Tämänpäiväisessä Hesarissa (29.6.20) oli kiinnostava artikkeli häpeästä. Voit lukea sen tämän blogitekstini jälkeen. Tai ehkä se olisi sittenkin hyvä lukea ensin. Juttu sai minut pohtimaan henkilökohtaista suhdettani häpeään. Miettimään, milloin viimeksi olen hävennyt. Ja milloin ensimmäisen kerran. Jos sinäkin teet samoin, niin sitten meillä voi olla jotakin yhteistä, vaikka tarinamme mitä todennäköisimmin ovat ihan erilaiset.
Jouduin lähtemään tähän elämään melko vaatimattomin eväin, sillä näköni, kuuloni ja tasapainoaistini vaurioituivat synnytysrytäkässä. Pienenä poikana ihmettelin, että jos minulla on heikompi näkö kuin muille, niin miksi minun täytyy käydä korvalääkärissäkin niin usein? Jatkuvat käynnit silmäklinikalla olin jotenkin onnistunut mieltämään ikään kuin asiaan kuuluviksi.
Toisen ihmisen silmiin katsominen on ollut minulle aina vaikea paikka. Kun sekä kotona että kansakoulussa käskettiin tuon tuostakin katsoa silmiin ikään kuin se olisi toiminut jonakin valheenpaljastimena, niin minähän reputin aina katsomalla kieroon eli puuta, heinää.
Olen ollut opiskeluaikani mukaan lukien mukana monissa kymmenissä rippikuvissa, ensin omassani, sitten teologiharjoittelijana Tapiolassa ja viimein leireistä vastaavana pappina Helsingissä. Kamalaa oli, kun valokuvaaja käski katsoa suoraan kameraan. Hei, varmaan arvaattekin, kuka on se ainoa tyyppi, joka ei noissa kuvissa katso kameraan! Papin töissä kahdenkeskiset sielunhoitokeskustelut olivat hankalia, kun sama toistui. Harmittelin, etten ole katolinen pappi, jolloin olisi edes se rippituolin välisäleikkö estämässä liian likeisen tuijotuksen.
Ihminen, joka ei pysty katsomaan toisia silmiin, antaa tahtomattaan itsestään epäluotettavan vaikutelman, ikään kuin tuolla tavalla pälyilevällä ihmisellä olisi jotakin salattavaa.
Kolmiulotteisuuden puute ja tasapainohäiriöt saivat aikaan sen, että en koskaan pystynyt kehittymään rakastamissani urheilulajeissa jalkapallossa ja lentopallossa perustaitoja pitemmälle. Minkä pelasin, sen pelasin aivan puhtaasti vaistojeni varassa. Ei syntynyt hienoja banaanipotkuja tai raivoisia läpilyöntejä lentisverkolla.
Hiihtäminen ja luistelu olivat kansakoulussa kammottavia kokemuksia, kun muksahtelin tuon tuostakin nurin, eteen, taakse tai sivuille. Silti piti suorittaa kaiken maailman kansanhiihtomerkit! Onneksi oppikoulussa oli tuttu terveydenhoitaja, joka tiesi minut entuudestaan ja sai järkätyksi minulle vapautuksen kyseisistä lajeista.
Hyvälle – tai edes paremmalle – tasapainolle olisi matkani varrella ollut paljonkin erilaista käyttöä. En osannut antaa arvoa sille, miten muut pystyivät seisaaltaan laittamaan sukat jalkaansa, kun minä aina automaattisesti istuin sukkia jalkaan kiskoessani. Koulun jumppatunnilla tai aikuisena joogaa harjoitellessani jouduin aina mahdottoman eteen: Nyt kävellään suoraa viivaa pitkin tai seisotaan yhdellä jalalla. Älkää unta nähkö!
Jos joku aikanaan kirjoittaa minusta lehteen nekrologin, niin toivon hänen mainitsevan, että Hannu oli ihan tasapainoton tyyppi aivan alusta lähtien!
Jossakin vaiheessa opin toki häpeämään erilaisuuttani. Ilmeisesti jo niin pienenä, etten oivaltanut sitä tosiasiaa, että se, mitä minulle tapahtui synnytyksessä, ei ollut omaa syytäni. Mutta aika onneton oli myös se neuvo, että älä välitä, vaikka kaverit kömpelyydellesi nauravatkin. Siitä olen ympäristölleni kiitollinen, että invalidin leimaa minuun ei lyöty ennen kuin vasta kuusi vuotta sitten, jolloin näkö lähti silmistäni miltei kokonaan. Pikku-Hannulle sanottiin vain, että sinun kannattaa aina joka paikassa istua etupenkissä, niin näet ja kuulet siitä hyvin. Ja että veturinkuljettajaa sinusta ei koskaan tule.
Kun olin opiskeluaikoinani mukana Tapiolan seurakunnan Nuorten Diakoniaryhmässä, niin meillä oli tapana viettää Hvittorpin leirikeskuksessa Kirkkonummella joulujuhlia näkövammaisten kanssa. Me pidimme näkkäreille seuraa ja tarjoilimme heille kaikki joulun herkkuruuat. Well, viime vuosina olen jälleen ollut mukana kyseisissä joulujuhlissa samassa paikassa, mutta en enää palvelemassa vaan passattavana. Voitte sanoa, että ei siinä mitään hävettävää ole, kun tilanne on kääntynyt noin päin, mutta rehellisyyden nimissä minun on tunnustettava, että on siinä. Se on jotenkin niin vaivaannuttavaa, noloa, siihen on muka vain suostuttava, mutta kun se ei millään tunnu onnistuvan edes pakon edessä. Ihan ensimmäisinä vuosina suorastaan toivoin, että maa olisi minut ja häpeäni niellyt, mutta hukkaan valui sekin toive.
