Koko ajan on kuitenkin muistettava se, että kirkon oma ääni on hyvin ristiriitainen monissa asioissa. Kenenkään, varsinkaan heikkojen, etu ei varmasti ole, että vanhoillislestadiolaisuus ajetaan nurkkaan tai omaksi vapaakirkokseen.
Marko, ei mikään yhdistys ole läpeensä paha, ja itsenäisten yhdistysten toimintaan kirkko voi helposti puuttua. Tämä tahto tila kuitenkin kirkoltamme puuttuu, siksi kirkomme sietää mitä erilaisimpia oppeja josta lestadiolaisteologia on vain yksi malliesimerkki. Yleensä on niin, jos kirkko ei hoida kirkkokuria sitä tehtävää rupeavat hoitamaan ” kuolleet kivet” eli tässä suhteessa media. Se on jonkinlainen hätähuuto, kirkolle, miksi ette puutu? Lestadiolaisten teologiset variaatiot aiheuttavat ensisijaisesti nämä ongelmat. Luterilaista se ei ole.
Mielestäni vanhoillistadiolainen oppi on raamatullista ja lutherilaista, mutta lestadiolaisin painotuksin. Taloudellisesti vanhoillislestadiolaisuus ei millään tavoin ole riippuvainen kirkosta ja kuten 1960-alun tapahtumat osoittavat, se pärjää myös ilman pappeja. Tarkoitan tilannetta, että liike joutuu irtautumaan kirkosta, mutta huomattava osa sen papeista haluaisi jäädä leipävirkaan. Tälläinen tilanne todennäköisesti olisi edessä, mikäli samaa sukupuolta olevien vihkiminen kirkossa tulisi, myös virallisesti, mahdolliseksi.
Tuosta Reisjärvi-Haapajärvestä ylöspäin pohjoiseen ja koilliseen tilanne on kirkossa se, että sen soppaan ei jää kyllä kuin sattumia, mikäli vl-liike joutuu kirkosta joskus lähtemään.
Kari-Matti Laaksonen, tuntuu melkein siltä, että kansankirkko saa muuttua melkein millaiseksi vain eikä silti Rauhanyhdistyksen väki lähde pois siitä.
Ymmärrän Mika mitä tarkoitat. Liittyy vanhoillislestadiolaiseen ekklesiologiaan.
Martti Pentti. Kyllä niitä uhreja valitettavasti vaiennetaan muissakin yhteyksissä. Oikein se ei tietenkään ole. Ajatellaan nyt vaikkapa Norjan saksalaismiehityksen aikana syntyneiden ”saksalaishuorien lasten” kohtelua tai vaikkapa monia kommunistisen liikkeen uhreja.
”Kyllä niitä uhreja valitettavasti vaiennetaan muissakin yhteyksissä.” Varmaankin. Lestadiolaisuuden kohdalla ongelmat liittyvät kuitenkin juuri siihen, mikä esitetään liikkeen keskeisimmäksi asiaksi, uskovien toisilleen myöntämään synninpäästöön.
Kuten Hannu Juntunen väitöskirjassaan toteaa, Laestadiuksen kirkkopoliittisen kriitiikin ”erityisenä teesinä on, että kirkko käy maallisen esivallan avulla hengellisten liikkeitten kimppuun.” Saihan tuosta aikoinaan myös muut herätysliikeet osansa. Lieneekö yhtenä syynä ollut se, että mm. Laestadiuksen mukaan elävä usko ilmenee herätyksinä, joka herätti ymmärtämättömyyttä kirkon valtion taholta. Nyt pikemminkin valtion on korvannut media, joka ajaa omaa uskontunnustustaan tasa-arvosta ja käy kiivaasti niitä vastaan, jotka haluavat vielä säilyttää perinteisen uskonsa Jumalan sanaan. Lisäksi kuten Laestadius totesi, ”luterilainen kirkko värisee pelkkien sellaisten ilmiöiden näkemisestä, jotka ilmaisevat jotakin siitä pyhästä tulesta, jota Vapahtaja tuli sytyttämään maan päälle.”
Juntusen väitöskirja on hyvä. Mikäli kaikki nootitkin lukee huolella, on se aikamoinen tietopaketti.
Sami Paajanen ja Kari-Matti Laaksonen. Vanhoillislestadiolaisen opin luterilaisuus on mielenkiintoinen asia. Ensin pitäisi kuitenkin määritellä normiluterilaisuus ja se puolestaan on määriteltävissä ainakin neljällä eri tavalla. Jos lähdetään tunnustuskirjoista, poikkeamat löytyvät nimenomaan sakramenttiopista ja mahdollisesti rippiopista sekä seurakuntaopista. Tosin seurauksena pietismin ja valistusteologian sekä reformoidun teologian ja luterilaisen myöhäisortodoksian jne kysymyksenasetteluista, jotka ovat nuorempaa perua kuin tunnustuskirjat. Oma arvioni on, että Luther ja tunnustuskirjat hyväksytään sikäli kuin ne ovat sopusoinnussa vanhoillislestadiolaisen samoista teksteistä tekemön tulkinnan ja karsinnan kanssa. Esim. Vähästä katekismuksesta hyväksytään kaikki muu paitsi syntien anteeksiantamus ehtoollisessa ja uudestisyntyminen kasteessa.
