Pian Huittisiin muuttomme jälkeen alkoivat vaikeat ajat kansallemme. Koska vapaussota sattui Huittisissa olomme alkuaikaan, niin lienee paikallaan, että kerron aluksi siitä, sen vaikutuksesta Huittisiin. Se oli Huittisissakin vaikeata aikaa ja sen kuvaaminenkin on vaikeata. Muistan elävästi sen talvisen aamun, jolloin punaiset tulivat Porista päin Lauttakylään. Valkoiset olivat edellisenä iltana poistuneet pohjoiseen valkoisten rintamalle. Näin ollen ei hyökkääjillä ollut ketään vastassaan. He tulivat rintamaan järjestäytyneinä ammuskellen tullessaan. Perheeni oli siirtynyt turvaan erään syrjäkylän kansankoululle, jossa minäkin olin ollut edellisen yön, mutta tulin juuri mainittuna aamuna kotiin. Vetäydyin suojaan pappilamme kivinavetan seinustalle. Siellä uudet tulijat tutkivat minut, mutta jättivät sillä kerralla rauhaan. Paikalle sattui haudankaivajan poika, jolla oli työväenyhdistyksen jäsenkirja taskussaan. Hän todisti puolestani, että en ole osallistunut politiikkaan ja että olen vaaraton henkilö. Mikä olisi ollut kohtaloni, ellei mainittu ”todistaja” olisi sattunut paikalle? Muutamia paikkakuntalaisia murhattiin samana aamuna. Huittinen jäi punaisten puolelle koko sodan ajaksi.
Vaikka olosuhteet olivat vaikeat ja elämä levotonta, niin ei yhtään jumalanpalvelusta jäänyt pitämättä Huittisten kauniissa kirkossa.
Hartaustilaisuuksiakin saimme pitää melkein koko sota-ajan. Vähää ennen sodan päättymistä oli hartaustilaisuus Lauttakylässä eräässä talossa. Kesken minun puhettani astui kaksi aseistettua miestä sisälle, ajoivat kuulijat ulos ja kielsivät pitämästä sellaisia tilaisuuksia. Kun kysyin heidän esikunnastaan syytä kokouksemme hajoittamiseen, niin vastattiin, että ihmiset puhuvat niissä tilaisuuksissa politiikkaa ennen kokouksen alkua ja sen jälkeen. En minä ollut sellaisesta tietoinen, mutta oli alistuttava pakon edessä.
Silloin tällöin vietiin yöllä joku isäntä ja ammuttiin jossain metsässä. Useimmat isännät olivatkin poissa kotoansa välttyäkseen sellaiselta kohtalolta. Näiden uhrien hautaaminen oli raskas tehtävä, joka tuli tavallisesti minun osalleni.
Tilanteen yhä vaikeutuessa mekin katsoimme viisaimmaksi poistua kotoa. Viimeisen yön edellisenä päivänä tuntemattomat aseistetut sotilaat olivat poikenneet pappilaamme ja kyselleet kotiapulaiseltamme, missä minä olen. Selvitystä he eivät saaneet. Varmaan oli Jumalan johdatusta, että olin silloin poissa kotoa. Viimeisen yön vietimme erään talon kylmässä perunakellarissa. Sinä yönä punaiset jättivät kylän ja koko pitäjän. Lähtö oli tapahtunut niin kiireellisesti, että vastattu taikinakin oli jäänyt naisilta paistamatta. Ennen lähtöänsä he olivat kuitenkin ehtineet heittää suuret määrät anastamaansa viljaa jokeen ja sytyttää muutamia taloja palamaan. Suurempia tuhoja he olivat Lauttakylälle suunnitelleet, mutta oli joku heitä väkevämpi, joka asetti pahalle rajan.
Sitten tuli sodan loppuselvittely, joka oli Huittisissakin surullinen. Siellä oli punaisia varten vankileiri. Sotaoikeus istui ja n. 50 kapinaan osallistunutta tuomittiin kuolemaan. Minä jouduin puhumaan vangeille ja valmistamaan kuolemaan tuomittuja heidän viimeiselle matkalleen. Melkein kaikki, jotka tiesivät kohtalonsa, pyysivät papin luoksensa ja nauttivat H. ehtoollisen.
