Ajatukseen ateismi ja uskonnottomuus ovat uskontoja, heitän vasta-ajatuksen, että kaikki ovat ateisteja ja uskonnottomia. Ateismi ja uskonnottomuus - näkyväiseen perustuva maailmankuva - ovat kuin elämän peruspalikka, jonka päälle ja lisäksi ihmisellä voi olla jotain muuta, ehkä ylevämpää, erityistä, itseä ja näkyväistä maailmankuvaa enemmän, jotain, mikä antaa elämälle tarkoituksenmukaisuutta, tuo toivoa ja lohtua, luo iloa mielenmaisemaan.

Kun lapsi syntyy, hänen elämänsä on kiinni täysin konkreettisista asioista: ruuasta, hoivasta, lämmöstä, suojasta. Hänen kasvaessaan, hänelle opetetaan ympäröivää maailmaa: äiti, isi, sisko, veli, maitoa, ruokaa, vettä, kuuma, kylmä, kaatuu, sattuu ja niin edelleen. Kun ymmärrys vielä iän myötä lisääntyy, hänelle saatetaan elämän perusasioiden lisäksi opettaa näkymätöntä maailmaa: Jumala, Jeesus, enkelit, taivas ja kadotus. Lapsi ohjataan usein myös mielikuvitusmaailmaan satujen kautta. Oma juttunsa on myös ”harhauttaminen” joulupukkiin ja tonttuihin. Pieni lapsi on helppo saada uskomaan lähes mitä tahansa, etenkin jos käyttää tehosteena pelottelua.

Jokainen vanhempi opettaa lapselleen ennen kaikkea konkreettista maailmaa, mikä on mikin, mistä seuraa mitäkin, mikä on turvallista ja mikä vaarallista. Jos vettä on paljon, siihen voi hukkua, kallionkielekkeeltä voi tippua, tuli on polttavaa ja jos se leviää hallitsemattomasti, vaarallista. Tietoa, tietoa, tietoa, lapselle annetaan ensin kotona, sitten koulussa ja sitä voi lukea kaikenlaisten julkaisujen lisäksi netistä.

Iän myötä ihminen sitten ymmärtää suurin piirtein, mikä tieto on faktista ja mikä ei, niissä rajoissa kuin se ikinä voi olla mahdollista. Jos laitat kätesi nuotioon, voi sanoa faktisesti, että käsi alkaa hetimiten kärventyä siellä ja että se sattuu. Osa tiedosta on vain osittain faktaa, koska se muuttuu kun tieto asiasta lisääntyy. Suurin osa ihmisistä ajattelee asioista pitkälle samalla tavalla ja antaa mahdollisuuden myös sille, että tutkimusten kautta tieto tarkentuu ja faktistuu tai sitten muuttuu kokonaan vanhaksi tiedoksi ja uusi tieto asiasta saa jalansijaa.

Huolimatta siitä, omaako ihminen näkyväisen maailman lisäksi näkymättömän maailman, hän ajattelee ympäröivän näkyväisen maailman suunnilleen samanlaiseksi kuin muutkin ihmiset. Eli ateistinen, näkyvään, konkreettiseen, tietoon – muuttuvaan tai muuttumattomaan – perustuva maailmankuva on pitkälle samanlainen kaikilla maapallolaisilla, riippuen tietty siitä, miten paljon tietoa on itse kenelläkin saatavilla.

Joillekin näkyväiseen ja tutkittuun tai hutkittuun tietoon perustuva maailmankuva riittää tai he eivät osaa ajatella sen lisäksi mitään muuta. Osalla on aina ollut näin ja osa on vain päätynyt ajattelemaan asioista niin, se riippuu paljolti siitä, minkälaisessa ympäristössä on kasvanut ja mitä opetusta asiasta on saanut.

Jotkut ihmiset ovat jo aika pieninä lapsina ajatelleet eritavalla kuin vanhempansa näistä asioista. Joku vahvasti hengellisen kodin lapsi on saattanut jo alle kymmenvuotiaana olla ajatuksiltaan ateisti ja ateistikodin lapsi on saattanut uskoa Jumalaan vanhempiensa käsityksistä huolimatta. Joskus tällaiset asiat ovat aiheuttaneet suoranaisia välirikkoja vanhempien ja lasten välille asioidentilan paljastuttua. Tiedän tarinoita molemmista tilanteista.

