Apostolinen suggestio
Me Suomen ev. lut. kirkon papit olemme sillä tavalla etuoikeutettuja monien muiden luterilaisten kirkkojen pappeihin nähden, että meillä on apostolinen suksessio. Toisin sanoen, meidän pappisvihkimyksessä saamamme siunaus on johdettavissa aina pyhään Pietariin saakka. Ruotsalaisilla asiat ovat yhtä upeasti, mutta esimerkiksi Norjan ja Tanskan papit ovat vähän enempi sekundaa kuin meikäläiset, koska heillä vihitään pappeja minkä tahansa näppien kautta, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä Pietarin kanssa. Puhumattakaan Saksan noloista luterilaisista papeista, jotka suorastaan välttelevät apostolista suksessiota. Opin tuon viimeisimmän asian tänään yhdeltä ohuesti Jumalaa tuntevalta teologian tohtori Päivi Jussilalta. Että eivät luterilaisuuden kehdossa kuulemma aina kovin mielellään tahdo päänsä päälle Pietarin alias paavin käsiä.
Välillä kyllä oli Suomenkin suksessio vaakalaudalla, kun kaikki piispat ottivat ja kuolivat samana vuonna ja uusi arkkipiispa ei saanut tätä Pietarin kosketusta. Oltiin, että "Apua! Mitä nyt?!" Ruotsalaiset oli, että "Jaxuhali!" Me oltiin sitte myöhemmin ehkä jonkun vauhdikkaan ideariihen tuloksena, että "Hei! Pyydetään Ruotsista piispa panemaan kätensä Aleksi Lehtosen pään päälle, niin saadaan apostolinen suksessio takaisin Suomeen!" Näin toimittiin. Nyt ollaan taas kivasti katolisen kirkon vanavedessä luotisuoraan. Ei ainakaan suksessiosta jää kiinni ekumeeniset pyrkimykset. Pappeja paavin oomme kaikki, oomme kaikki...
***
Kun ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikoihin alettiin ratkomaan ihmiskunnan ongelmia perustamalla instituutioita niin maallisella kuin kirkollisellakin puolella, keksittiin uusi peli ja jaettiin tietynlaiset kortit. Nyt ne kortit on pelattu. En usko, että KMN, LML, EKK ynnä muut kirjainlyhenteet pystyvät viemään asiaa enää kovin paljoa eteenpäin. Jotain muuta tapahtuu ympäröivässä maailmassa. Kirkkoliitot syrjäytyvät. Niistä tulee (pääsääntöisesti valkoisten länsimaisten miesten) puuhakerhoja, joissa yritetään ratkoa että miten saataisiin sanottua mahdollisimman vähän mahdollisimman monisanaisesti. Ratkotaan ristisanatehtävää, että millä kirjaimilla tähän pystyriville saisi muodostettua sanan 'ehtoollisyhteys' käyttämättä kirjaimia e, h, t, o, l, i, s tai y.
Asiakirjaekumeniaan on olemuksellisesti kätkeytynyt omituinen dilemma. Tavoitteena on näkyvä ykseys, joka konkretisoituu ehtoollisen ja viran yhteydessä. Jotta työtä voidaan edes aloittaa, pitää tunnustaa tosiasiat. Ja tosiasia on, että meillä on eri kirkkokuntien välillä täysin päinvastaisia näkemyksiä monista kysymyksistä. Jotta täysin päinvastaisten näkemysten pohjalta voitaisiin saada aikaan näkyvä ykseys, on ne näkemykset kikkailtava asiakirjoissa sellaiseen formaattiin, ettei kukaan niistä tunnista omaa aitoa alkuperäistä mielipidettään. Joskin myös toisen mielipide on räpelletty sellaiseksi, että siitä ei voi mitenkään sanoa olevansa eri mieltä olematta eri mieltä ihan kaiken kanssa. Kokoonnutaan yhteen eri puolille maailmaa erilaisilla kokoonpanoilla keskustelemaan että tuleeko tähän epämääräinen vai määräinen artikkeli. Välillä ortodoksit marssivat ulos. Ja loppujen lopuksi katolinen kirkko sanoo allekirjoitetaanko mitään vai ei.
***
Hinku pitää kiinni apostolisesta suksessiosta, jolla kai ihan oikeasti ei ole meidän virkateologiamme pohjalta yhtään mitään väliä, on varsin oiva esimerkki ekumeenisen keskustelun piilevistä ihmeellisyyksistä. Onko kysymys siitä, että oikeastaan meillä Suomen ev. lut. kirkossa pappeus nähdään lähes sakramentaalisena armonvälineenä? Jos kyllä, niin lienemme melko kaukana jo oman kirkkomme patriarkan eli Lutherin visioista? Vai onko kyse siitä, että olemme mieluummin takakenossa kohti katolista kirkkoa kuin etukenossa kohti protestanttisuutta? Jos kyllä, niin miksi ihmeessä? Mikä reformoiduissa ja metodisteissa ja baptisteissa on vikana? Vai onko kysymys kohteliaisuudesta: Ei tällä ole meille mitään väliä, mutta ollaan nyt suksessiossa, kun se tuntuu vanhoille kirkoille olevan jotenkin niin hirmu tärkiää? Ja jos kysymys on viimeisestä, niin kuinka rehellistä se on? Voiko ekumeeniseen asiakirjaan kirjoittaa, että "Apostolinen suksessio on korkeintaan nätti tapa"? Allekirjoittaisiko paavi sellaisen asiakirjan? Ei voi eikä allekirjoita. Siksi pidetään kiinni apostolisesta suggestiosta ja ollaan mieluummin ajattelematta ja sanomatta.