Eräs heistä on erikoisesti jäänyt mieleeni. Hän oli, mikäli tiedän, Lauttakylässä työväen osuuskaupan johtaja ja punaisten johtohenkilöitä. Hänet tuomittiin kuolemaan. Sitä ennen vankileirillä pidettyjen hartaushetkien aikana hän tuli herätykseen joutuen syvään synnintuntoon. Myöskin armo kirkastui hänelle. Keskustelin hänen kanssaan kahdenkesken ja annoin hänelle luettavaksi kirjan ”Uskonoppi autuuteen”, jota hän näkyi ahkerasti lukevan. Hän nautti myös H. ehtoollisen. Päättäessäni erään hartaushetken rukouksella hän polvistui rukouksen ajaksi. Kysyin häneltä sen jälkeen: ”Ovatko asiat hyvin?” Hän vastasi kirkkain katsein: ”Kyllä.” Kun tulin ulos siellä odottivat miehet, jotka veivät tämän miehen mukanaan ja panivat täytäntöön hänelle tuomitun rangaistuksen.
Tämä mies oli ennen kuolemaansa kirjoittanut vaimolleen kirjeen, jossa hän kertoi tulleensa uskoon, kielsi murehtimasta häntä ja kehoitti vaimoaan kasvattamaan lapset eri tavalla kuin niitä oli siihen saakka kasvatettu. Se oli kaunis ja liikuttava kirje. Varmaan se kova ahdistuksen aika käänsi monien ajatukset ja katseet Jumalan puoleen, Jumalan kieltäjistäkin tuli Jumalan tunnustajia.
Kun muualta vankileiriltä eloon jääneet palasivat Huittisiin, järjestimme seurakunnan puolesta heille hengellisen juhlan toivoen, että sodan ja nälän rasittamien sydämet olisivat tulleet vastaanottavaisiksi Jumalan sanalle. Tilaisuuteen kertyi väkeä palokunnantalon suuri sali täyteen. Toiset seurakuntalaiset hyväksyivät tämän suhtautumisen kapinallisiin, toiset tuomitsivat sen. Minä sain kaksi uutta arvonimeä. Toiset nimittivät minua ”lahtariksi”, toiset ”punarosvoksi”. Sainpa nimettömän kirjeenkin, jossa uhattiin minua vahingonlaukauksella, ellen muuta toiselle paikkakunnalle. Tämän kirjeen kirjoittaja kutsui minua punarosvoksi. Minä en kuitenkaan antanut kummaltakaan puolelta tulleitten arvostelujen vaikuttaa itseeni. Tahdoin olla vain Jumalan palvelija kaikille henkilöön katsomatta.
Eeli J. Hakala, Muistelen menneitä, s. 64-68, SLEY, 1957.
Uskaltain
käy nyt vain,
vaikka syyttävät käskyt lain.
Katso Herraasi Jeesukseen:
käskyt täytti hän täydelleen,
hurskautemme hän on.
C. O. Rosenius
Mikä on evankeliumi?
Saarna Kristuksesta
Evankeliumi on saarna Kristuksesta ja Hänen hyvistä töistänsä, nimittäin että Hän on elävän Jumalan Poika, meidän uskollinen Vapahtajamme veressänsä, ja että kaikki, jotka Häneen uskovat ja ovat kastetut, omistavat jo tässä elämässä syntiensä anteeksisaamisen, uuden taivaallisen vanhurskauden, Jumalan lasten oikeuden, Pyhän Hengen ja iankaikkisen elämän. Sillä Paavali sanoo, että Kristuksen kautta julistetaan meille syntien anteeksiantamus, että jokainen, joka uskoo, tulee vanhurskaaksi, Ap. T. 13:38, 39.
