Artulla ei ollut mitään mahdollisuutta selviytyä!

 

 b2ap3_thumbnail_Etsintkuulutuskuva.jpg

 

Jostakin syystä aloin tiiviisti seurata yllättäen kadonneen 8-vuotiaan ylöjärveläispojan etsinnän vaiheita aina dramaattiseen loppuun asti. Olisin halunnut blogata aiheesta jo aikaisemminkin, mutta ehkä tämä 4. joulupäivä eli Viattomien lasten päivä on siihen sittenkin sopivin ajankohta. 

 

* * * * * * * * * *

 

Artun tapaukseen ei (toivon mukaan) liity mitään rikollista. Kyse on varmastikin puhtaasta onnettomuudesta. Artun elämän lopun tuntee yksin Jumala. Kun kauhakuormaaja lopulta löysi pojan monen päivän kuluttua erään luhistuneen lumiluolan sisältä n. 100 metrin päässä omasta kodista, voitiin vain todeta laajojen etsintöjen kohdistuneen vääriin paikkoihin, aivan liian kauas. Koirien jälkiä lumikasan ympärillä oli paljon, mutta yksikään kuono ei vainunnut etsinnän kohdetta.

 

Asiantuntijoitten mukaan jo puolen metrin lumikerros on niin painava, ettei lapsi pysty kaivautumaan sen alta omin voimin pois. Lumitutkijan mukaan jo vähäinenkin määrä lunta riittää vangitsemaan ihmisen.  Kuutio romahtanutta, pakkaantunutta lunta painaa noin 400 kiloa

 

Voisi kuvitella, että jos Arttu itse kaivoi tuon luolan, niin hän on hyvinkin voinut olla onkalossa nelinkontin juuri kun katto sortui. Silloin hän olisi todennäköisesti joutunut vatsalleen, jolloin käsistä ei olisi ollut mitään apua edes teoriassa.

 

Olen antanut kertoa itselleni, että lumen alle jumiin jääneen kuolinkamppailu ei ole pitkä, ehkä vain noin vartin mittainen.  Lumi on huokoista ainetta, mitä taas kasvojen eteen muodostuva ohut jäälinssi ei ole. Uloshengitysilma tunkeutuu kasvojen edessä olevaan lumeen, kosteus jäätyy lumikiteisiin tukkien ilmaraot. Kasvojen eteen muodostuu eräänlainen jääkotelo. Kuolinsyy ei siis ole hypotermia eli ruumiinlämmön aleneminen vaan tukehtuminen.

 

Kristinuskossa aivan olennainen osa on sitä, että me pyrimme asettumaan lähimmäisemme asemaan.  Olen rukoillut Artun vanhempien ja muitten läheisten puolesta ja pyytänyt, että Herra ottaisi Artun vastaan. Mutta nuo pienen pojan viisitoista viimeistä minuuttia ovat tulleet uniini asti kummittelemaan, antamatta rauhaa. Mitä olisin itse tehnyt vastaavassa tilanteessa? Peloissani olisin varmasti ihan ensimmäiseksi laskenut alleni. Sitten ehkä olisin yrittänyt huutaa – tai jos se ei olisi onnistunut, niin ainakin toivonut – apua. Ketä olisin muistellut siinä tukalassa tilanteessa ensimmäiseksi? Ehkä äitiä ja isää, kenties muita läheisiä? Pyhäkouluajoiltani  olisi mahdollisesti noussut mieleen pyytää Jeesukselta apua. Olisiko tutusta iltarukouksesta apua tähän hätään?

 

* * * * * * * * * *

 

Lapsena minä en arkana vilukissana suostunut suin surminkaan ryömimään minnekään lumiluoliin. Meille kakruille opetettiin, että jos ja kun sellaisia tehdään, niin niissä pitää olla monta ulospääsyaukkoa. Koko luomus piti myös jäädyttää veden avulla tukevaksi. Pääasiassa me tyydyimmekin rakentamaan linnoja, joissa oli korkeat muurit, jotka suojasivat meitä naapuripihan hyökkääjiä vastaan. Kattoja rakensimme harvoin.