Ekumenialla on väliä. Ekumenia on ehdottomasti osa kristityn vaellusta. Mutta onko mahdollista, että kirkkoliitot ovat tehneet jo oman tehtävänsä? Että niiden aika on ohi? Että ekumenia voisi palata juurilleen vaikkapa sinne lähetyskentille? Siellä voisivat Martti ja Pertti miettiä, että kannattaako Jemen Road ykköseen ja kakkoseen rakentaa vierekkäin luterilainen ja katolinen kirkko. Naatuksen Rebekka voisi kirjoittaa aiheesta purevan blogin, jonka pohjalta pöyristyttäisiin kaikki yhdessä ja löydettäisiin ykseyspyrkimyksiä.
Mikään yleiskokous ei tule ratkaisemaan sitä ongelmaa, jonka ratkaisemiseksi kirkkoliittoja on synnytetty. Käytännön ongelmat tullaan ratkaisemaan vastedeskin siellä, missä ne ovat syntyneet. Niin myös todellinen muutos, todellinen ekumenia, todellinen kristittyjen ykseys toteutuu ruohonjuuritasolla, jonne asiakirjoilla ja latinan kielellä ei ole pääsyä. Se on tila, jonne sanat eivät yksinkertaisesti yllä, vaikka niitä miten pyöriteltäisiin, sillä ykseys on yhtä vähän sanoitettavissa kuin Jumala tai rakkaus.
Tuiran kirkko on remontissa, joten vietämme messua seurakuntasalissa. Alttaritauluna on luterilaisen ikonimaalarin maalaama ikoni, jonka on siunannut Oulun ortodoksisen seurakunnan piispa. Liekö kukaan tehnyt tuostakaan mitään asiakirjaa, että mitä mieltä me ollaan ikoneista?
38 kommenttia
Wau! Hyviä ja perusteellisia vastauksia Heikki Repo!
Mä en silti oikein jaksa uskoa katolisen kirkon mielenkiintoon muusta kuin kohteliaisuussyistä. Ekumeniaa kuuluu harjoittaa joo, joten koitetaan nyt jotenkin fiilistellä tässä mukana. Kyllähän äitikirkko on aina äitikirkko ja en voi välttyä siltä vaikutelmalta, että jotenkin freudilaisesti me kaipaamme äitikirkon hyväksyntää omalle olemassaolollemme. Toisin sanoen meidän pelialue on melko lailla se, jonka katolinen kirkko meille antaa.
Ortodoksien kanssa ekumeeninen työskentely on tietenkin luontevaa, koska asutamme tätä maata rinta rinnan. Mutta olisiko se jos olisimme ruotsalaisia tai hollantilaisia tai sveitsiläisiä?
Ja ihan lopuksi, eikö teillä kenelläkään järjestöekumeniassa mukana oleville tule ikinä mieleen katella siellä kokouksessa ympärilleen, että melkoisen kapea otos kirkkokansasta on läsnä ja että ne ihmiset, joiden luokse meidät on lähetetty, eivät a) ymmärrä yhtään mitään siitä, mitä siellä teologisessa askartelukerhossa tapahtuu ja b) sillä ei ole heidän elämänsä kannalta mitään relevanssia (edes uskonelämän) (+ kohta C: edes vähän enemmän teologiaa tuntevalla ei juurikaan ole noille hiekkalaatikoille asiaa, ellei ole määrätietoisesti hakenut itselleen teologista uraa ekumenian parissa tyyliin päiväkodista saakka?)
Se on niin elämälle vierasta! Sitä mä tässä vaan.
Kirkkohistorian näkökulmasta toteaisin vain että tuo successio apostolica katkesi jo vuonna 1884, jolloin kaikkien piispanistuinten ollessa yhtä aikaa avoimina arkkipiispa Renvallin vihki virkaansa – tosin vastahakoisesti – professori A. F. Granfelt.
Paitsi että ekumenia on monelle ei-teologiaa-hiekkalaatikkoiästä-harrastaneelle elämälle vierasta, on siinä myös hienoinen elitismin maku: mennään tärkeisiin konferensseihin lentokoneilla toiselle puolelle maapalloa asumaan hienoihin hotelleihin ja tullaan ..tärkeinä takaisin kertomaan, että nyt ollaan yhdessä katsottukin et hei jukupätkendaali, meillähän on hei toi sama heppu meidän uskonnossa, joka tuli jostain Nasaretista päin ja sit se niinq ristiinnaulittiin, eixo kliffaa hei?
