Diakonia-käsitys hiihtää perinteistä tyyliä
Eipä taida yllättää jos kerron, että minun teologisessa ajattelussani lähetys ja diakonia liittyvät yhteen. Seurakuntien piirijaoista huolimatta näen, että kristityn suurin kutsumus on rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä. Vaan mitä tekee Suomen kirkko? Kirkko suosii jaottelua ja työntekijälähtöistä diakoniaa, rakkauden palvelua työnä, kuten rippikoulussa opetetaan. Kirkko on järjestänyt asian niin hienosti, ettei monikaan tavallinen tallaaja koe tarvetta puuttua diakoniaan ja liata käsiään.
Eteläafrikkalaisen David Boschin ajattelussa nousee merkittäväksi Missio Dei, Jumalan lähetys maailmassa, joka on kirkon olemus. Tässä ajattelussa diakonia on kirkon kokonaisvaltaisen mission yksi olennainen puoli. Jokainen kristitty on osa Jumalan lähetystä ja siksi kutsuttu toimimaan.
Toimintamahdollisuuksia tarjotaankin, erityisille vapaaehtoisille, joita onneksi vielä riittää yhteisvastuukerääjiksi, diakoniapiirien vastaaviksi, kirpputorille myyjiksi, soppakauhan varteen jne. Mutta entä elämässään toisin orientoitunut ja erilaisilla lahjoilla varustettu, ei-toiminnallinen tyyppi, missä on hänen paikkansa diakoniassa?
Kirkon kaikkialla maailmassa tulisi ottaa diakonia tosissaan. Perinteisen tyylin hiihtäminen on turvallista, sillä edessä on valmis latu. Uudenlainen ote diakoniaan ei tarkoita vanhasta ja hyvästä luopumista, vaan sen rinnalle kasvavaa, syvempää diakonian lihaksi tulemista. Se on sellaista läpileikkaavaa diakoniaan kasvamista, josta ei kirkon vaikutusalueella voi välttyä. Se on aitoa, jokaiseen kristittyyn istutettua halua palvella. Se on vasta-aine 2010-luvun hyötymoraalille, materialismille ja välinpitämättömyydelle. Se on kristityn tapa olla ja hengittää. Syntyykö se saarnan ja opetuksen vaikutuksesta itsestään? Ei, mikäli kirkko itse ei usko siihen.
Jokainen kristitty olkoon diakoni. Tällä kommentilla en halua väheksyä upeita diakoniatyöntekijöitä, jotka ovat rautaisia ammattilaisia ja tekevät usein työtunteihin katsomatta palvelutyötä lukuisilla sektoreilla. Tahdon heidän työlleen ja työnäylleen tukea, sillä uskon sanomamme vieläkin olevan selkeä: Rakasta!
Olkoon rakkauden palvelu se mistä kirkko tunnetaan, arjessa, kaikkialla maailmassa ja jokaisen kristityn kautta. Vaeltavan Jumalan kansan on aika uskaltautua ulos perinteiseltä ladulta, maailmaan!
Diakonia on Virossakin varsin ajankohtainen teema, köyhiä ja syrjittyjä riittää. Viime viikolla monien suomalaistenkin tuntemaan Peetelin kirkkoon Tallinnassa kohdistui ilkivallanteko. Kirkon kuusi ikkunaa rikottiin ja ovi sytytettiin tuleen. Peetelin seurakunta on diakonisen näyn omaava perhe, jossa niin katulapsi kuin päihderiippuvainenkin saavat osakseen rakkautta. Tällä hetkellä seurakunta on hädässä, koska ikkunoiden korjaaminen tulee kalliiksi eikä sillä kustannussyistä ole vakuutusta. Syylliset, kaksi naapuritalon nuorta oli muutaman kaljan juotuaan päättänyt polttaa kirkon. Seuraavana päivänä heidät saatiin kiinni ja vietiin kirkkoon, jossa kirkkoa kohtaan negatiivisesti suhtautuva nuori mies kuuli ensi kertaa elämässään kristinuskosta jotain positiivista, ja hän pyysi ja sai anteeksi. Peetelin kirkkoherra Avo Üprus toivoi nuorelle enkeleiden hyvää hoitoa. Tätä on arjessa vaikuttava diakonia.
4 kommenttia
Rebekka Naatusta vapaasti muistellen ja käänteisesti mukaillen voisi kysyä, eikö diakonia tule siinä sivussa, kun Jeesusta julistetaan.
Kyllä tuo Maija taitaa olla oikeassa. Aikoinaan diakoniatoimisto oli lähetystoimiston kanssa samassa. Toinen näistä diakoneista sairastui kunnon flunssaan. Kuumetta oli ja paleli ja hän jäi sairaslomalle. Yhtenä päivänä hän ilmaantui sinne toimistoon ja paksu takki ja villahuivi päässä veivasi puhelimalla. Selkeästi näki, että häntä paleli. Hän ei voinut olla tulematta, koska hän halusi yhteisvastuukeräyksen toimivan.
Jatkan vielä vanhoista kokemuksistani: Muistan hyvin niitä aikoja, jolloin samat vapaaehtoiset kerääjät säännöllisesti kiersivät kodeissa keräämässä varoja seurakunnallisiin keräyksiin. Keväällä kierrettiin Yhteisvastuulistojen, syksyllä Lähetyskeräyslistojen kanssa.
Yhden eron olen huomannut seurakunnallisessa toiminnassa. Lähetyspiirit, kerhot jne kokoontuvat yleensä hakemaan tietoa lähetystyöstä ja myös hankkimaan sille varoja. Monet erilaiset diakoniapiirit taas on tarkoitettu pääasiassa hoitamaan omia jäseniään, vaikka niissäkin välillä kerätään varoja ”hädänalaisille”. Se ei ole mitenkään negatiivinen asia, koska jokainen ihminen tarvitsee vuorollaan hoivaa. Molemmissa harjoitetaan myös, niin kuin pitääkin, seurustelun sakramenttia.
Minusta on upeaa, että joissain paikoissa on herätetty eloon myös diakoniaompeluseuroja. Niissä pääasia on varainhankinta – ja yhteinen hupi ja yhteisöllisyys.
Luulen, että meille, jotka olemme olleet lähetystyössä mukana tavalla tai toisella, lähetys ja diakonia todella liittyvät yhteen. Se koskee työtä työalueilla ja kotimaassa, työntekijänä tai vapaaehtoisena. Missio Dei kattaa kirkon koko toiminnan. Se on kokonaisvaltaista ja kontekstuaalista. Se avaa silmät näkemään – ja kutsuu toimimaan.
Itse huomasin seurakunnissa kierrellessäni, että ne ihmiset, jotka ajattelevat toisten hyvää ja toimivat toisten parhaaksi tekemättä siitä suurta numeroa, muuttuvat itsekin. Jumalan valtakunnan matematiikka on outoa. Antaessaan saa…
”Vaeltavan Jumalan kansan on aika uskaltautua ulos perinteiseltä ladulta, maailmaan!” Yes!
Ilmoita asiaton kommentti