 

Inhoan sohjokelejä enkä rakasta enkelien tekoa puuterilumessa. Mutta tänään koin kauhun hetken, kun hyppäsin bussipysäkiltä suoraan umpihankeen. Oli jo aivan pimeä. Minä lähdin kiertämään bussipysäkin katoksen takaa jalkakäytävää pitkin bussin menosuuntaan. Näin, että kauhakuormaaja rakensi isoa lumikasaa hölmöön paikkaan ajotien ja jalkakäytävän väliin. Arvelin, että toki tuo kauhakaveri näki myös minut. Mutta eikös mitä: mieshän yrittää kipata koko kauhallisen nuoskalunta rovastin päälle. Hetken katsoin tyrmistyneenä, kun kauha nousee korkean kasan yli ja tulee suoraan pääni päälle. En ole ihan varma, mikä mahti maailmassa minua auttoi, mutta sain ihan viime hetkessä väistettyä, kun koko lasti jymähti juuri siihen, missä hetki sitten olin seisonut.  Kaksi tavattoman isoa lumikokkaretta tosin osui jalkoihini, mutta niitä ei lasketa mukaan.

 

Kun jatkoin matkaani, ajattelin, että taisin välttyä elävänä hautaamiselta. Ja sitten muistin taas Artun. Ja minun oli pakko kirjoittaa tämä. Silläkin uhalla, että lukijat kommentoisivat tekstiä ihan kamalaksi. (Mitä se tietenkin onkin!)

 

PS: Tänä vuonna jätin Kauneimmat joululaulut-tapahtuman väliin. En olisi mitenkään pystynyt laulamaan sitä laulua, jossa laps’ hankeen hukkuu, unhoittuu. Vertauskuvana Jeesuksen kohtalosta tuo kohta on näihin asti toiminut minun ajattelussani paremmin kuin hyvin. Mutta ei enää. Lauseen muuttuminen todeksi karmii selkäpiitä.

 

Kuvateksti: Artun kuvan laittoi ensimmäisenä liikkeelle Pirkanmaan poliisi

 

72 kommenttia

  • Hannu Kiuru sanoo:

    Hyvä, Otto, kun mainitsit. Mulle ei vuoden eka Hesari näemmä kolahtanutkaan iPadiin. Täytyykin vilkaista tietsikalta… Ja vähän reklamoida… 😮

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Hei, ihmiset! Koetetaanko jatkossa olla vähän lyhytsanaisempia, mutta keskusteltaisiin enemmän? Nyt tämä menee vähän tällaiseksi tenttaamiseksi. Ei kiva. Vanha ei oikein jaksa. Nyt tässä vastaillessa meni koko ilta, vaikka olin aikeissa itsekin vähän blogata.

    Toivon siis enemmän minä-viestejä. Enemmän konkreettisuutta. Vähän rajatumpia asiakokonaisuuksia. Rivakampaa dialogia. Tässä uudenvuodentoiveeni. Onnistuisikohan toteuttaminen?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Vastaan vielä kerran kun kysyit: minua kiinnostaa ihmisen logiikka, kun Jumalan logiikka en tunne ja sellaisena kun se on teologien toimesta kuvattu se ei ole logiikkaa lainkaan. Tarkoitin vääryyden unohtamisella sitä, että vääryys voi olla myös tuskaton ja nopeastikin ohimenevä,mutta esim. raajattomaa syntynyt kantaa taakka läpi elämänsä, tai palavan laavaan hirvittävästi kärsien kuoleva lapsi ei ehdi antaa asiaa anteeksi. Krooninen kipu oli vain esimerkki siitä, että sitä ei lievitä eikä lyhennä toteamus Jumalan ajan suhteellisuudesta. Theodokian Sallimuksen tuottama ongelma ei selviä katsoo sitä taaksepäin, nykyhetkeen tai eteenpäin. Ongelma on ja pysyy. Ongelman voi toki yrittää haudata semantiikan suohon. Jos ‘kärsi kärsi.. jne ei kuulu kristinuskoon, niin miksi siten selvästi selitit Theodikean ongelmaa taivasssa saatavalla tasingolla?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Seppo, on ihan kiva kuulla, ettet itse olekaan kipukroonikko, vaikka annoitkin niin ymmärtää. Mutta minä olen.

