Seppo Heinola on inspiroivassa blogissaan esitellyt kirkkoisä Augustinusta. Sen virittämänä esittelen hieman Augustinukseen liittyvää viimeaikaista tutkimusta.

Augustinuksen vakioelämäkerran laati 1960-luvulla Peter Brown, joka on myös Helsingin yliopiston kunniatohtori.

Joitakin Brownin tuloksia on haastanut  O’Donnell, joka päivitti 1990-luvulla ilmestynyttä elämäkertaa 2000-luvun alussa teoksessaan Augustine. Sinner and Saint. Perusteena olivat 1990-luvulla löytyneet Augustinuksen kirjeet ja saarnat.

O’Donnellin teesi oli se, että teos Tunnustukset on huijausta ja Hippon piispuuden jälkeinen Augustinus on paremmin tunnettavissa hänen peittelemättömien kirjeidensä perusteella. Tunnustukset on laadittu vuoden 380 tiimoilla brändinrakennukseksi Hippon seurakunnalle. Myöhempi tuotanto on paljastavampaa.

O’Donnell toimi Amerikan katolisen yliopiston digitalisoimisesta vastaavana professorina ja hänen valmistamansa nettisivut ovat ensimmäiset pyhimyksen kotisivut.

O’Donnell tulkitsi Augustinusta hieman amerikkalaisen kulttuurin näkökulmasta. Hän tarkasteli sitä, miten jokin historiallinen hahmo muodostaa julkikuvaansa.

Hänen mielestään esimerkiksi Pelagioksen torjunta oli Augustinuksen tapa estää hengelliseen julkisuuteen pyrkivän nuoremman henkilön uraa. Olihan Pelagiuksen käsitys aivan sama kuin Augustinus nuoruudendialogeissaan oli esittänyt tahdonvapaudesta. Mutta kun Pelagius alkoi saada kannatusta, Augustinus kävi varsin ison kirjeenvaihdon ajan teologisten vaikuttajien kanssa tämän käsitykset torjuakseen ja kehitteli uuden tahdon sidonnaisuuden näkemyksen.

Augustinus eli 9 vuotta manikeolaisen new agen jäsenenä avioliittoa edeltävässä suhteessa saaden myös lapsen. Näiden näkemysten oletettiin vaikuttavan häneen vieläkin hänen tullessaan Hippon piispaksi, ja tästä syystä hän kirjoitti asemaansa puolustavan Tunnustukset.

Manikeolaisuuden vaikutuksia voi ehkä nähdä Augustinuksen sukupuolisuuden tulkinnassa, joka on melko kielteinen asiaa kohtaan.

Hippossa hän asettautui askeettiseen elämään. Se merkitsi ajan näkökulmasta melko hyvää hovia, jossa häntä palveli useita palvelijoita ja jossa hän saavutti maallisen oikeuden yläpuolelle yltäneen henkilön aseman. Jos maallinen oikeus oli tehnyt jonkun tuomion, Augustinukselta tultiin pyytämään oikaisu, ja hänen ratkaisunsa yleensä voitti maallisen oikeuden tuomiot.

Augustinuksen armo-oppi on ratkaisu, joka hyväksyttiin Karthagon kokouksessa 400-luvun alussa. Tuohon asti Afrikan pohjoisen osan piispat olivat kannattaneet niin sanottua donatolaista ratkaisua, jonka mukaisesti marttyyrivainoissa uskonsa menettäneellä piispalla ei ole paluuta kirkkoon. Augustinus suhtautui asiaan suvaitsevaisemmin. Tämä oli perheen sisällä ongelma, koska hänen äitinsä oli donatolainen, Augustinusta vastustaneiden piispojen kannalle asettunut kristitty.

Augustinus oli ehkä enemmänkin filosofinen kuin teologinen neropatti. Tähän on kiinnittänyt huomiota johtaviin Augustinus-tutkijoihin lukeutuva Gareth B. Matthews.

Matthews viittaa esimerkiksi siihen, että Descartesin uudeksi keksinnöksi mainitsema ”epäilen, siis olen” on kopio Augustinuksen näkemyksestä ”erehdyn, siis olen” (si fallor, sum).

Hän selostaa, että kun antiikin relativismissa kukaan ei ollut ottanut vakavasti sitä, että subjektiivinen kokemus voisi olla tietoteorian peruste,  Augustinus teki näin, noin 1000 vuotta ennen Descartesia, joka esitti tämän uutena uutuutena, tosin Augustinusta lukeneena.

Augustinuksen teoria on lyhyesti seuraava:

1. Kaikki on erehtyväistä.
2. Joku erehtyy.
3. Erehtyjän nimi on Augustinus
4. Siis Augustinus on olemassa

Descartesin uuden ajan uutuus on muotoa:

1. Kaikki on epäilyttävää
2. On joku joku epäilee
3. Epäilijä on olemassa

Toinen kiinnostava Matthewsin esille ottama seikka on Augustinuksen tulkinta pahuuden luonteesta. Matthews tulkitsee Augustinuksen Tunnustuksissaan esittämän naapurin päärynäpuun varastamisen ja sen antimien jakamisen sioille James Deanin elokuvan Rebel without Cause valossa. Pahaan ei tarvita muuta kuin se, että se on kivaa.