Erään unelman loppu
Tunnelma oli jotenkin outo. Ikään kuin minulta olisi jäänyt huomaamatta jotain. Kuten olikin. Jos olisin lukenut ikkunassa olleen lapun, en olisi ollut niin iloinen sisään astuessani. En olisi sanonut ”Hauska nähdä”, kun tuttavani luopui unelmastaan.
Tilanne oli seuraava. Olin menossa teatteriin. Esityksen alkuun oli aikaa ja kävelin näyteikkunoita katsellen Kalliossa. Muistin, että tässä on lähellä entisen työtoverini pitämä divari, antikvaarinen kirjakauppa. Muistin myös, että hänellä oli tapana pitää ovia auki myös ilta-aikaan.
Ja kas, ovi olikin auki. Vilkaisin ikkunasta sisään ja tuttuni oli paikalla. Pöllähdin iloisena sisään. Kävi ilmi, että oikeastaan liike oli lopetettu edellisenä päivänä. Divarin pitäminen ei ollut kannattanut.
Tuttavani – koulutukseltaan muuten teologi – kertoi, että viiden toimintavuoden aikana hän oli maksanut itselleen palkkaa alle tonnin. Onneksi hänellä oli varsinainen päivätyö muualla. Unelmien kirjakauppa tuli maksamaan paljon ja velkaakin jäi.
Divareilla ei ole helppoa. Kirjat eivät liiku. Kuka enää ostaa vanhoja kirjoja? Paljonko sinä olisit valmis maksamaan niistä? Tuttavani mukaan päivittäin olisi pitänyt myydä noin 300 euron edestä. Mutta yleensä myynti jäi alle sataseen.
Kerroin tuttavalleni lukeneeni juuri kirjan, jossa ylistettiin divareita ja divariromantiikkaa (Mikkel Birkekaad Libri di Lucan arvoitus, josta erillispostaus täällä). Tuttavani tunsi kirjan, hymähti ja sanoi, että hänellä on niitä kaksi kappaletta hyllyssä.
Onko kirjoja liikaa? Ovatko kirjat lakanneet kiinnostamasta? Koska itse ostit viimeksi kirjan divarista?
Tunnen suurta ja syvää sympatiaa jokaista kirjadivaria kohtaan, jonka ohitse kuljen. Minussakin asuu piilossa pieni divarinpitäjä, tai ainakin kirjahyllyjen ääressä notkuja, kirjojen läsnäolosta voimaa saava sieluparka.
(Teksti julkaistu myös Vielä palaa lukulamppu -blogissani)
15 kommenttia
Yhdessä vaiheessa ostin hengellisiä kirjoja ja se tuntui loppumattomalta suolta. Kirjat olivat myös kertakäyttöisiä. En lukenut kahta kertaa samaa kirjaa. Sitten heitin suurimman osan roskiin, kun muutin. Revin kannet irti ja paperikeräykseen. Nyt en ole ostanut mitään varmaan kahteenkymmeneen vuoteen. En osta enää kuin joskus satunnaisesti, kerran viidessä vuodessa, ehkä.
Kirjoja on kiva hypistellä, käännellä ja haistella. Jos kannen ja paperikansien tekoon on uhrattu aikaa ja ajatusta, se saa kirjan tuntumaan kutsuvalta. Sen haluaa lukea. Divarit ovat kiehtovia ja vaarallisia paikkoja. Aina tarttuu mukaan jokunen. Näin joskus hyvin nuorena elokuvan, jossa kuvattiin ihmiskunnan tuhoa, kai. Siinä oli sortuneita rakennuksia. Yksi oli ollut valtava kirjasto. Kirjoja vyöryi korkeina vuorina. Paikalle eksyi elävä ihminen, tiedemiehen näköinen vanha mies, jolla hyvin paksulinssiset silmälasit. Hän saapui jostain horjahdellen, näki kirjavuoret ja riemastui . Hän ryömi kirjaläjiin, hihkui ja huusi. Vihdoinkin. Tämä kaikki olisi hänen. Kaikki hänen luettavinaan, yksin hänen. Sitten hän horjahti, kaatui, silmälasit putosivat , ja hän lähestulkoon sokeana astui niiden päälle murskaten ne. Hän jäi yksin hapuilemaan kirjojen keskelle. Mietiskelin näkemääni pitkään. Jopa vieläkin monen vuosikymmenen jälkeen. On jotain muutakin tärkeätä.
