Toivo Loikkasen blogkirjoitus Kunnollisen kirkon jäsenen kriteerit innoitti seuraavia ajatuksia.
Jotta saisimme tämän [vanhurskauttavan] uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.
Luonnollinen johtopäätös tästä on, että opetamme, julistamme, saarnaamme tai muuten pidemmä evankeliumia esillä, kastamme ja jaamme ehtoollista — ja luotamme siihen, että Jumala herättää uskon, milloin tahtoo. Mihin tässä tarvitaan tietoa, kenessä Jumala on herättänyt uskon ja kenessä ei? Minusta ei yhtään mihinkään. Evankeliumin opettaja kohtaa samalla lailla kaikki kristityt.
Sen sijaan uskon mittaamista tarvitaan, jos on patologinen tarve ottaa Kristuksen valta jakaa ihmiset vuohiin ja lampaisiin. Uskon mittaamista tarvitaan, jos on halu nousta toisen yläpuolelle ja saada kiksejä katumattoman käännyttämisestä. Puhumattakaan siitä sulasta hatussa, mitä toisen mahdollinen kääntyminen tuottaa. Ja jos toinen tykkää matalaa, niin sillähän kiillottaa hyvin omaa marttyyrin kruunua.
Uskon mittaamista tarvitaan myös hengelliseen vallankäyttöön. Eri mieltä oleva voidaan aina leimata uskosta osattomaksi. Näin häntä ei tarvitse ottaa vakavasti. Hänet voidaan työntää henkisesti yhteisön ulkopuolelle. Ironista kyllä eri mieltä olevan epäuskoiseksi leimaaminen kertoo ennen kaikkea epäuskosta omaan asiaan. Toisaalta se voi kertoa myös nautinnosta, jota henkilö saa juopuessaan jumalallisesta vallasta.
Millainen vastuu meillä kristityillä on toisistamme? Kehotus valvomiseen koskee varmaankin niin yksilöä kuin seurakuntaa yhteisönä. Ajattelen, että meille annettu ohje on ’kantakaa toistenne kuormia!’ Siitähän Jeesuksen ajan hengellisiä johtajiakin moitittiin, että he sälyttivät ihmisten niskaan taakkoja, joita eivät itse sormellaankaan nostaneet. Tämän keskustelun teemaan liittyen meidän tulee vahvistaa toistemme heikkoa uskoa sen sijaan, että vaadimme lähimmäisiltämme heidän itse yksinään tekemää parannusta.
Meillä ei ole lupa mitata kenenekään ihmisen uskoa. Kun ihminen tunnustaa sanomalla MINÄ USKON, niin se riittää Jumalalle ja seurakunnalle.
Minua kiusaa sellainen ajattelumalli, että jos joku on jossakin asiassa toista mieltä, niin heti häneen isketään liberaaliteologin leima.
Osmo,
minulla on sellainen tunne, että liberaaliteologiksi leimaaminen on läheistä sukua uskosta osattomaksi leimaamiselle, ellei aivan sama asia. Kuten blogissa kirjoitin tällaisella leimalla varustettua keskustelijaa ei tarvitse ottaa vakavasti.
Lisäksi on huomattava, että tällä tavalla leimatun motiiveista esitetään usein varsin mauttomia tulkintoja.