Tahi niin kuin Luther kirjoittaa selittäessään Galatalaiskirjeen 1:stä lukua, ettei evankeliumi ole muuta kuin Jumalan Pojan ilmestyminen, sillä se opettaa meille, että Kristus on tullut ja uhrannut itsensä meidän ja koko maailman syntien edestä, että me saisimme syntimme anteeksi ja iankaikkisen elämän. Tästä kalliista aarteesta saarnaa evankeliumi, katsomatta yhtään töihimme, olkoot ne minkälaiset tahansa.
Stefan Prätorius, Hengellinen Aarreaitta, s. 227, SLEY, 1925.
EHTOOLLINEN, EHTOOLLISVIERAS
Sen ilmaisevat meille sanat: “Teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi”, nimittäin että meille näillä sanoilla tässä sakramentissa annetaan syntien anteeksiantamus, elämä ja autuus; sillä missä on syntien anteeksiantamus, siinä on myös elämä ja autuus.
Lutherin Vähä Katekismus, Martti Luther, En minä kuole – vaan elän, s. 33, Aurinko Kustannus ja Arkki-kirja, 2016. WA 30 I, 316.
Raamattu on kuin tähtitaivas. Se, joka vain nostaa silmänsä maan pimeydestä, näkee kohta nuo kaikkein suurimmat, loistavat tähdet ja linnunradan, joka ympäröi taivaankantta. Totuttuaan valoon silmä näkee tähtiä yhä enemmän. Lopulta näyttää jopa koko taivaan sini olevan tulvillaan valoa. Samalla tavoin Raamatusta osuvat lukijan silmään ensin nuo loistavat, mahtavat lauseet, joiden merkitys on kiistämätön ja joita ei voi ymmärtää väärin. Mitä pidemmälle sitten lukee tuon ensimmäisen valon rohkaisemana, sitä useammat lauseet tulevat selviksi ja kirkkaiksi. Lopulta emme näe enää yksinomaan totuuden kirkasta linnunrataa taivaalla, vaan meidät valtaa aavistus ja mielemme ylentää selvä, tietoinen täydellisen harmonian tajuaminen.
Wilhelm Löhe (1808-1872), Jumalan puutarha, s. 52-53, SLEY-Kirjat Oy, 1983.
”Sillä ei Jumalan valtakunta ole syömistä ja juomista, vaan vanhurskautta ja rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä.” (Room. 14:17). Sen tähden tulee jokaisen totisen kristityn, joka haluaa oppia oikein tuntemaan evankeliumia joka päivä sydämestään rukoilla, että Pyhä Henki häntä siunaisi, antaisi hänelle voitollisen uskon, rauhan, ilon, Jumalan rakkauden ja pelon ja vanhurskaan, nöyrän, hiljaisen, nuhteettoman ja puhtaan elämän ja siinä häntä vahvistaisi ja voimassa pitäisi.
Stefan Prätorius, Hengellinen aarreaitta, s. 235, SLEY, 1925.
Eräs jo edesmennyt sotaveteraani kertoi minulle seuraavan tapauksen. Kun sota päättyi, ja miehet kuulivat, että rauha oli solmittu, silloin eräs sotilas polvistui juoksuhaudassa ja rukoili ja kiitti ääneen Jumalaa siitä, että oli säilynyt hengissä sodasta.
Uuttera rukous saa aina aikaan huomattavan viisauden ja voiman kasvun. Jos näet hedelmää tuottavan kristityn, jolla on tavallista runsaammat armolahjat, voit olla varma, että hän on ollut paljon polvillaan Jumalan edessä.
Siksi on kuvaavaa, että menneiden aikojen pyhät ovat olleet ahkeria rukoilijoita. Tämän tiedämme esimerkiksi Daavidista ja Danielista. Ja apostoli Johanneksesta kerrotaan, että hänellä oli polvissa yhtä paksu nahka kuin jalkapohjissa. Se johtui siitä, että hän oli niin suuren osan elämästään viettänyt polvillaan. Ja Pretorius sanoo: ”Yhdenkään ihmisen kanssa en ole puhunut niin paljon kuin Jumalan kanssa.”
C. O. Rosenius, Jumala on, s. 118-119, SLEY-Kirjat, 1976.