[Heikki Tervonen:] Pyrkimys kristittyjen yhteyteen ja kirkon ykseyteen kuuluu itse kirkon olemukseen. Ekumenia ei ole niinkään meidän yritystämme rakentaa siltoja kirkkoja erottavien kuilujen ylitse kuin Kristuksessa jo olevan ykseyden ilmentämistä kirkkokuntien elämässä.

1500-luvun reformaatio oli ainakin meille luterilaisille suuri Jumalan lahja, kun se painotti Kristuksen, armon ja uskon ratkaisevaa merkitystä kristityille. Samalla se oli järkyttävä tapahtuma, kun se hajotti läntisen kristikunnan. Siksi reformaatiokirkoille kuuluu erityinen vastuu myös hajaantuneen kristikunnan yhdistämisessä. Siihen luterilainen uskontulkinta tarjoaakin erinomaiset edellytykset.

Luterilaisen kirkon päätunnustuskirjan Augsburgin tunnustuksen mukaan reformaatioon mukaan tulleet tai sen piirissä syntyneet seurakunnat opettivat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on tunnustuksen mukaan pyhien yhteisö, jossa evankeliumia julistetaan puhtaasti ja sakramentit toimitetaan oikein. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tai seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Paavali näet sanoo: Yksi usko, yksi kaste, yksi Jumala, joka on kaikkien Isä jne.

Sana luo kirkon

Reformaattori Martti Luther kirjoitti, että missä ehtoollista hallitaan ja käytetään oikein, siellä tiedät Jumalan valtakunnan olevan. Missä kaste ja ehtoollisen sakramentti ovat, siellä täytyy Jumalan kansankin olla. Siellä, missä Jumalan sana on, siellä täytyy kirkonkin olla. Sillä tämänkaltaisia pyhättöjä ei muilla ole käytettävissä kuin Jumalan kansalla, joskin sen keskuuteen onkin salassa päässyt pujahtamaan koko joukko vääriä ja jumalattomia kristittyjä.

Toisaalla Luther korosti yksinomaan Jumalan sanan merkitystä: ”Jumalan sana ei ole Jumalan sanaa sen tähden, että kirkko sen sanoo, vaan kirkko on olemassa siksi, että Jumalan sanaa saarnattaisiin. Kirkko ei luo sanaa, vaan sana luo kirkon. Jumalan sana on varma merkki, josta voimme todeta kirkon olemassaolon.”

Viime kädessä kristityn tuntomerkki on sydämen usko. Hyvän Paimenen sunnuntain saarnassaan Luther kuvasi kristittyjä: ”Heillä on tosin ulkonaisiakin Kristuksen säätämiä tuntomerkkejä, nimittäin kaste, ehtoollisen sakramentti ja evankeliumin saarna, mutta nämä merkit voivat pettää, kun lähdetään yksityistä henkilöä arvostelemaan. Ainoa varma tuntomerkki on sydämen usko, joka pitää Kristuksen paimenenaan.” Kristus tuntee lampaansa ja nämä tuntevat hänet.

Sana, sakramentit ja virka

Niin voimakkaasti kuin Luther arvostelikin oman aikansa katolista kirkkoa ja hurmahenkiä, hän Galatalaiskirjeen selityksessä kirjoitti: ”Sen tähden Rooman kirkko on pyhä, koska sillä on Jumalan pyhä nimi, evankeliumi, kaste jne. Sen tähden kirkko on pyhä myös siellä, missä hurmahenget hallitsevat, kunhan he eivät kiellä sanaa eivätkä sakramentteja. Missä siis sana ja sakramentit itsessään ovat olemassa, siellä on pyhä kirkko, vaikkapa antikristus siellä hallitsisi. Kirkko on kaikkialla maailmassa, missä ikinä evankeliumi ja sakramentit ovat olemassa.”

Jumalan sana ja sakramentit luovat eli konstituoivat ensisijaisesti kirkon. Toissijaisesti kirkkoa konstituoi myös palveluvirka, joka on kuitenkin alisteinen sanalle ja sakramenteille. Augsburgin tunnustuksen mukaan evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka on asetettu sitä varten, että saisimme uskon. Sanassa ja sakramenteissa lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon – missä ja milloin Jumala sen hyväksi näkee. 

On vain yksi kirkko

Kun tunnustamme uskontunnustuksessa yhden, pyhän, apostolisen ja katolisen kirkon, emme ymmärrä sillä luterilaista kirkkoa, vaan koko maailmanlaajaa kristikuntaa. Maan äärestä maan ääreen kirkko on yksi. Se ulottuu historiassa aina ensimmäiseen kristilliseen helluntaihin ja Lutherin mukaan jopa vanhan liiton hurskaisiin saakka. Kaikkialla siellä, missä sanaa saarnataan ja sakramentteja jaetaan, on kirkko.