Eräs ihminen niin sanotusti kielsi vanhoillislestadiolaisen uskonsa, oli vähän aikaa liikkeen ulkopuolella ja tuli kohta takaisin helvetinpelossaan. Hän teki tätä useaan kertaan, eikä välttynyt mielenterveysongelmilta hommassa. Aina helvetti ajoi hänet takaisin liikkeen pariin. Hän ei olisi halunnut olla vanhoillislestadiolainen, mutta hänen oli pakko, koska hän ajatteli ilman sitä uskoa joutuvansa helvettiin, mikäli kuolisi.

Mitä mieltä olet, pystyikö tuo ihminen päättämään tietoisesti, että ”nyt en ole enää uskovainen”? Minusta ei, minusta hän ei missään vaiheessa lakannut uskomasta, että vanhoillislestadiolainen usko on maapallon ainoa oikea usko. Hän ei kyennyt tekemään sitä nappia painamalla tai ry:n oven jälkeensä kiinni laittamalla. Tällaisia ihmisiä on edelleenkin olemassa; he ajattelevat vl-liikkeessä olevan autuuden avaimet, mutta he eivät halua silti kuulua liikkeeseen ja yrittävät olla ajattelematta koko asiaa tai ajattelevat joskus myöhemmin palaavansa liikkeen helmoihin takaisin. Heistä voisi sanoa hyvällä syyllä uskonsa kieltäjiksi, eli he kieltävät itseltään sen uskon, mihin oikeasti pohjimmiltaan uskovat. Niin kuin Raamatun Pietari kielsi Jeesuksen, vaikka uskoikin häneen.

Uskon kieltäjäksi ei voi mielestäni sanoa sellaista, joka ei millään tasolla usko esimerkiksi just vaikka vanhoillislestadiolaisen uskon opetuksineen olevan autuaaksitekevä, pelastava ja totta – niin totta kuin uskonasia nyt voi olla. Kyse voi olla myös muusta uskosta tai uskonnosta; joka ei pidä mitään uskoa, uskontoa, uskomusta ”lujana luottamuksena, jota ei näkymättömistä epäile”, ei myös kiellä sitä kohdallansa, koska ei usko koko juttuun. Tyhjää on vaikea kieltää itseltä, kun sitä ei ole olemassakaan. ”Tuossa on suklaata, mutta en ota sitä”, eli voin kieltää sen itseltäni. ”Tuossa ei ole suklaata, en kuitenkaan ota sitä”, eli minun on mahdotonta kieltää itseltäni sellaista, mitä näköpiirissäni tai mielessäni ei edes ole olemassakaan.

Entä sitten toisinpäin, miten uskoa, jos uskoa ei vain ole ja löydy, vaikka kuinka haluaisi? Tällaisiakin ihmisiä on olemassa. Jotkut kiertävät eri uskonyhteisöjä, josko alkaisivat uskoa, osa löytää, osa ei vaikka kuinka yrittää ja kiertää. Varmasti joka uskonyhteisössä on sellaisia ihmisiä, jotka kertovat pitkään etsineensä rauhaa ja Jumalaa ja löytäneet sen lopulta ”juuri tästä laumasta”. Nämä tarinat ovat sitten muille ryhmäläisille merkkinä oikeasta uskosta ja laumasta.

Olen sitä mieltä, että ihminen voi yhtä huonosti päättää uskostaan tai uskonnottomuudestaan, kuin siitä, mistä asioista tykkää tai ei. Ajatusten, mielipiteiden ja mieltymysten on mahdollista ajan saatossa tai joidenkin tapahtumien johdosta muuttua, mutta ne tapahtuvat harvoin jos koskaan ”nappia painamalla”. Eilen tykkäsin punaisesta, tänään päätän vihaavani sitä ja tykkääväni sinisestä. Eilen olin ateisti, mutta tänään päätän alkaa uskoa kuten Jehovan todistajat. Päätän olla uskomatta enää mihinkään. Ei taida mennä näin, vai mitä?

Tulevaa ajatustaan ei voi tietää, tiesitkö?

Ihminen on enempi ja vähempi ”laumaeläin”, yhteisöllinen ja useimmista tuntuisi hyvältä kuulua johonkin laumaan, koska silloin kokee olevansa osa jotain itseä suurempaa. Kyläyhteisöllisyyden vähenemisen myötä, tarve kuulua johonkin porukkaan tuntuu monilla kasvavan. Joskus yhteisö on oma perhe ja suku, joskus työpaikka, kaveripiiri tai harrastusryhmä. Kaikille tällainen ei riitä tai sellaista ei edes ole ja silloin voi kuvioihin tulla mukaan kaikenlaiset muut, eri ”ilosanomien” ympärille muodostuneet ryhmät. Joissakin rummutetaan terveellistä elämänmenoa ruuan, liikunnan tai joidenkin hoitojen, esimerkiksi eteeristen öljyjen haistelun kautta.

