”Iso haaste on purkaa papiston hierarkkinen erityisasema”

[Heikki Palmu:] Kirkko on Suomessa yksi työnohjauksen pioneereista. Työnohjaus tuli kirkkoon USA:sta tuotuna kohta terveyssisarten ja sosiaalityöntekijöiden jälkeen. Koulutus alkoi 60-luvun alussa ja tänä päivänä koulutettuja työnohjaajia on lähes neljäsataa.

Työnohjauskäytäntö alkoi kahdesta erityisryhmästä, perheneuvojista ja sairaalateologeista. Heistä se on vähitellen levinnyt kaikkiin työntekijäryhmiin. Itse valmistuin kirkon työnohjaajaksi 80-luvun alussa. Päivityksen sain parikymmentä vuotta myöhemmin Turun työnohjaaja- ja prosessikonsulttikoulutuksessa. Viimeiset työvuodet 2001–2011 toimin päätoimisena työnohjaajana Turun seurakuntayhtymässä.

Työnohjaajakoulutus ja sitä myöden kentällä toimivien työnohjaajien määrä on koko ajan kasvanut. Jo tällä työhistorialla on kertynyt kerrottavaa ja jaettavaa. Seuraavassa keskityn runsaaseen kymmeneen vuoteen kirkon päätoimisena työnohjaajana.

Oikeusasiamies?

Turun seurakuntayhtymässä oli aloittaessani viitisentoista o.t.o. työnohjaajaa. Päätoimista edeltäjää ei ollut ja siksi työnkuva oli aluksi hakusessa. Noin viidensadan työntekijän seurakuntayhtymässä yksi uuteen työntekijään kohdistunut odotus oli saada apua työntekijöiden välisiin ristiriitoihin kuten kiusaamiseen ja muihin oikeusturvakysymyksiin.

Tarve oli niin selvä ja ilmeinen, että kokemattomuuttani yritin siihen ensin vastata. Nostaa kissat pöydälle ja saada vaiettuja asioita keskusteluun. Pääasiassa tämä tapahtui rohkaisemalla ja tukemalla ohjattavaa pitämään puolensa. Kaikkein räikeimmissä tapauksissa jouduin myös itse ottamaan kantaa.

Kuten arvata saattoi lopputuloksena oli, ettei työnohjaajalla ole välineitä ryhtyä oikeusasiamieheksi. Hänen roolinsa on tukea ja auttaa väärin kohdeltua työntekijää. Siihen asti, mutta pidemmälle työnohjaaja ei pääse. Kriisisovittelulla olisi seurakunnissa paljonkin kysyntää, mutta työnohjauksen keinovalikoimalla siihen ei pysty vastaamaan. Asiat jäävät johdon tehtäviksi. Isommissa yksiköissä toimijana voi olla henkilöstöpäällikkö, pienemmissä ulkopuoliset toimijat kuten tuomiokapituli.

Omiksi oppirahoikseni tuli pari epäonnistunutta yritystä auttaa kriisitilanteessa. Yhtä rivityöntekijää kiusattiin työnjohdon taholta ja koska hän oli asiakkaani ja sitä pyysi, otin työyhteisössä kantaa tilanteeseen. Seurauksena oli ajautuminen ojasta allikkoon. Kiusaajan kaksi esimiestä asettui hänen tuekseen ja kiusattu työntekijä irtisanottiin.

Toinen kantapään kautta saamani oivallus liittyi ryhmätyönohjaukseen. Jos työyhteisön ammattiryhmässä on kitkaa ja yhteistyön heikkoutta, on tavallista, että johtaja eli kirkkoherra kutsuu avuksi työnohjaajan. Parin ryhmän jälkeen opin, ettei johtajan kutsu ja ryhmän suostuminen vielä riitä. Olennaisen tärkeätä on ryhmän oma motivaatio ja sitoutuminen.

Hierarkia

Kirkko on tavallaan perinneliike, ulottuuhan sen historia parintuhannen vuoden taakse. Tämä on samanaikaisesti vahvuus, mutta myös iso haaste. Organisaatio on samalla kertaa säilyttävä ja jatkuvan muutoksen tilassa.