Luterilainen kirkon määritelmä sulkee pois ajatuksen, että mikään yksittäinen kirkkokunta, ei edes roomalaiskatolinen eikä ortodoksinen kirkko, voi vaatia olevansa ainut oikea kirkko. Ainoan Jumalan seurakunnan asemaa ei voi myöskään monopolisoida mikään muu seurakunta eikä hengellinen liike. Pyhä Henki toimii suvereenisti sanan ja sakramenttien kautta ja synnyttää uskon ja rakkauden. Mikään kirkko ei voi edellyttää, että ylösnoussut Kristus toimisi Pyhän Hengen kautta vain sen piirissä.

Mikään kirkko ei voi myöskään edellyttää, että sen jäsenistö olisi kokonaisuudessaan tosi uskovia. Voimme kehottaa toinen toistamme uskoon ja kilvoitteluun, mutta kukaan ei voi ehdottomasti sanoa, onko toinen uskossa vai ei. Jeesus sanoi, että vehnän ja valevehnän tulee saada kasvaa aina elonkorjuuseen saakka. Vasta silloin paljastuu, missä todellinen kirkko on ollut. Se aiheuttaakin suuren hämmästyksen. Nyt todellisen kirkon rajat tietää Jumala yksin.

Luterilaisten haaste

Meidän ekumeeninen tehtävämme luterilaisessa kirkossa on kaksitahoinen. Toisaalta meidän tulee edistää kristittyjen yhteyttä luterilaisena kirkkona, toisaalta meidän tulee toivoa ja rukoilla, että Jumalan sanaa julistettaisiin mahdollisimman puhtaasti ja täyteläisesti ja sakramentit toimitettaisiin oikein myös muissa kirkoissa.

Suomen luterilaisella kirkolla on hyvä ekumeeninen perinne vaalittavanaan, sillä reformaattorimme Mikael Agricola uudisti oman aikansa kirkkoa maltillisesti. Samaa avoimuutta kirkkomme on osoittanut Suomen ortodoksista ja katolista kirkkoa, samoin vapaakirkkoa ja helluntaiherätystä kohtaan. Tällä tiellä on syytä jatkaa.

Oppikeskustelut Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa ovat merkinneet meille paljon, samoin neuvottelut Euroopan luterilaisten ja anglikaanisten kirkkojen välillä. Roomalaiskatolisen kirkon ja luterilaisten kirkkojen välillä on päästy suureen yksimielisyyteen jopa pelastus- ja vanhurskauttamisopista. Tosin katolisen kirkon piirissä ekumeeninen innostus on vähentynyt siten 1960-luvulla pidetyn Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen.

Vieraanvaraisuusehtoollinen mahdollisuutena

Vaikka rukous yhdistää kaikkia kristittyjä – ainakin jos he niin haluavat - ja monia myös kaste, suurin ykseyden kompastuskivi on ehtoollisyhteyden puute.  Me luterilaiset olemme tässä suhteessa ekumeenisesti suotuisassa tilanteessa, kun hyväksymme Kristuksen todellisen läsnäolon ehtoollisessa. Mutta koska yksimielisyyttä ehtoollisesta ei ole näköpiirissä, tulisi kirkkojen yhä laajemmassa määrin ryhtyä käyttämään ns. vieraanvaraisuusehtoollista, joka voisi olla käytössä esimerkiksi seka-avioliitoissa ja ekumeenisissa tapahtumissa.

Toinen ekumeniaa edistävä tekijä voisi olla erilaisuuden entistä suurempi hyväksyminen. Uuden testamentin tutkijat ovat korostaneet, että varhaiskirkossa oli useita uskontulkintoja. Entäpä jos kirkkojen osalta päteekin se, että moninaisuus on rikkautta. Erilaiset kristilliset kirkot ja liikkeet vetoavat erilaisiin ihmisiin. Samaan kaavaan ahtaminen voisi merkitä hengellisen elämän köyhtymistä ja tappiota evankeliumille.

Kolmas tekijä, jota on syytä korostaa, on se, että ekumenia ei ole vain kirkkojen sisäpiirin asia. Kristus rukoili omiensa yhteyden puolesta, että maailma uskoisi. Kirkkojen monenkirjavuus ja varsinkin niiden keskinäinen yhteistyöhaluttomuus tai suoranainen riitely ovat loukkauksen aihe ei-kristityille. Kirkkojen tulisi lähestyä toisiaan Jumalan lasten yhteisöinä, toinen toistaan kunnioittaen ja rakastaen sekä toisesta aidosti kiinnostuneena, ei oikeaoppisuudella eikä hengellisyydellä mahtaillen.

Etenkin Euroopan ulkopuolella saattaa olla vaikeuksia ymmärtää maanosassamme tai Välimeren kulttuuripiirissä syntyneitä teologisten erojen hienouksia. Kirkon ykseyden lujittuminen edistää kirkon uskottavuutta yhä maallistuvamman ”kristillisen maailman” keskellä mutta myös perinteisillä lähetysmailla.

- Heikki Tervonen -

Kirjoittaja on Kotimaan eläkkeellä artikkelitoimittaja