Eipä niissä mitään, ellei ihmisiä kiusata sen perusteella, omaksuuko kyseessä olevan elämäntavan, uskomuksen tai käsityksen. Tämä elämä on monelle niin vaikea selviytymislaji, että kaikenlaiset keinot, jotka auttavat ”mummoa hangessa” eteenpäin, lienevät hyviä.

Mutta se, mistä koko tämä tähänastinen sepustukseni lähti liikkeelle, on väite, jonka mukaan ateismi ja uskonnottomuus olisi uskonto. Minulle ajatus on käsittämätön. Pidemmälle vietynä tuo ajatus jatkuisi niin, että vain sellaiset, jotka eivät ajattele minkään näkyväisen olevan totta – en ole tässä, omena ei ole omena, tuli ei polta, vesi ei sammuta ja vie janoa – on uskonnoton, eli ei usko mihinkään.

Vielä käsittämättömämmäksi tuon käsityksen ja väittämän tekee se, että sen takana ovat johonkin uskontokuntaan kuuluvat ihmiset, esimerkiksi kristinuskoa tunnustavat. Raamattu on pullollaan juttua uskosta ja epäuskosta, uskovista ja epäuskoisista, jumalallisista ja jumalattomista ja silti he kieltävät sellaisen olemassaolon.

Mitä enempi juttelee itseään uskoviksi/uskovaisiksi/jumalisiksi/kristityiksi itseään tituleeraavien ihmisten kanssa, sitä hullumpi kuva uskosta ja uskonnoista muodostuu. Kuka mitäkin oppeja ja ohjeita ottaa oppinuorakseen ja käsitystensä perusteiksi Raamatusta ja taas vastaavasti jättää sieltä kokonaan pois ja huomiotta. Koko Raamattu perustuu ajatukseen uskovista ja ei-uskovista, miten siis kristitty kiistää ei-uskovien, uskottomien, uskonnottomien olemassaolon tyystin?

Jos Kristukseen uskova lokeroi epäuskoisen, uskonnottoman, ateistin samaan lokeroon itsensä kanssa, se on sama kuin hän sahaisi sitä oksaa poikki, millä itse istuu. Koko puhe uskosta ja uskonnosta vesittyy käsityksellä, että jokainen maapallolainen uskoo ja kuuluu johonkin uskontoon, uskoi sitten minkä tahansa asian olevan totta, lähes totta tai totta kunnes toisin todistetaan.

Jotta tähän keskusteluun saataisiin joku tolkku, sanaa usko, ei pitäisi käyttää missään muussa asiayhteydessä kuin hengellisessä. Muulloin pitäisi käyttää sanoja luulla ja arvella.

Jos tiedät, että vesi on kylmää, voit sanoa: vesi on kylmää, jos sinulla ei ole siitä varmaa tietoa, voit sanoa luulevasi tai arvelevasi sen olevan kylmää. Mutta älä sano koskaan: uskon veden olevan kylmää, sillä silloin sinun uskosi on kylmä vesi.

Jos näet talon, voit sanoa: tuossa on talo. Jos et näe sitä mäennyppylän takaa, voit sanoa: mielestäni tai luullakseni tuolla mäen takana on talo. Älä sano koskaan: uskoakseni tuolla on talo, sillä silloin uskosi on talossa, olet uskovainen ja kuulut talo-uskontoon.

Voitaisiinko jo päättää, ettei väärinkäytetä sanoja usko ja uskonto? Annetaan niiden pysyä hengellisessä viitekehyksessä, eikö vaan? Ai ei. No ei sitten. Kunhan vain ehdotin selkeyden vuoksi. No voitaisko edes hyväksyä sana maapallolainen viralliseksi nimitykseksi maapallolla tepastelevalle ihmiselle, kun se on niin hauska sana? Tämä Word ei meinaa millään hyväksyä sitä, vaan alleviivaa punakynällä joka kerta kun kirjoitan sen ja mulle tulee paha mieli. Yhyy!

Joku sanoi toisaalla käydyssä keskustelussa, että koska ateismissa, uskonnottomuudessa, ”ruokauskonnoissa”, ”öljyuskonnossa” ja muissa ryhmittymissä on samoja ilmiöitä (”uskoon” tuleminen, ehdottomuus, vaahtoaminen, ”ilman tätä ei ole hyvää elämää” – ajattelu) kuin hengellisissäkin uskonnoissa, sillä perusteella ateismia ja uskonnottomuutta voidaan kutsua uskonnoiksi.