Yksi kirkon suuri kysymys on hierarkia. Historia tekee sitä ymmärrettäväksi, mutta samalla: tämän päivän työntekijä ei enää suostu käskytykseen. Luonnollisesti on kysymys myös alaistaidoista, mutta harva alistuu enää kahden kerroksen systeemiin. Se saattoi vielä eilen toimia. Nyt tarvitaan työtoveruutta ja demokraattista johtajuutta.

Kirkon ja seurakunnan iso haaste on purkaa papiston hierarkkinen erityisasema. Sen perustana saattaa vielä olla joku kirjallinen dokumentti, mutta pääasiassa kysymys on omaksutusta arkipäivän käytännöstä. Jos papit ymmärtäisivät sen muurin korkeuden, jonka hierarkia heidän ja kirkon muiden työntekijöiden välille rakentaa, he lähtisivät kiireesti muuria purkamaan. Lukuisat ohjattavat kertoivat kahdenlaisista papeista. Toisista, jotka tervehtivät ja muutenkin huomaavat ja toisista, jotka eivät. Selvää on, miten tämä vaikuttaa yhteistyön edellytyksiin.

Työnohjaus on kirkossa tavallisimmin sisäistä työnohjausta. Organisaation sisällä toimiminen aiheuttaa myös ongelmia, mutta ei ainoastaan niitä. Etuna on, ettei tarvitse aina lähteä liikkeelle aakkosista. Kun seurakuntia on paljon ja isot yksiköt todella suuria, myös tarpeellinen etäisyys yleensä löytyy

Työpaikka

Seurakunnan maine työyhteisönä ei ole erityisen hyvä. Minusta se on mainettaan parempi, sillä osa kritiikistä perustuu epärealistisiin odotuksiin. Mikään ”taivaallinen” työmaa seurakunta ei tietenkään ole, eikä voisikaan. Ihmiset ovat ihmisiä joka työmaalla.

Eräs erityinen ongelma on, että työ kirkossa usein saa solistisen luonteen. Työntekijä voi ajatella ammatinharjoitustaan yksilösuorituksena, eikä yhteistyönä eli ryhmätyönä. Jos hän sitten lähtee omaan yksilötyönohjaukseen, työn individualistinen luonne vain korostuu. Hän tuo materiaalina oman näkemyksensä työmaalta ja työtovereista. Kuva on vaarassa jäädä yksipuoliseksi.

Tästä syystä kaikki Turun vuoteni ”suosin” ryhmätyönohjausta. Se nostaa tärkeään asemaan yhteistyötaidot ja niiden kehittämisen. Lisäksi ryhmää rikastuttaa vertaistuki.

Parhaat muistoni toimivasta ja vaikuttavasta työnohjauksesta liittyvät prosessiluonteisiin työyhteisön kehittämistapahtumiin. Tällainen puolentoista – kahden vuoden prosessi järjestettiin useimmissa Turun seurakunnista. Parhaissa niistä mukana oli koko työntekijäjoukko.  Myös lastenohjaajat, erittäin osaava ja tärkeä työntekijäryhmä, joka hierarkkisissa käytännöissä usein kokonaan sivuutetaan.

Työyhteisön kehittämistapahtuman verrattomia etuja on, ettei puhuta poissaolevista, vaan kaikki ovat kasvotusten läsnä. Nostetaan yhdessä kissat pöydälle ja etsitään yhdessä ratkaisuja. Päästään yhdessä miettimään myös työn perusteita ja tavoitteita.

Tämän vuoden alusta olen ryhtynyt vapaaksi kirjailijaksi. Olen kirjoittanut tähän mennessä kolmetoista kirjaa, useimmat niistä kaunokirjallisia. En ole pystynyt tekemään niitä työn ohessa, vaan olen kirjoittanut palkattomilla virkavapailla. Vieläkö keikkaluonteisesti palaan työnohjaukseen on avoin kysymys. Ainakin aluksi keskityn kirjoittamiseen. Mutta – muistot työnohjaajan taipaleelta ovat siksi monet ja myönteiset, että jätän oven vielä vähän raolleen.