Tätä tekstiä aloittaessani kuvittelin, että varmasti mieleeni tulee joitakin sellaisia ajatuksia, sanoja tai tekoja, joita aivan erityisesti kadun tai häpeän. Mutta kun ei, niin ei. Ehkä tämä oli eräässä mielessä mullistava löytö minulle itselleni, että olenkin läpi elämäni hävennyt jotakin sellaista, mille en ole mitään voinut.
Varoituksen sana niille, jotka ovat uusia eläkeläisiä tai juuri eläköitymässä: Kun aikaa tulee yllin kyllin lisää, niin alitajunta syöttää esiin sellaisia asioita ja muistikuvia, joita ette tietoisella tasolla ole pohtineet henkilömuistiin, kun on ollut vain sitä työtä, työtä ja taas kerran työtä. Varokaa myös sanomalehtien psykologia-artikkeleita, sillä ne voivat pyytämättä ja yllättäen herättää juuri tällaisia pohdintoja kuin tämä tässä.
En halua, että minut tämän henkilökohtaisen tekstin vuoksi leimataan joksikin sellaiseksi, mitä en kuitenkaan ole. Huumori on ollut kaverini läpi elämäni. Samoin kirjoittaminen. Lapsena ja nuorena olin kova lukemaan, olin jatkuvasti nenä kiinni kirjassa. Sisukkaaksikin minua on kutsuttu, taistelutahtoa on myös löytynyt tarvittaessa. Ja olen kuitenkin saanut toimia juuri siinä duunissa, jota olen eniten rakastanut eli seurakuntapappina.
Ehkä pääsen tämän bloggauksen päättämään ohjeella, joka saattaa vielä kerran yllättää lukijat: Muistakaa, että tapahtuipa elämässänne sitten mitä tahansa, niin asenne ratkaisee. Aina. Eivät ne sinänsä kinkkiset asiat meitä tolaltamme saa, vaan sen tekee oma asenteemme, siis se, mitä niistä ajattelemme.
Sokkona olen yrittänyt opetella elämään asenteella, jonka mukaan moka on lahja. Ja että häpeällä selviää kaikesta. Meditoikaa näitä. Heippa!
Kuva yllä: Taiteilua pystyssä pysymisen ja kupsahtelun välimaastossa.
Kuva alla: Oli varsin terapeuttinen kokemus, kun rohkenin ostaa ekat peililasini. Sain piiloon sen, minkä halusinkin.
Päivän evankeliumiteksti on kirjoitettuna Hesarin Tiede-palstalla:
Toinen nimeni on Veli. Se ei soinnu Pekan kanssa. Olisikin hauska muuttaa nimi Veli Pekka Pesoseksi. Voisin alkaa käyttää nimeä Veli Pesonen. Sehän sopisi hyvin täälläkin.
Pekka: Veli-Pekka rimmaa kyllä hyvin. Toisaalta sanotaan: Eihän nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä. Minä itse en kyseisestä hokemasta oikein perusta…
No niinpä onkin, hyvä rovasti. Tuohon lauseeseen sisältyy se häpeä.
Jotkut joutuvat koko ikänsä häpeämään nimeään. Muistan aina miten yksi nuori mies ei millään olisi halunnut sanoa koko nimeään asiakaspalvelussa, koska se nimi oli oikeasti ja todella häpeällinen. Onneksi nykyisin nimen voi muuttaa melko helposti.
Pekka: Pari kertaa olen törmännyt vuosikymmeniä sitten tilanteeseen, jossa ihminen ei ole suostunut sanomaan nimeään, jota niin kovasti häpeää. Ei edes lempinimeä tai tekaistua nimeä. Miten nimettömiin ihmisiin voisi suhtautua fiksusti?
Entäs sitten nämä erilaiset ulkonäköpaineet? Oman ulkomuodon häpeäminen saa toiset kuntosalille treenaamaan, toiset taas vajoamaan maan rakoon.
Olisikohan Hannu, meidän häpeällä kuorrutettu lapsuutemme vaikuttamassa jotenkin siihen, että tapaamme täällä nyt.
Pekka: En usko, sillä tuo häpeän tai vieraan syyllisyyden kokeminenhan aktualisoitui mulla vasta tätä bloggausta kirjoittaessani. Oivallus on siis varsin uusi kohdallani. Sen sijaan täällähän mä olen jo blogannut yli kymmenen vuotta. Ennen sitäkin useamman vuoden eri alustoilla, mutta silloin aikoinaan Seppälän Ollin pyynnöstä rupesin skrivaamaan K24:llä.
Tietääkseni häpeä on vaikeimmin tunnistettavissa oleva tunne, ja muuttaa muotoaan jatkuvasti. Siksi epäilen että ajatuksen virran mukainen tekstin rustaaminen auttaa mua käsittelemään näitä tunteita. Ne on syvällä lapsuuden kokemuksissa ja heijastuu sieltä tähän päivään.