Noh, jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, ei siinä mitään. Itse kuitenkin ihmettelen sitä, että koska hengellisen uskonyhteisön, uskonnon ydinajatuksia ovat kuoleman jälkeinen elämä, usko tuonpuoleiseen, henkimaailmaan ja näkymättömiin henkiolentoihin, ne olisivat niitä tärkeimpiä määritelmiä uskolle ja uskonnolle. Mutta ei sitten, jos niillä ei ole niin merkitystä.

Joku toinen taas oli sitä mieltä, että ateismia ja uskonnottomuutta täytyy kutsua sen takia uskonnoksi, jotta voidaan ajatella, että usko, uskominen ja uskonto on paikallaan ja tarpeellista. Eli asia on niin kuin ajattelin alun alkaenkin tässä hommassa olevan takana: ateismin ja uskonnottomuuden määrittely uskonnoksi johtuu uskovan tarpeesta vahvistaa maailmankuvaansa, uskoaan, uskontoonsa kuulumisen tärkeyttä.

Eli kristitty tai jokin muu uskovainen ei koe olevansa naurettava, hölmö, hurahtanut voidessaan ajatella: kaikkihan nyt johonkin uskovat. Onko näin huonosti marjat uskovan ämpärissä? Tyhjältä näyttävä ämpäri on ihan turhaan kädessä. Ja jotta ei näyttäisi hölmöltä, pitää ajatella, että naapurillakin on tyhjä ämpäri kädessään vaikka kovasti väittääkin vastaan. Jokaisella on tyhjä ämpäri kädessään; en siis ole hullu viisaiden joukossa tai sitten olemme kaikki yhtä hulluja ja hurahtaneita. Kukaan ei voi vedenpitävästi todistaa ämpärinsä sisältöä. Mutta ämpäri on kaikilla, se on varmaa.

Kristittynä pitäisi kuitenkin hyväksyä se, että Raamatussa sanotaan seuraavasti: ”Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” (1. Kor. 1:18)

En tiedä, mistä tämä termisota uskonnosta on alkanut, mutta epäilen vahvasti vanhaa ”kunnon” hiekkalaatikkotappelua. Ensin on ateisti tai uskonnoton määritellyt uskonnot saduiksi ja henkiolennot satuolennoiksi ja uskova on sitten siitä suuttunut ja määritellyt ateismin uskonnoksi. Potut pottuina, niinhän se menee. Molemmat tietty menettelevät tyhmästi näin toimiessaan.

Jos sanoma Kristuksesta, Jumalasta, henkimaailmasta enkeleineen piruineen, tuonpuoleisineen ja kuoleman jälkeisine elämineen onkin ateistin ja uskonnottoman mielestä satua, se ei ole niihin uskovalle sitä ollenkaan. Jokainen puhukoon omasta puolestaan. Voit sanoa: minulle kristinusko on satua, mutta et voi sanoa: sinä uskot satuihin ja satuolentoihin. Sillä sinä et voi tietää asiaa täydeltä varmuudelta kuin ainoastaan omalta kohdaltasi.

Jos taas ateisti tai uskonnoton ei ”kykene” uskomaan näkymättömään, on rumaa ja jopa kiusaamista väittää häntä uskonnolliseksi. Sanat usko ja uskonto eivät saisi olla kenellekään lyömäaseita toisiansa vastaan, oli sitten kyseessä uskova tai ei-uskova.

Molemmat, ateistit ja uskovat, voisivat olla enempikin kiinnostuneita toisistansa ja ajatuksistansa ja kunnioittaa niitä. Halveksunta, mitätöinti, nimittely ja vääntäminen johtavat harvoin haluttuihin lopputuloksiin. Ellei sitten haluta vain haavoittaa ja vahingoittaa toista ja vähän alun kolmattakin.

Jos miettii vielä tähän lopuksi kristinuskon perusajatusta uskon lahjaluontoisuudesta, senkin perusteella tuntuu käsittämättömältä, mutta toki inhimilliseltä se, että yritetään kyseenalaisin keinoin saada usko ja uskonto näyttämään tarpeelliselta ihmiskunnalle. Ei uskon ”elintärkeyttä” vahvista käsitys tai ajatus, että kaikkihan johonkin uskovat, päinvastoin, se vesittää sitä.

Mutta maapallolainen, hyväksytäänhän sana suomen sanakirjaan, jooko? Se on ihana sana! Se tunkkasee kaikki, ihan kaikki ihmiset samaan lokeroon! HEH!