- Heikki Palmu -

Kirjoittaja pastori ja työnohjaaja, vuoden 2012 alusta vapaa kirjailija

Kirjoitus julkaistu myös työnohjauksen ammattilehti Osviitassa (4/12)

19 kommenttia

  • Martti Pentti sanoo:

    Olet oikeassa, Osmo Kauppinen. Tämä muutosvastarinta saattaa tietysti saada pappisvallan hahmon, jos se henkilöityy kappalaiseen tai kirkkoherraan. Yhtä hyvin se voi olla luottamushenkilöiden vanhoillisuutta, jota vastaan papit tai muut työntekijät joutuvat kamppailemaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki Palmu sanoo:

    OSMO, JANNE, &&

    eilen illalla ennen puoltayötä luulin jo vastanneeni teille, mutta ennen lähettämistä viesti katosi, siirtyi johonkin toiseen maailmaan. Olenkin teknisesti avuton, lähinnä tumpelo. No, uusi yritys.

    OSMO: ”Sinä et näytä tuntevan käytännön seurakuntaelämää.” Siltäkö sinusta näyttää? Nuoruudestani ja opiskeluajoistani seurakunnassa en tässä kerro. Sitten: 5v. srk:n opiskelijapappina Oulussa, 7v. kirkkoherrana Suomenniemellä, 7v. sairaalapappina Uudessakaupungissa, 7v. suomalaisten pappina Baijerin maakirkossa, kolmessa suomalaisessa srk:ssa ja vielä 11v. päätoimisena työnohjaajana Turun seurakunnissa. Sen jälkeen, 65 vuotiaana heittäydyin vapaaksi kirjailijaksi. JANNE: ”En pidä itseäni pappina mitenkään erityisessa asemassa olevana, tavallisena srk:n palvelijana muiden joukossa kylläkin”—”Edelleen jään kysymään sitä, mitä tarkoitat hierarkisella erityisasemalla.”

    Tavallisuutensa korostaminen SAATTAA joskus olla myös heikkoa itsetuntemusta, jopa epärehellisyyttä. Yksi paavin lukuisista arvonimistä kuuluu ”palvelijoiden palvelija”. Ehkä hän sitä korostaakseen pesee kardinaalien jalkoja. Sitä en tiedä, onko vati kultaa vai hopeaa.

    Vuonna 2001 Supomen kirkon pappisliitto julkaisi papeille eettisen ohjeiston. Lyhyt lainaus siitä: ”Kaikilla papeilla on virkansa ja tehtävänsä perusteella johtajan ja vallankäyttäjän asema seurakunnassa.”

    Rohkenin Kotimaassa tätä epäillä, kokemusperäisesti. Onhan paljon pappeja, joilla ei ole minkäänlaista kykyä tai soveltuvuutta johtajuuteen. Toiminnanjohtaja Esko Jossas vastasi seuraavassa Kotimaassa. Lainaan hänen kirjoituksensa otsikon: ”Jokainen pappi on johtaja omalla paikallaan.” Jos Osmo ja Janne ette koskaan ole päässeet ”vallankäyttäjän asemaan”, hyvä niin. Olette sen Jeesuksen seuraajia, joka varoitti ”herroina hallitsemisesta”. Mutta ettekö todella ole huomanneet tästä merkkiä myöskään kollegapiirissä? yst. Heikki

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Antti Kettunen sanoo:

    Minusta papistolla pitääkin olla erityisasema, joissain tapauksissa myös hierarkkinen sellainen. Kirkko on ensisijaisesti uskon yhteisö ja papit ovat kristillisen uskon asiantuntijoita. Tämä asiantuntijuus linkittyy kaikkeen siihen, mitä kirkko tekee. Pitäisi kuitenkin muistaa, ettei papilla ole esim. diakoniatyön asiantuntijuutta samalla tavalla, kuin diakoneilla.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pellervo Kokkonen sanoo:

    Kyllä minusta esimerkiksi diakonaattiuudistuksen keskeyttäminen osoitti selvääkin selvemmin kenen työ kirkossa on arvokkainta ja kehittämisen arvoista ja kenen kuuluu johtaa kirkkoa ja ottaa valtaa ja vastuuta. Kun nykyaikana erikoisosaamisen merkitys korostuu niin miksi ei diakoniassa ja nuoriso- ja lapsityössä voisi olla myös ylemmän ei-teologisen korkeakoulututkinnon edellyttäviä virkoja kuten kirkkomusiikissa jo onkin? Sitten kun näille erilaista osaamista edustaville tarjottaisiin tasavertaiset edellytykset toimia seurakunnan hengellisessä työssä niin uskoisin että kirkko pystyisi vielä paljon laaja-alaisemmin kohtaamaan ihmisiä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Osmo Kauppinen sanoo:

    Heikki.

