Elämän ehtoolla takaisin kaappiin
Mennyt joulu oli toinen, jona en enää voinut käydä tervehtimässä Häntä vanhainkodissa. Hänen elämänsä oli päättynyt edellisjoulun alla.
Hänen voimansa olivat puolenkymmentä vuotta sitten heikentyneet. Kotona ei Puoliso enää jaksanut olla riittävästi tukena ja apuna, olihan hänelläkin jo ikää ja useampi pilleripurkki. Niinpä Hän sai kodikseen vanhainkodin, jossa asiantunteva apu on lähellä, kun sitä tarvitsee.
Takana oli yhteistä elämää jo neljä vuosikymmentä. Se päättyi kuitenkin Puolison yllättävään kuolemaan. Hänelle se oli kova isku. Hän sanoi, ettei hänen elämällään ole enää mitään mieltä. Lähtö tuli vuoden kuluttua.
Heidän kaappinsa ovi oli jo pitkään ollut selkosen selällään - vaikka oli sitäkin suhteen alussa ensin vain vähän kerrallaan raoteltu. Yhdessä heidät nähtiin kaupungilla, teatterissa, syntymäpäivillä, eikä heidän suhteensa laadusta jäänyt epäselvyyttä. Ystäväpiiri oli laaja, ja kummankin sukulaisiin suhteet olivat pääosin mutkattomat.
Nuoruuttaan muistellessaan Hän usein palasi supinaan ja kohinaan Eino Salmelaisen ympärillä ja siihen, että häntäkin oli varoitettu - ja tuhahti äkäisesti. Olihan heitä ollut useampiakin, niin silloin kuin myöhemmissäkin työpaikoissa. Mitään vaikeuksia Hänellä ei ollut ollut, toisin kuin Puolisolla, joka kerran oli ahdistavan ilmapiirin vuoksi sanoutunut irti työpaikastaan.
Puoliso kävi useita kertoja viikossa Hänen luonaan vanhankodissa. Yhdessä he liikkuivat ulkosalla vanhainkodin lähiympäristössä. Kun kunto antoi myöten, Hän saattoi välistä olla kotona päivän pari. Puolison kulkemisen käytyä vaikeammaksi, varsinkin talvikelillä, ajoimme usein yhdessä Häntä tapaamaan.
Puoliso.
Vanhainkodissa Puoliso ei enää ollut puoliso, vain vuosikymmenien mittainen ystävä. Sellaiseksi Hän Puolison esitteli, miehen, jonka kanssa hän oli jakanut liki puolet elämästään. Puolisolle tämä oli katkeraa. Toisaalta Puoliso kyllä ymmärsti Hänen varovaisuutta, mutta toisaalta piti sitä liioiteltuna. Puolestani yritin rohkaista Häntä tuomaan hissun kissun ilmi suhteen todellisen luonteen. Mutta Hän piti päänsä.
Henkilökuntaa hän ei niinkään arkaillut, vaan toisia asukkaita, eritoten miehiä. Pelkona oli joutua kuulemaan asiattomuuksia ja tulla eristetyksi.
Suuren osan elämästään Hän oli elänyt aikana, jona kaksoiselämä oli sääntö, ei poikkeus. Moni meni naimisiin, niin hänkin vähän yli kaksikymppisenä. Mutta avioliitto oli pelkkää onnettomuutta ja päättyi lyhyeen. Vuosikymmenien avoimuuden jälkeen mennyt elämänkokemus otti uudessa tilanteessa voiton ja sai hänet palaamaan kaksoiselämään.
Puolison kuoltua Hän silmät kosteina myönsi toimineensa väärin Puolisoaan ja itseään kohtaan. Pelontunne vain oli ollut niin armoton. Hänelle itselleenkin se oli ollut nöyryyttävää. Mutta kun Hän tuli esitelleeksi Puolison ystäväkseen, hän ei löytänyt tapaa kertoa asian todellista laitaa.
Kieltää itsensä ja mennä kaappiin elämän ehtoolla, sitä Hän katui.
17 kommenttia
Ehkä se on kuitenkin niin, että elämästä irtipäästävä poislähtijä päästää irti myös rakkaimmistaan ja purjehtii viimeisen etapin ihan yksin. Kun herkin yhteys katkeaa muistisairauden tai koomaan vaipumisen takia, elämää on kunnioitettava ja annettava hänen mennä, joka on lähtövuorossa.
Kipusi koskettaa minua johonkin, jota en osaa kuvailla.