    Onko tarkoituksesi vain testata minua ja muita blogisteja, heitellä asioita ulkokohtaisesti vain katsoaksesi, mitä tapahtuu?

    Kärsimys ei ole itsetarkoituksellista marttyyrinkruunun hamuamista. Sitä ei pidä ehdoin tahdoin houkutella luokseen, mutta kun se kohdalle osuu, sitä ei myöskään sovi juosta karkuun. Se on silloin kohdattava.

    Täysin riippumatta siitä, mikä on kokemani menestyksen tai menetyksen alkuperä, otan kaiken vastaan Jumalan kädestä. Hän valmistaa minulle poispääsyn pahasta, omalla tavallaan ja oman aikataulunsa puitteissa. Ristin usko ilman ristin kantamista on aika outo ajatus. Jos sinulle, Seppo, on annettu kevyt kantamus, niin tarjoudu kantamaan lähimmäisbtesi painavia reppuja.

    PS: vilkaisin hieman sinusta kertovia numerotietoja tällä alustalla. Olet saanut 3 vuoden aikana liki 2000 kirjoittamastasi kommentista n. 50 tykkäämistä, mutta muille antamiesi tykkäysten määrä on pyöreä nolla! Mitä tällainen 0-linja mahtaakaan kertoa sinusta?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Hannu, minä keskustelin Theodokian ongelmasta yleisellä tasolla, sinä veit asian subjektiivikseksi ja siten vielä lopetat argumentoinnin ad-hominemiin. Minä en kalastele tykkäämisiä enkä käytä tykkäämisnappia lainkaan, se ei tarkoita etten olisi pitänyt monistakin hyvin perustelluista ja loogisista mielipiteistä. Ja kullakin on oma kuormansa. Niin minullakin. Omnia mea mecum porto.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Seppo, minusta tuntuu, että pelkästään yleisellä tasolla käytävä keskustelu on helppo suojautumistapa sille, että ei tarvitse kertoa tai edes miettiä, mitä itse ihan aikuisten oikeesti ajattelee tai on ajattelematta. Blogien perusideaan kuuluu tietynlainen omakohtaisuus.

    Jos sitten keskustelu menee ihan persoonattomaksi, niin ei se minua kahdeksan tiiviin bloggausvuoden jälkeen enää kovin paljon jaksa inspiroida. Minua on pyydetty erilaisille kysymys-vastaus-saiteille vastailemaan ihmisten kysymyksiin. En ole lähtenyt mukaan. En koe olevani mikään vastausautomaatti. Haluan keskustella, jotta voisin itsekin oppia uutta. Sinunkin inttämisintoosi tekisi mieli joskus vastata, että ihan yhtä hyvin voit kartuttaa tietomäärääsi lukemalla itse vaikkapa luterilaisuuden perusteoksia. Vai briljeeratako tahdot?

    Ykin kysymyksistä välittyy minulle sellainen tunto, että mies on tosissaan näitten kysymystensä kanssa. Häntä tekee mieleni jeesata. Sen sijaan sinun suhteesi minulle on jäänyt aivan auki, mitkä mahtavat olla sinun syysi kokopäiväiseen tivaamiseen ja änkyröintiin. Etkö koskaan ole kenenkään kanssa samaa mieltä? Etkö milloinkaan innostu jonkun näkemyksistä niin, että lähtisit niitä hyvässä hengessä kehittelemään eteenpäin?

    Eli pyydän: Älä kysy seuraavaksi, voiko Jumala luoda niin suuren kiven, että ei jaksa sitä itsekään nostaa.

    Minulta kysyttiin hiljattain livenä, että mitä ajattelen Pyhästä kolminaisuudesta. Keskustelun edetessä sain sitten tietää, mihin tuo kysymys pohjasi. Hyvä, ettei minun tarvinnut siinä kirkon ovella messun jälkeen ruveta pitämään rippikoulutuntia aiheesta.

