Kotimaa kertoi, että Helsingin yliopiston dogmatiikan professorin tehtävää on peräti 16 henkilöä hakenut.

Parikymmentä vuotta virkaa hoitanut Seppo A. Teinonen jäi eläkkeelle dogmatiikan professorin virasta vuonna 1986. Teinosen tuotanto oli mittava ja hän jatkoi sitä Malagalla ystävilleen lähettämillään yksityispainoksilla.

Teinonen aloitti työnsä lähetystutkijana, jatkoi siitä Vatikaanin toisen konsiilin teologiaa koskeviin tutkimuksiin, jotka projektit opettivat monet kirkolliset viranhaltijat toimiinsa.

Viimeinen Teinosen tutkimusvaihe keskittyi keskiajan mystiikan suomennoksiin.

Teinosen ura, häntä pidettiin yhtenä loisteliaimmista luennoitsijoista Helsingin yliopistossa, perustui aikaan. Muutaman kymmenen vuoden aikana hän kykeni luomaan tutkimusperinteen.

Professoriksi ei ylipäänsäkään kannata ryhtyä kuin noin 40-vuotiaana. Tällöin on noin neljännesvuosisata armoa tuottaa, hyvä tai huono, tapa tarkastella oppiaineen alaa.

Dogmatiikka tarkastelee oppi- ja aatehistoriallisesti sitä, mikä on kristinuskon sisältämien uskomussisältöjen ydin.

Teinosen jälkeen oppiala joutui tuuletuksen kohteeksi. Eero Huovinen astui virantäyttämisprosessin jälkeen tehtävään muutamaksi vuodeksi ja koettiin ansioituneeksi ja antavaksi opettajaksi, mutta hän siirtyi varsin nopeasti piispaksi.

Tämän jälkeen oppiaine on ollut ensisijaisesti erilaisten sijaisjärjestelyjen areena. Valtaosin Helsingin yliopiston dogmatiikan opetusta on sijaisena hoitanut dosentti Pauli Annala, jonka ensisijaisena kiinnostuksenkohteena on ollut fransiskaaniliikkeen historia ja platonismin vaikutus modernin luonnontieteen syntyyn.

Tämä on ollut tieteellisesti ensiluokkaisen arvostettavaa, ja kiitollisia oppilaita on ollut runsaasti.

Mutta  itse dogmatiikan oppiaineen tutkimustradition puutteesta johtuen oppiaine on ajautunut tuuliajolle. Muutamien viime vuosien aikana tehtävään ei ole nimetty edes sijaishoitajaa.

Helsingin yliopistossa ei viimeiseen 30 vuoteen ole harjoitettu huomiota herättävää symboliikan eli eri kirkkojen tunnustusten ja dogmihistorian tutkimusta ja opetusta. Luterilaisen uskonkäsityksen analyysi on ollut summittaista, joskin asiasta on vastannut ekumeniikan tutkimus. Toki yksittäisiä poikkeuksia on ollut.

Kun näiltä pohjin sanotaan, että kirkossa ei tunneta kristinuskoa ja että kirkko maallistunut, olisiko aihetta katsoa peiliin? Jos pappiskoulutuksessa ei tarjota asianmukaista kristillisen opin opetusta, missä sitä sitten tarjottaisiin?

Hyvä esimerkki on hampaattomuus käsitellä mediakristillistä Se löytyi-kampanjaa.

Perinnäisen akateemisen dogmatiikan opetuksen vallitessa tämän tyyppisiin ilmiöihin voitiin keskittyä kristillisen opin näkökulmasta. Harvat ja jotenkin väsyneen tuntuiset kriittiset kommentit kampanjasta ovat liittyneet pikemminkin makukysymyksiin, mutta eivät ole esittäneet sen kummempia sisällöllisiä arvosteluja kampanjan luonnetta kohtaan sen vahvemmin  kuin kampanja itsessäänkään käsittelee sisältökysymyksiä.

Saa kuvan, että kun ennen oli siten, että on A-studio, joka kertoo, miten asiat ovat, Ajankohtainen kakkonen, joka kertoo, miten niiden tulisi olla ja Maikkari, joka kertoo, miten olisi kiva, on tuotettu enemmän kanavia ja niiden katsominen on liitoksissa siihen, mistä viitsii maksaa.