Kiitos hyvästä ja koskettavasta kirjoituksesta.
Kiitokset kommenteista!
Ystäväni Hän ei vanhainkodin muiden asukkaiden kielteisiä reaktioita pelätessään suinkaan ollut yksin. Setan ja sen kahden jäsenjärjestön Yhdenvertainen vanhuus -projektiin liittyvässä kyselyssä liki puolet yli 50-vuotiaista vastaajista ei uskonut tulevansa toisten vanhankodin asukkaiden kunnoittavasti kohtaamiksi homo- tai biseksuaalisuutensa tahi transsukupuolisuutensa vuoksi.
Edellä mainitussa kyselyssä 30 prosenttia vastaajista oli jättänyt käyttämättä ikääntyville tarkoitettuja palveluja epäasiallisen kohtelun pelossa.
Eräs kansainvälinen tutkimus kertoo, kuinka 80 prosenttia hoitohenkilökunnasta oli kieltäytynyt tunnin mittaisesta sukupuolen moninaisuutta ja seksuaalista suuntautumista koskevasta koulutuksesta todeten, ettei homoja, lesboja tai trans-ihmisiä ole vanhainkodeissa eikä hoitolaitoksissa.
Edellä kertomani tiedot tulivat esille Yhdenvertainen vanhuus -projektin seminaarin asiantuntija-alustuksissa. Marraskuiseen seminaariin osallistui noin sata vanhuspalveluissa työskentelevää tai alan oppilaitoksissa opiskelevaa.
Raha-automaattiyhdistyksen tukeman kolmivuotisen projektin tarkoituksena on muistuttaa, etteivät kaikki ole heteroita, ja tukea sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden ottamista huomioon vanhuspalveluissa.
Kun vihdoin viimein uskaltaa tulla ulos kaapista, tuntuu niin kuin koko maailma aukeaisi ja aurinko paistaisi. On ylpeä itsestään. Saattaa mennä puhumaan siitä seurakuntiin, kouluihin, seminaariin, televisioonkin: no problem. Mutta kun arki alkaa, opiskelukaveri jättää, et uskalla mukavalle naiselle sanoa että pidän sinusta (ilman taka-ajatuksia), kun ei koskaan kuulemma tiedä… Menee sielunhoitajalle ja sanoo olevansa homoseksuaali eikä haluaa tulla eheytetyksi. On kyse sielunhoitotilanteesta. Kysyn että onko se ongelma. EEEEi tietenkään! Seuraavana kertana häntä ei näy…Kun kysyn asiaa puhelimitse, käy ilmi, että hänelle oli alkanut kahden kuukauden loma. Yritätä uudelleen toisen ihmisen kanssa: sama juttu muutettavat muuttaen ja on lisättävä: jo ensimmäinenkin tapaaminen olisi voinut toimia, mikäli sielunhoitaja olisi puhunut totta. Kävi vain huono tuuri, ettei toinenkaan toiminut. Päähän jäi kuitenkin ajatus: älä enää mene. Kaapista ulos tuleminen muuttuu erilaisiksi aktiviteeteiksi omien parissa. On onneksi kirkollisia tilaisuuksia myös meille, sellaisia, joissa ei tarvitse pelätä. Toisaalta normaali arki karkaa kauemmaksi ja tulee lähemmäksi myöskin arjen kautta: istut kampaajalla, joka kysyy: mitä teit kesälomalla. Sanot jotakin ympäripyöreää. Haluaisit kertoa sateenkaaritapahtumista, mutta et uskalla, olet siis kaapiissa. Et pelkää kertomista, vaan sitä reaktioita, jonka pelkäät seuraavan, koska pidät tästä ihmisestä ja hänen tavastaan leikata hiukset. Mitä jos hänkin jättää? Kaapista tullaan juhlallisesti, sinne joutuu varsin usein palaamaan arkisten kohtaamisten tähden sisällämme meihin heitetyt määritteet siitä mitä kaikkea hirveyksiä me olemmekaan ja että meitä pitää pelätä, ei näitä heittäjiä.
1 Joh 4:16-18
Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. 17 Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, 18 vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa.
Minun rakkaudessani on pelkoa. Minä en ole voinut tulla täydelliseksi rakkaudessa. Minusta usein tuntuu, että elämä on jo eletty.
Kiitos Jorma lämpimästä kirjoituksestasi! Sinun kaltaisiasi kristittyjä pitäisi olla enemmän.
Ilmoita asiaton kommentti