    Kun sinä sanot tai joku muu sanoo, että väistelen kysymyksiä tai en vastaa kysymyksiinne, niin voisiko siinä olla jotakin tekoa sen kanssa, että se lause, jonka perään pistätte kysymysmerkin, ei olekaan se TODELLINEN asia, joka teitä kiinnostaa?

    Eli homma menee vähän kuin kuuluisassa naisten logiikassa. Nainen haluaa elokuviin miehen kanssa. Nainen menee miehen luokse ja kysyy, kumpaan tämä haluaa mieluummin lähteä, lätkämatsiin vai ravintolaan. Valkkaapa mies tarjotuista mahdollisuuksista kumman vaihtoehdon tahansa, niin hän vastaa väärin, koska ei voinut aavistaa, mitä NAINEN haluaa. (Tämä oli siis vitsi, jolle ei tarvitse nauraa, mutta joka kertoo jotakin viestintämme perusristiriitaisuuksista…)

    Tästä lähtien kysyn sinultakin (jos et sitä heti itse suoraan sano), miltä pohjalta kysymyksesi nousevat. Nyt, kun olen siirtynyt innokkaasta potkupalloilijasta jäyhäksi rovastiksi ja kun Suuressa BlogiUudistuksessa tuo oman palstan moderointi on sälytetty blogistien niskaan, niin fundeeraan ekonomisesti, mihin ajallisesti ja omien intressieni pohjalta minun kannattaa lähteä mukaan. Olenhan tätä nykyä itse oma Ylläpitoni…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Osmo Kauppinen sanoo:

    Olin toimittamassa liturgiaa jumalanpalveluksessa, kun Arttua vielä etsittiin. Seurakuntalaisilta tuli pyyntö, että rukoiltaisiin löytämisen puolesta. Toteutin sen vielä ennen lopuksi lukemaani Herran siunausta. Vasta jumalanpalveluksen jälkeen tuli tieto, että lapsi on löydetty. Niin paljon käsittämätöntä tapahtuu maailmassa. Lapsi löydettiin kuolleeena. Varmaan Taivaan Isä otti luokseen pikkuisen. Itselläni on samanikäisiä apsenlapsia. Siksi oli aika raskasta seurata asiaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Hannu, ei minun tarvitse uudelleenlukea luterilaisuuden perusteoksia, omistan niitä monta hyllymetriä. Niissä ei vastata tässä ketjussa esilletulleisiin kysymyksiin eikä moniin muihinkaan kysymyksiini, jotka nousevat vaihtoehtoisen kysymyksenasettelun pohjalta. Eli en etsi vastauksia aina vanhoinhin kysymyksiin vaan usein uusiin kysymyksiin, jotka nousevat vanhoista vastauksista tai vastaamattomuuksista. Keskustella voi minusta sekä mahdollisimman objektiivisesti että subjektiivisesti, ei ole reilua kesken keskustelun vaihtaa yleisestä yksityiseen tai päinvastoin ad hominem-tyylistä puhumattakaan. Minusta kysymyksien piffit eivät riipu kysyjästä, kysymisen tavasta eikä kysymisen syystä: taulu ei johdu eikä selity raameista.

    Sinua siis kiinnostaa ensin enemmän kysymykset kuka, miten ja miksi kuin mitä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Sinua siis kiinnostaa ensin enemmän kysymykset kuka, miten ja miksi kuin mitä. Seppo, tuo havainto oli hyvä, sydämen arvoinen. Jäin todella pohtimaan asiaa. Noin saattaa hyvinkin olla kohdallani.

    Perinteisestihän nuo viestintäkysymykset menevät tässä järjestyksessä:

    Who says what to whom, through what channel and with what effect?

    Bravo!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yki Räikkälä sanoo:

    Tämä menikin jo arkiston puolelle. Luulin että tempo olisi ollut vähän hitaampi täällä nykyisin.

