Elämän ehtoolla takaisin kaappiin

Mennyt joulu oli toinen, jona en enää voinut käydä tervehtimässä Häntä vanhainkodissa. Hänen elämänsä oli päättynyt edellisjoulun alla.

Hänen voimansa olivat puolenkymmentä vuotta sitten heikentyneet. Kotona ei Puoliso enää jaksanut olla riittävästi tukena ja apuna, olihan hänelläkin jo ikää ja useampi pilleripurkki. Niinpä Hän sai kodikseen vanhainkodin, jossa asiantunteva apu on lähellä, kun sitä tarvitsee.

Takana oli yhteistä elämää jo neljä vuosikymmentä. Se päättyi kuitenkin Puolison yllättävään kuolemaan. Hänelle se oli kova isku. Hän sanoi, ettei hänen elämällään ole enää mitään mieltä. Lähtö tuli vuoden kuluttua.

Heidän kaappinsa ovi oli jo pitkään ollut selkosen selällään - vaikka oli sitäkin suhteen alussa ensin vain vähän kerrallaan raoteltu. Yhdessä heidät nähtiin kaupungilla, teatterissa, syntymäpäivillä, eikä heidän suhteensa laadusta jäänyt epäselvyyttä. Ystäväpiiri oli laaja, ja kummankin sukulaisiin suhteet olivat pääosin mutkattomat. 

Nuoruuttaan muistellessaan Hän usein palasi supinaan ja kohinaan Eino Salmelaisen ympärillä ja siihen, että häntäkin oli varoitettu - ja tuhahti äkäisesti. Olihan heitä ollut useampiakin, niin silloin kuin myöhemmissäkin työpaikoissa. Mitään vaikeuksia Hänellä ei ollut ollut, toisin kuin Puolisolla, joka kerran oli ahdistavan ilmapiirin vuoksi sanoutunut irti työpaikastaan.

Puoliso kävi useita kertoja viikossa Hänen luonaan vanhankodissa. Yhdessä he liikkuivat ulkosalla vanhainkodin lähiympäristössä. Kun kunto antoi myöten, Hän saattoi välistä olla kotona päivän pari. Puolison kulkemisen käytyä vaikeammaksi, varsinkin talvikelillä, ajoimme usein yhdessä Häntä tapaamaan.

Puoliso.

Vanhainkodissa Puoliso ei enää ollut puoliso, vain vuosikymmenien mittainen ystävä. Sellaiseksi Hän Puolison esitteli, miehen, jonka kanssa hän oli jakanut liki puolet elämästään. Puolisolle tämä oli katkeraa. Toisaalta Puoliso kyllä ymmärsti Hänen varovaisuutta, mutta toisaalta piti sitä liioiteltuna. Puolestani yritin rohkaista Häntä tuomaan hissun kissun ilmi suhteen todellisen luonteen. Mutta Hän piti päänsä.

Henkilökuntaa hän ei niinkään arkaillut, vaan toisia asukkaita, eritoten miehiä. Pelkona oli joutua kuulemaan asiattomuuksia ja tulla eristetyksi.

Suuren osan elämästään Hän oli elänyt aikana, jona kaksoiselämä oli sääntö, ei poikkeus. Moni meni naimisiin, niin hänkin vähän yli kaksikymppisenä. Mutta avioliitto oli pelkkää onnettomuutta ja päättyi lyhyeen. Vuosikymmenien avoimuuden jälkeen mennyt elämänkokemus otti uudessa tilanteessa voiton ja sai hänet palaamaan kaksoiselämään.

Puolison kuoltua Hän silmät kosteina myönsi toimineensa väärin Puolisoaan ja itseään kohtaan. Pelontunne vain oli ollut niin armoton. Hänelle itselleenkin se oli ollut nöyryyttävää. Mutta kun Hän tuli esitelleeksi Puolison ystäväkseen, hän ei löytänyt tapaa kertoa asian todellista laitaa.

Kieltää itsensä ja mennä kaappiin elämän ehtoolla, sitä Hän katui.

 

17 kommenttia

  • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

    Kiitos Jorma! Näitä tarinoita tarvitaan paljon lisää (!), jotta täällä kirkossakin tajuttaisiin että ihmisten syrjintä ei ole vain ”opillinen asia”, vaan eettinen, ihmisiä ja heidän elämäänsä koskeva asia. Puhuessamme homoseksuaalisuudesta vain opiillisena asiana, tai mielipiteenä, on helppoa unohtaa ihmiset ja heidän kärsimyksensä. Opit ja mielipiteethän eivät kärsi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Olipa koskettava kirjoitus, kiitos.

    Kuten Sari tuossa aiemmin kirjoitti , inhimillinen, verta ja kyyneliä koskeva puoli ei tule esiin kun asioita arvioidaan ainoastaan opillisin perustein.

