Uutinen vapaakirkollisen evankelistan Hilja Aaltosen kuolemasta nosti päällimmäiseksi mieleeni kysymyksen herätyksestä. Häneen on liitetty viime vuosina tunnetuksi tullut profetia, joka muistuttaa Luukkaan evankeliumin toisessa luvussa kerrottua iäkkään Simeonin tapausta.
Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun.
Hilja Aaltosen tai häneen liitetyn (viisaammat voivat täsmentää) profetian mukaan häntä ei oteta pois ennen kuin herätyksen sateet alkavat. Ja herätyksen tulisi alkaa isosta kirkosta.
Hilja Aaltonen eli 105-vuotiaaksi. Yhä pitemmäksi jatkunut elon taival pohditutti ainakin minua tämän profetian suhteen. Voi sanoa, että siihen teki mieli uskoa, ihan vain tämän aikaperspektiivin takia. Tietenkin myös siksi, että Aaltosesta välittyi mitä sydämellisimmän kristityn ja sananjulistajan kuva.
Evankelista Aaltosen muistoon eivät nämä profetiapohdinnat vaikuta mitenkään. Muiden suomalaisten kristittyjen tavoin kunnioitan hänen muistoaan. En muista lukeneeni koskaan hänen kirjoittamiaan kirjoja, mutta muutamat laulut ovat tuttuja. Niissä on hyvä sanoma.
Mutta mitä nyt pitäisi ajatella siitä herätyksestä? Yksi mahdollisuus on, että se on alkanut ja siksi Jumala otti profeettansa lepoonsa. Ylennettiin kirkkauteen, kuten tavataan sanoa. Toinen mahdollisuus on se, että profetian ei annettu täyttyä, vaan Jumala muutti suunnitelmaansa. Sellaisesta on Raamatussakin esimerkkejä.
Monet tietenkin ajattelevat, että kaikki profetiat ja ennustukset ovat vain päänsisäisiä mielenliikkeitä, ja niille käy kuten ennustuksille yleensäkin.
Profetiat maatamme koskevasta herätyksestä ovat kuuluneet karismaattisten herätysjulistajien perusgenreen. Varsinkin ulkomailta tulleet karismaatikot ovat ihastuttaneet hallintäyteisiä yleisöjään puhumalla herätyksestä, joka odottaa ihan tuossa oven takana. On luvattu syyssadetta ja kevätsadetta ja joskus tulisadetta. Tapana on ollut myös vakuutella, että suomalaiset ovat Jumalan silmissä erityisasemassa. Lähes omaisuuskansan Israelin kintereillä.
Suomalaisille on luvattu erityistehtävää. Näinhän me kyllä ajattelimme vuosikymmenet poliittisestikin. Meillä oli erityistehtävä idän ja lännen välissä ja rauhanturvaamisen suurvaltana. Lääkäreitä olimme, emme tuomareita.
Pienpiireissä samansuuntaisia profetioita on jatkettu. Herätyksen lupaaminen on ollut yhtä yleistä kuin Venäjän hyökkäyksen povaaminen. Noihin kahteen voikin profetiakarismaattisuuden tiivistää. Herätys tulee, mutta niin tulee Venäjäkin.
Jos saisin valita, ottaisin mieluummin ensimmäisen, vaikka ei sekään ihan ongelmatonta olisi.
Viime syksynä luimme vastakkaistakin profetiaa. Kirkkohistorian dosentti Mikko Ketola sanoi, ettei herätyksiä enää tule. Vaikka kirkkohistoriassa onkin usein tyydytty tutkimaan menneisyyttä, ei tulevaisten tähyilykään ole vailla pohjaa, jos perustelut ovat hyvät.
Sosiaalihistoriallisessa tulokulmassa Ketola oli kestävällä perustalla. Yhtenäiskulttuuria ei ole, eikä Suomen kansa enää ryntää yhtenä miehenä ilmiöiden tai aatteiden perässä. Ihmisten elämänkatsomuksissa tapahtuu tietenkin muutoksia, eikä uskontokaan ole pois pelistä, mutta massaliikkeiden aika on ohi. Vaikuttaa ihan järkevältä.
