Eipä taida yllättää jos kerron, että minun teologisessa ajattelussani lähetys ja diakonia liittyvät yhteen. Seurakuntien piirijaoista huolimatta näen, että kristityn suurin kutsumus on rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä. Vaan mitä tekee Suomen kirkko? Kirkko suosii jaottelua ja työntekijälähtöistä diakoniaa, rakkauden palvelua työnä, kuten rippikoulussa opetetaan. Kirkko on järjestänyt asian niin hienosti, ettei monikaan tavallinen tallaaja koe tarvetta puuttua diakoniaan ja liata käsiään.

Eteläafrikkalaisen David Boschin ajattelussa nousee merkittäväksi Missio Dei, Jumalan lähetys maailmassa, joka on kirkon olemus. Tässä ajattelussa diakonia on kirkon kokonaisvaltaisen mission yksi olennainen puoli. Jokainen kristitty on osa Jumalan lähetystä ja siksi kutsuttu toimimaan.

Toimintamahdollisuuksia tarjotaankin, erityisille vapaaehtoisille, joita onneksi vielä riittää yhteisvastuukerääjiksi, diakoniapiirien vastaaviksi, kirpputorille myyjiksi, soppakauhan varteen jne. Mutta entä elämässään toisin orientoitunut ja erilaisilla lahjoilla varustettu, ei-toiminnallinen tyyppi, missä on hänen paikkansa diakoniassa?

Kirkon kaikkialla maailmassa tulisi ottaa diakonia tosissaan. Perinteisen tyylin hiihtäminen on turvallista, sillä edessä on valmis latu. Uudenlainen ote diakoniaan ei tarkoita vanhasta ja hyvästä luopumista, vaan sen rinnalle kasvavaa, syvempää diakonian lihaksi tulemista. Se on sellaista läpileikkaavaa diakoniaan kasvamista, josta ei kirkon vaikutusalueella voi välttyä. Se on aitoa, jokaiseen kristittyyn istutettua halua palvella. Se on vasta-aine 2010-luvun hyötymoraalille, materialismille ja välinpitämättömyydelle. Se on kristityn tapa olla ja hengittää. Syntyykö se saarnan ja opetuksen vaikutuksesta itsestään? Ei, mikäli kirkko itse ei usko siihen.

Jokainen kristitty olkoon diakoni. Tällä kommentilla en halua väheksyä upeita diakoniatyöntekijöitä, jotka ovat rautaisia ammattilaisia ja tekevät usein työtunteihin katsomatta palvelutyötä lukuisilla sektoreilla. Tahdon heidän työlleen ja työnäylleen tukea, sillä uskon sanomamme vieläkin olevan selkeä: Rakasta!

Olkoon rakkauden palvelu se mistä kirkko tunnetaan, arjessa, kaikkialla maailmassa ja jokaisen kristityn kautta. Vaeltavan Jumalan kansan on aika uskaltautua ulos perinteiseltä ladulta, maailmaan!

Diakonia on Virossakin varsin ajankohtainen teema, köyhiä ja syrjittyjä riittää. Viime viikolla monien suomalaistenkin tuntemaan Peetelin kirkkoon Tallinnassa kohdistui ilkivallanteko. Kirkon kuusi ikkunaa rikottiin ja ovi sytytettiin tuleen. Peetelin seurakunta on diakonisen näyn omaava perhe, jossa niin katulapsi kuin päihderiippuvainenkin saavat osakseen rakkautta. Tällä hetkellä seurakunta on hädässä, koska ikkunoiden korjaaminen tulee kalliiksi eikä sillä kustannussyistä ole vakuutusta. Syylliset, kaksi naapuritalon nuorta oli muutaman kaljan juotuaan päättänyt polttaa kirkon. Seuraavana päivänä heidät saatiin kiinni ja vietiin kirkkoon, jossa kirkkoa kohtaan negatiivisesti suhtautuva nuori mies kuuli ensi kertaa elämässään kristinuskosta jotain positiivista, ja hän pyysi ja sai anteeksi. Peetelin kirkkoherra Avo Üprus toivoi nuorelle enkeleiden hyvää hoitoa. Tätä on arjessa vaikuttava diakonia.