    Niinpä, asiat ovat koettavissa, vaikka eivät aina selitettävissä. Tämä kokemus toistuu uskonnottomillakin usein. Moni asia elämässä onkin sellainen, jossa on subjektiivinen kokemus eikä sitä voi jakaa – vaikka yliäänikoneessa lentämistä.

    Kalvinistit olivat kaikesta ankeudestaan huolimatta johdonmukaisia tuossa predestinaatiossa, mutta jälleen kuten kaikissa uskonnoissa, tulee paradoksi: miten voi välttää ennalta määrätyn kohtalon? Mutta miten voi puhua kaikkitietävästä ja kaikkivaltiaasta Jumalasta, jos tämä ei nähtävästi kaikkeen voikaan puuttua? Miten Jumala voi tehdä suunnitelman? Hän joka kaiken on nähnyt etukäteen? Minä katson, että Jumalasta tehdään vähän liian ihmismäinen ominaisuuksiltaan. Sekin saa vaikeaksi uskoa mitään, mitä uskonnossa ajetaan takaa.

    Mistä pitäisi pelastua? Mikä armo? Yksi suurimmista ongelmista uskonnossa on se, että on ne kaksi paikkaa; maa ja se taivas. Maassa, maailmassa, eletään häviävän lyhyt silmänräpäys verrattuna ikuisuuteen. Miksi tehdä nämä kaksi paikkaa, kun yhdelläkin olisi selvinnyt. Ja juttuseura olisi ollut ympärillä heti. Miksi luoda juttuseuransa niin makaaberilla tavalla, että panee tämän ensin jonnekin paikkaan, jossa tämän pitäisi uskoa luojaansa, joka vielä on täysin näkymätön? Ja kun joku ei usko hamaan kuolemaansa saakka, niin tämän pitäisi olla jossain kadotuksessa sitten lopun ikuisuutta, joka siis ei lopu milloinkaan. Ja uskova pääsee samaksi aikayksiköksi taivaan iloihin. Ei niin mitään tolkkua eikä kohtuutta, sanon minä.

    On myös luonnehäiriöistä Jumalalta, että tämä viskoo mitään kysymättä ihmisen tänne maailmaan, näyttää kaikki nautinnot, kiusaukset ja kuolemansynnin paikat – ja sitten suvaitsee antaa tälle ARMON! Itsestään ei näytä yhtään mitään! Jos siis suvaitsee antaa armon. Jos ei niin, silloin tämä itse on ansioton rankaisija, sydämetön despootti. Tässä asiassa kirjailijapappi Antti Kylliäinen on oikeilla jäljillä.

    Minähän muuten en sitten syytä Jumalaa mistään. Näin olen todennut jo lukuisia kertoja. Retoriikka vain vaatii käyttämään muotoiluja, joista saa käsityksen että minä Jumalaa syyttäisin. Miksi syyttäisin, kun ei tuota ole olemassa muualla kuin ajatuksissa?

    ”Pyhä Henki opettaa, muistuttaa, johdattaa, yhdistää, lohduttaa, valaisee.” Miten niin? Minulle on kerrottu niin monesti, että Saatana on tämän maailman valtias. Miten joku Pyhä Henki sitten täällä voi toimia? Ja jos voi, niin miksei tuo sitten johdata ja varjele vähän tehokkaammin?

    No niin, tätä voisi jatkaa loputtomiin, eikä liene tarkoitus…

    Niin ja vielä lopuksi: kyllä pitkän virkauran tehneet papit ihan hyvillä palkoilla on, paljon sen ns. keskipalkan tuolla puolen. Keskipalkkaiset eivät tiedäkään, kuinka monet yrittävät tulla toimeen palkalla, joka on noin puolet siitä ns. keskipalkasta. Ja niinpä monet työssäkävijätkin joutuvat seisomaan leipäjonoissa. Ja sitten on se puoli miljoonaa absoluuttisen köyhää. ALVia nostettiin sitten jälleen:(. Se kirpaisee juuri tähän väestönosaan, jolla muutenkin vähän on, paitsi kurjuutta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (65v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121