Iloisen tytön diakonia

Kerron syvistä vaikutteista, jotka vetivät minut pontevasti diakoniatyön pariin, kun olin kansakoulun kolmannella luokalla 8-vuotiaana lettipäänä. Kirjallisuuden merkitystä ei koskaan pidä aliarvioida annettaessa ihmisille virikkeitä, innon kipinöitä. Tosin lisäksi voidaan tarvita muutakin sopivasti avartavaa kuten perheen ilmapiiri lapsen kasvutaustana.

Kasvoin diakoniahenkisessä kodissa. Isäni toimi Kallion seurakunnan katulähetystyössä, äitini oli aktiivinen "rajaseutulasten ja perheiden" hyväksi toimiva opettaja, jonka nimikkoluokka Lauttasaaren yhteiskoulussa keräsi joka vuosi joulu- ja kevätpaketteja lähetettäväksi pulajan suurperheisiin köyhissä maaseutuoloissa. Sisareni ja minun onnena oli saada "omaksemme" kaksi Kallion seurakunnan ihanaa vanhahkoa diakonissaa. Olen unohtanut nimet (ehkä Pöysti ja Turunen), mutta muistan, miten lempeitä he olivat. Miten kauniita valkoisine hilkkoineen ja kauluksineen yksikertaisen "nunnapuvun" koristeena. Varhainen romanttinen sielukin heräsi ihmettelemään, miten upeasti he toimivat yhteiseksi hyväksi: olivat kieltätyneet avioitumasta.

Varsinaisen diakonisen inspiraationi sain kuitenkin lukiessani Eleanor H. Porterin tyttöromaanin "Pollyanna", toiselta nimeltään "Iloinen tyttö". Siinä orvoksi joutunut papin tyttö jatkaa isänsä opetusten käytäntöä. Köyhän papin tytär oli joutunut usein pettymään toivoessaan seurakuntien avustukselta jotain niin ihmeellistä kuin nukke. Tilalle tulivat kainalosauvat! Isä ehti opettaa tytölleen kuitenkin "iloisen leikin": miten hienoa olikaan saada sellainen lahja. Kannatti iloita, ettei tarvinnut kainalosauvoja! Koska minulla ei ole enää kirjaa, en voi tarkasti väittää muistavani kaikkea, mutta isän opetuksia oli kuitenkin, että Uudessa testamentissa puhutaan ilosta kait liki 800 kertaa. Ei käskyjä, kieltoja vaan ilon evankeliumi, jota tulisi viedä eteenpäin.

Niinpä pikku Pollyanna lähtee asialle jouduttuaan äksyn "vanhahkon" tätinsä hoiviin. Hän kulkee kaikkialle, osin salaa, naapuristossa ja opettaa valittavat, itsesääliset mutta myös apua tarvitsevat ihmiset leikkimään iloista leikkiä: kääntämään ajatustapansa nurinniskoin evankeliumin iloisessa hengessä! Idea on myös, että jos auttaa toisia, auttaa itseään, mutta vain antamalla parastaan. Diakonisessa jakelutyössä ei sovi antaa vain liiastaan, jotain turhaa joka on toisillekin turhaa. On annettava sitä, mitä itsekin pitää arvokkaana ja tärkeänä.

Niinpä pikku Päivi perusti luokalleen "Iloisten tyttöjen kerhon", laati tarkaat lahjoitussäännöt, otti käyttöön kokouspäiväkirjan, johon lahjat merkittiin, käynnit ja tekemiset kerhoilloissa. Kaikki toimi aluksi hyvin. Viikkorahojakin luovutettiin. Tikkareita kertyi. Samoin vanhoja vaatteita, joita äidit antoivat keräykseen. Tyttöjä oli alkuaan 6-7. Kun odotuksena oli, että joka kerta jokainen toisi jotakin parastaan, osanotto alkoi huveta. Itse siinä tuoksinassa menetin rakkaan kirjani "Iloinen tyttö". Toinen oli muistaakseni  lähes yhtä kallis aarre, "Keltainen ruusu" -niminen tyttökirja.