    Joskus, kuten ylläolevan Jorman Hentilän kirjoituksen äärellä, sitä kysyy: miksi kirkon, jos nyt ei suorastaan ylivoimainen edelläkävijä ja tienäyttäjä olisikaan, pitää aina tulla perässä, vastentahtoisesti ja puoliväkisin?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Palvelustalo/vanhainkoti on jotain muutakin kuin kirkon suvaitsevuuden kysymys. Kaikki yhteiskunnalliset instituutiomme, hoiva-alan systeemit mukaanluettuina, ovat aina mielestäni askelen jäljessä vapaata, asioista käytävää keskustelua. Armeijassa, vankiloissa jne. homous on ”rökitettävä” asia. Ymmärrän varsin laitostettuun kohteluun joutuneen ”Hänen” tarinan. On raskasta olla monin tavoin sidotun käyttäytymisen laitoksessa. Oma äitini löysi hengenheimolaisen, miehen, jouduttuaan vanhustentaloon. Hän jakoi tämän kanssa runouden hetkiä, kun äitini luki puolisokealle ihmiselle tämänkin arvostamaa runoutta. Pian äitini siirrettiin tuvasta toiseen ja häneltä kiellettiin tapaamiset pyörätuolissa istuvan miehen kanssa. Isäni ei tilanteessa nähnyt lainkaan pahaa. Hän tunsi vaimonsa! Hoitajat kuitenkin vihjailivat minulle varsin ilkeästi ”sopimattomasta suhteesta”. Oli kamalaa, että he menivät kertomaan oman ennakkoluulonsa sävyttämänä asiasta miehen tyttärille, jotka alkoivat kuvitella ties mitä. Ymmärrän hyvin, ettei olisi ollut helppoa Hänelle paljastaa tällaisessa ilmapiirissä suhteensa todellista luonnetta. Ja ymmärrän senkin, miksi Hänellä on huono omatunto Puolisonsa salaamisen vuoksi!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jorma Hentilä sanoo:

    Vanhaninkotiin tai mihin tahansa ”laitokseen” joutuminen on ihmiselle melkoinen haaste. Siinä tulee repäistyksi irti totutusta elinympäristöstä. Joutuu uuteen ympäristöön, ja mikä on jopa pelottavaa, elämään lähekkäin entuudestaan outojen ihmisten kanssa, sovittautumaan kaikin tavoin uuteen elämäntilanteeseen. Ei siis ole ihmettelemistä, jos yhteisöön tuleva varoo paljastamasta itsestään sellaista, jonka epäilee aiheuttavan torjuntaa, oli se sitten esimerkiksi uskonnollinen vakaumus tai poliittinen näkemys.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • May Roth-Edelmann sanoo:

    Kiitos liikuttavasta tositarinasta.

    Hoitohenkilökunta aivan varmasti tiesi ystävyyden laadun. Koulutuksessa, ainakin viime vuosisadalla tähdennettiin, että jokainen ihminen on kohdattava arvostavalla otteella aina ja kaikkialla. Oletko lukenut Ruth Rendellin kirjan Nokikolari? Olisiko sen tarinassa sama pelon syy?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jorma Hentilä sanoo:

    May Roth-Edelmann, arvelen samoin hoitohenkilökunnan ymmärtäneen suhteen luonteen. Myös Hän itse ounasteli samaa puolison kuoleman jälkeen. Ja itse uskon, että myös jotkut kanssa-asujat ymmärsivät. Henkilölunnan suhteen Hän ei ollutkaan peloissaan, vaan toisten vanhusten.

    En ole lukenut mainitsemaasi kirjaa; täytyy etsiä Helmetistä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jusu Vihervaara sanoo:

    Tämä oli aika koskettava ja pysäyttävä kirjoitus. Jos vertaan tätä Herra Vihervaaran ja Puolison elämään, tämä on kuin jostain toisesta todellisuudesta. Herra Vihervaaralle olisi todella kova paikka yrittää olla jotain muuta kuin on.

    Tässä mielessä olen onnellinen, että olen syntynyt yhden sukupolven Hänen ja Puolison jälkeen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • May Roth-Edelmann sanoo:

    Sorry muistamattomuuteni. Ruth Rendellin kirja on tietenkin nimeltään Nokikolarin poika. Ilmestyi Englannissa 2005. Sai huonojakin arvosteluja. Ei ole dekkari. Vaikutti minuun.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Onneksi Jusu sanot noin! Maailma on muuttunut tässä suhteessa hivenen paremmaksi paikaksi sukupolven (tai parin?) aikana.

    On hurjan ymmärrettävää, että Hänelle tuli pelkoja. Nuoruuden kokemustensa ja koko elämänkokemuksensa kautta hänellä oli perusteltu pelko, joka vaikutti asiassa voimallisemmin kuin mikään muu. Meidän on tehtävä kaikemme sen eteen, että tulevaisuuden vanhainkodissa kenenkään ei enää tarvitse toimia näin. Että pelko ei ole niin suurta, että se ajaa jopa rakkauden voiman yli. Puhuttelevinta ja traagisinta tässä tarinassa on nimenomaan se, että pelon on täytynyt ollla valtavan suurta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Merja Ruuska sanoo:

    Sinä kirjoitat kauniita blogeja, Jorma. Kiitos niistä. On oikeasti kiva, että maailma on muuttunut suhteessa homoseksuaaleihin, että heillä on vähän helpompaa nykyään.

    Ilmoita asiaton kommentti