Ja kuitenkin tulevaisten tähyily on dosentille yhtä vaikeaa kuin profeetallekin. Neuvostoliitto kaatui ja Saksat yhdistyivät, perussuomalaiset nousi miesten suosituimmaksi puolueeksi, Suomi voitti euroviisut. Kaikkea odottamatonta ja ennalta laskematonta tapahtuu. Mikä ettei yksi uskonnollinen herätyskin vielä.
Mitä sitten on herätys? Sanan varsinaisin merkitys ilman hiusten halkomisia tai sanoilla kikkailuja on uskonnollinen joukkokääntyminen. Sana on tietenkin lainattu moneen maalliseenkin käyttöön, ja itse kukin heräilee aina johonkin asiaan. Mihin kulloinkin. Mutta yleisesti puhumme herätyksestä, kun uskonnolle piittaamattomia ihmisiä herää sankoin joukoin ja he alkavat tunnustaa kristillistä uskoa. Uskon sisältö ja kohde on yleinen ja yhteinen, mutta uskomisen tapa on henkilökohtainen.
Mitä sinun profeetan anturisi sanovat? Tuleeko vielä herätys? Vai menivätkö ne jo?
Herätysten historia on eräällä tavalla surullinen luku kirkkomme historiaa.
Herätyksiä pyrittiin tukahduttamaan, ja oli pappeja, jotka suorastaan vainosivat kaikkea elävää hengellisyyttä seurakunnassaan. Konventikkeliplakaatti antoi siihen mahdollisuuden. Ruotsissa vastakohtaisuus oli niin jyrkkää, että se johti laajan vapaakirkon syntyyn.
Hannu,
ei luterilaisuudessa ole – ehkä Luteerusta lukuunottamatta – kenelläkään ”oppi-isällä” normatiivista asemaa. Eikä sitä oikeastaan pitäisi olla edes Lutherilla. Lutherkin on vain yksi ”todistaja” muiden ”todistajien” joukossa.
On kuitenkin teologeja, joiden tuotanto on poikkeuksellisen paljon vaikuttanut heidän omaan tunnustuskuntaansa ja jopa sen rajojen ulkopuolelle asti. Ja Johann Gerhard on yksi näistä merkittävistä vaikuttajista, eräänlainen ”luterilaisen kirkon Tuomas Akvinolainen”, jonka nuoruudenteos Meditationes sacrae julkaistiin jopa venäjäksi ja alunperin patriarkaatin suosituksella, jos en väärin muista!
Mutta se ei tietenkään tarkoita, että Gerhardiakaan olisi pidettävä erehtymättömänä auktoriteettina. Oman aikansa erinomainen ja representatiivinen edustaja hän sen sijaan on.
Olen otettu Tuomas Akvinolainen-rinnastuskestasi, Martti. Kun nyttemmin jatko-opintoja tekevä vävypoikani Tuomas valmistui teologian maisteriksi, maalautin hänelle erään Suomen arvostetuimman obrasamaalarin tekemän Tuomas Akvinolaisen ikonin.
Mitä se on? No sitä, että Tuomas Akvinolainen, Martin Luther, Johann Gerhard tai edes Alexander Schmemann eivät ole kaikenmaailman totuudentorvia. Se torvi soi yhtä hyvin pasuunana Laitilan Suontaan rukoilevaisuusseuratuvassakin siinä missä Silon Metsärannassa tai Reilan marianpappilassakin.
Eikö jonkinlaista herätystä ole ollut havaittavissa jo pitkään esim. Tuomas-messukäytännön kautta. Toinen vahva ja tavoittava versio on Lasse Heikkilän musiikki, joka varmaan valtaa lisää alaa käyttöyhteyksillään ja puhuttelevuudellaan.