Ehdotan, että palaamme teemaan.
Samille vielä, että kysymys ei ole vain jostakin kirkon tahtotilan puutteesta vaan siitä, että myöskin keinot ovat aika vähissä. Ns. pitkässä juoksussa opilliset ydinongelmat kirkon suhteessa lestadiolaisuuteen ovat pysyneet ytimeltään samoina 140 vuotta: oman yhteisön ymmärtäminen seurakunnaksi, omassa piirissä harjoitettu rippi ja vaihtelevan täsmällisesti sanoitettu ja toteutettu eksklusivismi. Se, mitä kirkko voi tehdä on keskeisesti piispojen ja paikallistasolla kirkkoherrojen vastuulla. Ja silloin on välttämätöntä täsmällisesti määritellä, mistä keskustellaan ja miksi.
Kirkossa konservatiivisesti ajattelevien elintila on jo nyt tehty hyvin ahtaaksi. Ymmärrän yhteiskunnan paineen. En usko, että esimerkiksi tämä Kalevan ja muutaman muun tahon tietoisesti mobilisoima kohu johtaa yhtään mihinkään. Näitä tippuu tasaisin väliajoin. Ehkä Oulun ry jossain vaiheessa vaivihkaa vaihtaa puheenjohtajaa. Kunnallisvaalitkin tulossa.
Jorma Hentilä 17.1. 2021 kl. 21.54. Olen seurannut tuota Skutnäsin tapahtumasarjaa kaikessa traagisuudessaan ja pitkällisine jälkiselvittelyineen sekä monine kerrannaisvaikutuksineen niin sanotusti aitiopaikalta ja lähietäisyydeltä vuosikausien ajan. Siinä vaiheessa, kun asia tuli julkisuuteen, itse syyllinen oli ollut 10 vuotta vainajana ja seurauksista kärsitään yhä tänään. Yksi niistä oli, että vanhakantaisimmat alkoivat kokoontua omiin seuroihin protestina mainitsemallesi demokratisoitumiselle. Ja jotkut uhreista vaativat yhdistystä tilille sellaisesta, mihin yhdistys ei ole vuosikymmeniä sitten voinut edes vaikuttaa. Onneksi toipuminen on edennyt eri tavoin.
Omana arvionani totean, että nimenomaan ruotsinkielinen rauhansanalaisuus (LFF) on monin tavoin omalakinen. Teologiassa on hyvin paljon yhteistä vanhoillislestadiolaisuuden kanssa ja ripaus uudenheräyksen vanhakantaista rigorismia. 1934 vuoden hajaannus johti vahvaan irtiottoon kaikesta, mitä voidaan kutsua minkään sortin keskusjohtoisuudeksi. Siksi jokainen LFF:n rauhan- tai rukoushuoneyhdistys on tänäkin päivänä toiminnassaan täysin itsenäinen. Sekä niiden että puhujien ja liikkeen jäsenten välillä on aina ollut myös selviä opillisia eroja. Vahvojen persoonien tai jonkun ryhmittymän määrätyn saarnajan välityksellä harjoittama ns. epävirallinen johtajuus on joskus ollut enemmän sääntö kuin poikkeus.
Valitettavasti moni arvostettu julistaja ja kirkonjohtaja on jälkeenpäin paljastunut perhettään terrorisoineeksi hirmuvaltiaaksi. Eihän se niin saa olla.
Oulun piispa Jukka Keskitalo on jossain määrin osallistunut keskusteluun facebook-sivuillaan ja ”tykkäämisillään.”
Epäselväksi taitaa edelleen jäädä, mikä on kirkon kanta niin kutsuttuun ”Kristuksen kirkkolakiin?” Eräs keskustelija eräässä keskustelussa kysyy mielestäni aiheellisesti, mikä on kirkon kanta, opetetaanko evl kirkossa nykyisin niin, ettei syntielämään joutuneen uskovan kanssa saa asiasta keskustella, ellei hän itse tee aloitetta?
Mitkä ovat reunaehdot niin kutsutuille sielunhoidollisille neuvonpidoille?
Monia kysymyksiä jää auki. Yksi asia mielestäni selvä. Mikäli vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä edelleen esiintyy 1970-luvun mallisia hoitokokouksia (viisi, kymmenen, jopa kaksikymmnentä henkeä paikalla ja tilanteessa mukana hoidettavaan nähden auktoriteettiasemassa olevia), tällaisistä hoitokokouksista tulisi vihdoin päästä eroon. Sielunhoidon kanssa niillä ei mitään tekemistä.
Kiitos keskustelijoille. Plokintapaista luettu 9 400 kertaa.
Hyvä suoritus Kari-Matilta. Vertailun vuoksi SRK:n puhujainkokouksen nettialustusta oli eiliseen mennessä luettu Youtubessa reilut 21 000 kertaa.