Jostakin syystä aloin tiiviisti seurata yllättäen kadonneen 8-vuotiaan ylöjärveläispojan etsinnän vaiheita aina dramaattiseen loppuun asti. Olisin halunnut blogata aiheesta jo aikaisemminkin, mutta ehkä tämä 4. joulupäivä eli Viattomien lasten päivä on siihen sittenkin sopivin ajankohta. 

* * * * * * * * * *

Artun tapaukseen ei (toivon mukaan) liity mitään rikollista. Kyse on varmastikin puhtaasta onnettomuudesta. Artun elämän lopun tuntee yksin Jumala. Kun kauhakuormaaja lopulta löysi pojan monen päivän kuluttua erään luhistuneen lumiluolan sisältä n. 100 metrin päässä omasta kodista, voitiin vain todeta laajojen etsintöjen kohdistuneen vääriin paikkoihin, aivan liian kauas. Koirien jälkiä lumikasan ympärillä oli paljon, mutta yksikään kuono ei vainunnut etsinnän kohdetta.

Asiantuntijoitten mukaan jo puolen metrin lumikerros on niin painava, ettei lapsi pysty kaivautumaan sen alta omin voimin pois. Lumitutkijan mukaan jo vähäinenkin määrä lunta riittää vangitsemaan ihmisen.  Kuutio romahtanutta, pakkaantunutta lunta painaa noin 400 kiloa

Voisi kuvitella, että jos Arttu itse kaivoi tuon luolan, niin hän on hyvinkin voinut olla onkalossa nelinkontin juuri kun katto sortui. Silloin hän olisi todennäköisesti joutunut vatsalleen, jolloin käsistä ei olisi ollut mitään apua edes teoriassa.

Olen antanut kertoa itselleni, että lumen alle jumiin jääneen kuolinkamppailu ei ole pitkä, ehkä vain noin vartin mittainen.  Lumi on huokoista ainetta, mitä taas kasvojen eteen muodostuva ohut jäälinssi ei ole. Uloshengitysilma tunkeutuu kasvojen edessä olevaan lumeen, kosteus jäätyy lumikiteisiin tukkien ilmaraot. Kasvojen eteen muodostuu eräänlainen jääkotelo. Kuolinsyy ei siis ole hypotermia eli ruumiinlämmön aleneminen vaan tukehtuminen.

Kristinuskossa aivan olennainen osa on sitä, että me pyrimme asettumaan lähimmäisemme asemaan.  Olen rukoillut Artun vanhempien ja muitten läheisten puolesta ja pyytänyt, että Herra ottaisi Artun vastaan. Mutta nuo pienen pojan viisitoista viimeistä minuuttia ovat tulleet uniini asti kummittelemaan, antamatta rauhaa. Mitä olisin itse tehnyt vastaavassa tilanteessa? Peloissani olisin varmasti ihan ensimmäiseksi laskenut alleni. Sitten ehkä olisin yrittänyt huutaa – tai jos se ei olisi onnistunut, niin ainakin toivonut – apua. Ketä olisin muistellut siinä tukalassa tilanteessa ensimmäiseksi? Ehkä äitiä ja isää, kenties muita läheisiä? Pyhäkouluajoiltani  olisi mahdollisesti noussut mieleen pyytää Jeesukselta apua. Olisiko tutusta iltarukouksesta apua tähän hätään?

* * * * * * * * * *

Lapsena minä en arkana vilukissana suostunut suin surminkaan ryömimään minnekään lumiluoliin. Meille kakruille opetettiin, että jos ja kun sellaisia tehdään, niin niissä pitää olla monta ulospääsyaukkoa. Koko luomus piti myös jäädyttää veden avulla tukevaksi. Pääasiassa me tyydyimmekin rakentamaan linnoja, joissa oli korkeat muurit, jotka suojasivat meitä naapuripihan hyökkääjiä vastaan. Kattoja rakensimme harvoin.

Inhoan sohjokelejä enkä rakasta enkelien tekoa puuterilumessa. Mutta tänään koin kauhun hetken, kun hyppäsin bussipysäkiltä suoraan umpihankeen. Oli jo aivan pimeä. Minä lähdin kiertämään bussipysäkin katoksen takaa jalkakäytävää pitkin bussin menosuuntaan. Näin, että kauhakuormaaja rakensi isoa lumikasaa hölmöön paikkaan ajotien ja jalkakäytävän väliin. Arvelin, että toki tuo kauhakaveri näki myös minut. Mutta eikös mitä: mieshän yrittää kipata koko kauhallisen nuoskalunta rovastin päälle. Hetken katsoin tyrmistyneenä, kun kauha nousee korkean kasan yli ja tulee suoraan pääni päälle. En ole ihan varma, mikä mahti maailmassa minua auttoi, mutta sain ihan viime hetkessä väistettyä, kun koko lasti jymähti juuri siihen, missä hetki sitten olin seisonut.  Kaksi tavattoman isoa lumikokkaretta tosin osui jalkoihini, mutta niitä ei lasketa mukaan.

Kun jatkoin matkaani, ajattelin, että taisin välttyä elävänä hautaamiselta. Ja sitten muistin taas Artun. Ja minun oli pakko kirjoittaa tämä. Silläkin uhalla, että lukijat kommentoisivat tekstiä ihan kamalaksi. (Mitä se tietenkin onkin!)

PS: Tänä vuonna jätin Kauneimmat joululaulut-tapahtuman väliin. En olisi mitenkään pystynyt laulamaan sitä laulua, jossa laps’ hankeen hukkuu, unhoittuu. Vertauskuvana Jeesuksen kohtalosta tuo kohta on näihin asti toiminut minun ajattelussani paremmin kuin hyvin. Mutta ei enää. Lauseen muuttuminen todeksi karmii selkäpiitä.

Kuvateksti: Artun kuvan laittoi ensimmäisenä liikkeelle Pirkanmaan poliisi