Mikael Niemi kirjoittaa suomalaisesta sankarikuolemasta, laajemmin ymmärrettynä. Sankari voi kaatua sodassa, mutta hän voi myös kuolla puukkotappelussa, ajaa hurjaa vauhtia ulos tieltä, saada sydänkohtauksen saunassa tai kuolla alkoholimyrkytykseen.
Bibliofiilin sankarikuolema on jäädä kaatuvan kirjahyllyn alle.
Kiitos Olli kaikesta. Jotenkin tuon uuden blokimetsän tämänhetkinen rauhallisuus on minulle tuonut sydämelle, että yrittäisin sinne saada keskustelua, jossa katsomukset kohtaavat. Itselläni on periaate, että keskustelen vain yhdellä sivustolla ja huomasin nyt eksyneeni tuonne, vaikka se ollut edes tarkoitukseni. Siinä syy, että nyt jätän kotimaan. Minulla ei ole kirkolliselle keskustelulle mitään annettavaa. Olkoon tämä minun tieni pois tältä areenalta. Pyrin irtautumaan tästä kokonaan pikkuhiljaa. Mun on niin paljon helpompi keskustella niin kutsuttujen uskomattomien kanssa.
Yhden unelman loppu on aina kasvun paikka. Aikoinaan mieleni alkoi tehdä tuota Novum sarjaa. Kirjasarja oli kuitenkin niin kallis, että en voinut edes kuvitella sitä ostavani. Olin silloin vielä aika paljon toisten vaikutuksille altis ja se sai mutta jopa neljän aikaan nousemaan ja menemään aamurukoukseen. Tiesin, että sinne oli tulossa antikvaarinpitäjä ja kysyin häneltä, onko hänellä tätä kirjasarjaa myynnissä. Mies katsoi hetken hiljaa ja kaivoi taskuaan. Hän näytti jonkun rahti lapun ja sanoi, että oli miettinyt ottaako vai antaako mennä takaisin. Sanoi, että anna minulle sen ja sen verran tuon hinnan yli, niin kirjat ovat sinun. Minä maksoin mielelläni ja nyt tekin olette joutuneet tämän antikvaarin pitäjän ja minun päätöksen seurauksia maistamaan. Tämän kotimaan käynnin seuraukset tulevat minussa näkyviin myöhemmin.
Hymyillään kun tavataan.
Kirjoittaja
Olli Seppälä
Kirjoittaja Kotimaa Oy:n palveluksessa. Hänen harrastuksiinsa kuuluvat mm. kulttuuri, linnut, kellot.
Käväisin sattumalta viitisen vuotta sitten Vantaan Tikkurilassa olevassa antikvariaattisessa kirjakauppa divarissa.Kirjoja oli pienessä tilassa iso valikoima ja silmiini osui kaksi kirjaa kotiin vietäväksi:”Elämä voittaa,Niilo Yli-Vainion tarina”,Tytti Träff,Ristin Voiton kustantama vuodelta 1978 ja ”Arabian suuri profeetta,piirteitä Muhammedin elämästä ja islamin alkutaipaleelta”,Harri Holma,Oy Suomen kirja kustantama vuodelta 1943.Jälkimmäisessä kirjassa on liitteenä ”G.A.Wallinin käynti Mekkassa ja Medinassa v.1845”-kymmeniä sivuja mielenkiintoista luettavaa sen aikaista matkakertomusta.
Ilmoita asiaton kommentti