    Uskon, että tunnet seurakuntaelämää paljon paremmin kuin minä. Anteeksi! Itse olen ollut seurakunnan hommissa vasta 30 vuotta ja siitäkin suurimman osan vain hallinnon palveluksessa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Antti Kettunen sanoo:

    Pellervo, ylemmän ei-teologisen korkeakoulututkinnon tehneitä ei taida olla vielä jonoksi asti ja muutamia heille sopivia virkoja sen sijaan on. ”Sitten kun näille erilaista osaamista edustaville tarjottaisiin tasavertaiset edellytykset toimia seurakunnan hengellisessä työssä niin..” Niin, kun minusta juuri hengelliselle työlle papin koulutus antaa parhaat valmiudet. edit. vaikkei aina näköjään oikeinkirjoitukselle

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki Palmu sanoo:

    OSMO && Osmo, ihan OK näin, mutta minä en ole epäillyt sinun seurakuntaelämän tuntemustasi, enkä verrannut sitä omaani. Kerroin omastani vain siksi, että sinä epäilit minun käytännön tuntemustani.

    Mutta mitäs näistä – itse asiaan. Et kai sinä ja virkaveli Janne tähän nyt lopeta? Toivon mukaan dialogi jatkuu.

    Kysyitte moneen kertaan, onko papeilla hierarkista erityisasemaa ja mitä se voisi tarkoittaa? Siihen koetin vastata.

    Mielestäni Suomen Pappisliiton ja sen toiminnanjohtajan kuvaus, määrittely on aika edustava. Oletteko samaa mieltä vai eri mieltä? Miten työyhteisön ilmapiiriin vaikuttaa, jos yksi työntekijäryhmä asettuu kaikkien muitten yläpuolelle? Heikki

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kaarina Saari sanoo:

    Kyllähän pappien hierarkkinen asema näkyy vaikkapa juuri siinä, että jokaista työalaa johtaa pappi. Juuri valmistunut nuori pappi, jolla ei kenties ole edes omaa kokemusta seurakunnan nuorisotyöhön osallistumisesta* saati sitten työntekijäkokemusta, on nuorisotyöstä vastaava ja sitä työtä johtava työntekijä – ja alaisina kenties 20-30 vuotta nuorisotyötä tehneitä nuorisotyönohjaajia. Yleensähän seurakunnan nuorin pappi ”joutuu” nuorisopapiksi.

    Tai samainen nuori pappi vastaa rippikoulutyöstä. Ainakin vanhassa koulutuksessa nuorisotyönohjaaajan opintoihin sisältyi enemmän rippikouluun liittyvää opetusta (rippikoulun sisältö, pedagogiikka, rippikouludidaktiikka, rippikoulun vapaa-aika, isoskoulutus ja isosen rooli jne) kuin teologien koulutukseen. Kokenut nuorisotyönohjaaja saattaisi siis olla huomattavasti kokematonta pappia parempi työalan johtoon, mutta se ei ole mahdollista koska työalaa johtaa aina pappi.

    Tässäkin ketjussa tulee esiin, että juuri papit koetaan hengellisen työn erityisammattilaisiksi – kuten tietysti ovatkin – mutta myös diakoneilla ja nuorisotyönohjaajilla on vahva teologinen ja hengellinen tausta, ainakin vanhan koulutuksen käyneillä. Uuden amk-tutkinnon sisältöä en tunne.

    * Olen kuullut, että yhä useammalla teologiaa opiskelevalla ja papiksi vihittävällä ei ole taustallaan minkäänlaista toimintaa seurakunnassa ennen opintojaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    eri kirjoittajia

    VERKKOESSEE Kirjoituksia teologiasta, historiasta, tulevaisuudesta ja yhteiskunnasta.