Mennyt joulu oli toinen, jona en enää voinut käydä tervehtimässä Häntä vanhainkodissa. Hänen elämänsä oli päättynyt edellisjoulun alla.

Hänen voimansa olivat puolenkymmentä vuotta sitten heikentyneet. Kotona ei Puoliso enää jaksanut olla riittävästi tukena ja apuna, olihan hänelläkin jo ikää ja useampi pilleripurkki. Niinpä Hän sai kodikseen vanhainkodin, jossa asiantunteva apu on lähellä, kun sitä tarvitsee.

Takana oli yhteistä elämää jo neljä vuosikymmentä. Se päättyi kuitenkin Puolison yllättävään kuolemaan. Hänelle se oli kova isku. Hän sanoi, ettei hänen elämällään ole enää mitään mieltä. Lähtö tuli vuoden kuluttua.

Heidän kaappinsa ovi oli jo pitkään ollut selkosen selällään - vaikka oli sitäkin suhteen alussa ensin vain vähän kerrallaan raoteltu. Yhdessä heidät nähtiin kaupungilla, teatterissa, syntymäpäivillä, eikä heidän suhteensa laadusta jäänyt epäselvyyttä. Ystäväpiiri oli laaja, ja kummankin sukulaisiin suhteet olivat pääosin mutkattomat. 

Nuoruuttaan muistellessaan Hän usein palasi supinaan ja kohinaan Eino Salmelaisen ympärillä ja siihen, että häntäkin oli varoitettu - ja tuhahti äkäisesti. Olihan heitä ollut useampiakin, niin silloin kuin myöhemmissäkin työpaikoissa. Mitään vaikeuksia Hänellä ei ollut ollut, toisin kuin Puolisolla, joka kerran oli ahdistavan ilmapiirin vuoksi sanoutunut irti työpaikastaan.

Puoliso kävi useita kertoja viikossa Hänen luonaan vanhankodissa. Yhdessä he liikkuivat ulkosalla vanhainkodin lähiympäristössä. Kun kunto antoi myöten, Hän saattoi välistä olla kotona päivän pari. Puolison kulkemisen käytyä vaikeammaksi, varsinkin talvikelillä, ajoimme usein yhdessä Häntä tapaamaan.

Puoliso.

Vanhainkodissa Puoliso ei enää ollut puoliso, vain vuosikymmenien mittainen ystävä. Sellaiseksi Hän Puolison esitteli, miehen, jonka kanssa hän oli jakanut liki puolet elämästään. Puolisolle tämä oli katkeraa. Toisaalta Puoliso kyllä ymmärsti Hänen varovaisuutta, mutta toisaalta piti sitä liioiteltuna. Puolestani yritin rohkaista Häntä tuomaan hissun kissun ilmi suhteen todellisen luonteen. Mutta Hän piti päänsä.

Henkilökuntaa hän ei niinkään arkaillut, vaan toisia asukkaita, eritoten miehiä. Pelkona oli joutua kuulemaan asiattomuuksia ja tulla eristetyksi.

Suuren osan elämästään Hän oli elänyt aikana, jona kaksoiselämä oli sääntö, ei poikkeus. Moni meni naimisiin, niin hänkin vähän yli kaksikymppisenä. Mutta avioliitto oli pelkkää onnettomuutta ja päättyi lyhyeen. Vuosikymmenien avoimuuden jälkeen mennyt elämänkokemus otti uudessa tilanteessa voiton ja sai hänet palaamaan kaksoiselämään.

Puolison kuoltua Hän silmät kosteina myönsi toimineensa väärin Puolisoaan ja itseään kohtaan. Pelontunne vain oli ollut niin armoton. Hänelle itselleenkin se oli ollut nöyryyttävää. Mutta kun Hän tuli esitelleeksi Puolison ystäväkseen, hän ei löytänyt tapaa kertoa asian todellista laitaa.

Kieltää itsensä ja mennä kaappiin elämän ehtoolla, sitä Hän katui.