Lopulta kerho tyssäsi kokonaan. Olen katsonut jälkeenpäin kiiltokuvin kuvitetun päiväkirjan tyhjeneviä sivuja. Jouduin itse sairaalaan umpisuolen leikkaukseen. Palattuani takaisin, aihe unohtui. Ei tosin minussa. Puhalsin sen uudelleen henkiin ollessani partiossa vartion- ja joukkueenjohtajana. Mutta se oli jo silloin hivenen vähemmän vaativaa iloisessa antaumuksellisuudessa.

Yllättäen avustusasia sai uuden känteen. Olin ehkä 14 vuotias, kun sain henkilökohtaisen kirjeen Pudasjärveltä. Lähettäjä oli suurperheen äiti, joka halusi kiittää saamastaan paketista, jossa oli ollut mukana henkilötietoni. Paketin oli lähettänyt Kotilieden Kummikerho. En ymmärtänyt tätä puolta, mutta sen sijaan asian seuraamukset olivat aivan uskomattomat. Aloin kirjeenvaihdon perheen esikoistyttären kanssa. Pudasjärveltä alkoi tulla kotiimme lakka- ja puolukkaämpäreitä, leipäjuustoja (postin hapattamina, ikävä kyllä.) Kerran, vielä avioliittoni 1.vuonna, sain postista verta tippuvan paketin (ja paheksuvia katseita). Paketissa oli sala-ampujan tappaman kotiporovainaan paisti, osin karvoineenkin!

Oli minulla mahdollisuus jatkaa puolestani iloisen vuorovaikutuksen "leikkiä". Kun perheen poika oli kadottaa onnettomuudessa näkönsä ja tuli Helsinkiin Sokeainkoulun asuntolaan, kävin tapaamassa häntä. Poika luki sittemmin nimismieheksi. Esikoistytär puolestaan kirjoitti itsensä ylioppilaaksi, joutui isänsä pahoinpitelemäksi ja pakeni luokseni Helsinkiin. Hän asui kotonani kunnes mieheni sai järjestetyksi hänelle oman asunnon läheisessä opiskelija-asuntolassa. Yhteydenpitomme oli tiivis.

Ystäväni sai Ylioppilaiden hammashoidosta kadotettujen hampaiden tilalle kestoproteesit. Hän pyrki lukemaan lääketiedettä, mutta päätyi lukemaan psykologiaa --- ilman opinto-oikeutta aina laudatuseminaariin asti, jolloin asia tarkistettiin. Opinnot olivat kuitenkin niin pitkällä, ettei laitos voinut eveätä sisukkaan nuoren naisen oikeutta psykologisoitua. Kuinka ollakaan, muutaman vuoden kuluttua hän avioitui, sai lapsia ja saavutti varhain erittäin korkean viran opetusministeriössä.

Mitä opittavaa tarinasta on: iloinen teko kylvää ainakin optimismia saajassaan! Tämä ei ole tarina amerikkalaisen kapitalismin "tee se itse" -ohjeistuksesta, ei "ryysyistä rikkauteen" - teeman variaatio. Tämä on leikkisä ja kuolemanvakavakin tarina. Ei ystäväni iloisuus saamastaan kaikesta elämässä ole sammunut, mutta hänelläkin on tavallisen ihmisen tavallinen tarinansa: sairauksia perheessä, puolison menetys, mutta toisaalta lasten selviytyminen äitinsä tapaan vahvoina eteenpäin. Nyt jo lapsenlapset. Elämä ottaa, elämä antaa - hyvyyden ihmisten kesken Jumala siunaa.

 

 

 

 

 

 

 

Kirjoittaja

Päivi Huuhtanen-Somero
Päivi Huuhtanen-Somero

Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.