– Syytökset elitismistä pitänevät paikkansa siinä mielessä, että on helpompi lähettää keskusteluun henkilö A, jonka kaikki jo tuntevat, ja jolla on luottoa omassa porukassa, koska hänet tunnetaan, on esillä – on eliittiä.
– Ennen 1900-lukua ei paljon liikuttu ja kirkolliselle kanssakäymisellekin oli vähemmän tilausta. tietysti nytkin voisi valita kirkollisen eristäytymisen, jos haluaisi. lentokoneella matkustamiseen liittyy (lentoyhtiöiden mainostamana) sellaista hohtoa, jota ei ole olemassa, mutta jota voi käyttää lyömäaseena juuri tällaisissa perusteluissa; ”niin ollaan hienoa ja tärkeää” – ”miksei me vaan voida tehdä kaikkea kivaa yhdessä” toimii tiettyyyn rajaan asti. Ekumenian yksi hyöty on se, että se antaa esimerkiksi Helenalle mahdollisuuden tietää, mitä hän voi tehdä ilman että oma kirkko puuttuu tekemisiin. Järjestöekumenialla luodaan mahdollisuuksia myös työntekijöille; ja turvaa. Ajatus on vähän sama kuin että ”mä voin vaan mennä Ruotsiin shoppaileen ja sukuloimaan” (esim. Länsirajan kuntien yhteiset palvelut mm. terveyskeskuspäivystys), koska meillähän sama historia, ollaan sukulaisia ja muutenkin samanlaisia. Vaikka molemmat maat haluavat olla kavereita ja tehdä asiat helpoksi, käydään kokoajan keskusteluja, jotta homma toimisi. Ja siltikään et voi mennä vain nostamaan sosiaalietuuksia ruotsista ennen kuin asiasta on sopimus ja tietyt ehdot täyttyvät; samoin ei ehtoollispöytä ole välttämättä suoraan avoin toisessa kirkossa. Tyäntekijöiden kohdalla voisi ajatella, että maat mahtuvat samaan liittoon vaikka toista johtaa vaaleilla valittu pressa ja toista kunkku; virkakäsityksissä on eroja, mutta viran funktio ja auktoriteetti voi olla helpostikin tunnustettavissa.
Sellainen beatlesmäinen ”All you need is love” ei toimi pidemmän pääle, joku alkaisi väkisinkin viedä hommaa parhaaksi katsomaansa suuntaan; järjestöekumeniassa ainakin näemme mikä tuo suunta on.
Helena,
en tiedä miltä esittämäsi syytökset kuulostavat sinun korviisi, mutta minusta ne jo tuntuvat hieman kohtuuttomilta.
Toteat, ettei neuvotteluissa käsiteltävillä asioilla ole tavallisille seurakuntalaisille ja heidän elämälleen mitään merkitystä — ja kuitenkin niillä on, jos ei suoraan teologisessa merkityksessä, niin käytännön tasolla kuitenkin. Kuten jo aikaisemmin totesin, myös meidän uskonelämämme kannalta ekumeenisten oppikeskusteluiden anti on ollut merkittävä. Se ei kuitenkaan näy niin selvästi, koska vaikutussuhde ei ole suora ”kokous->asiakirja->seurakuntalaiset” vaan epäsuora: ”kokous->asiakirja->teologit->(teologit->)seurakuntalaiset”. Moni sellainen asia, jonka tänään otamme annettuina on ekumeenisten neuvotteluiden ja ylätason yhteyksien hedelmää. Vaikkapa se, että jumalanpalveluksen kaavaa alettiin uudistaa 80-luvulla Vatikaanin II konsiilin innoittamana (jota seuraillen myös monessa kirkossa alttarit irrotettiin peräseinästä ja liturgin suunta alttarilla muuttui).
Kaikilla elämän osa-alueilla on niitä, joiden tehtävä on hoitaa teoria ja niitä, jotka opettavat teoriaa toisille helpommassa muodossa ja niitä, jotka soveltavat teoriaa käytännössä. Kaikkia tarvitaan. Moni voisi todeta, että hiukkasfysiikan seminaareja ei tarvita, koska niissä käsiteltävät asiat eivät kosketa ketään ja ovat arkielämän kannalta merkityksettömiä. Ja oikeassahan he ovat sikäli, että monimutkaiset kaavat eivät tule lähelle kenenkään elämää. Kuitenkin noiden kaavojen pohjalta tapahtuu kehitystä, joka lopulta –monesti useiden vuosikymmenten jälkeen– näkyy tavallisten ihmisten olohuoneissa. Näin on myös ekumeenisten oppikeskusteluiden laita. Useimmille ne voivat olla liian korkealla tasolla tapahtuvaa ja sellaista käsitteistöä käyttävää, ettei se tunnu antavan mitään. Kuitenkin myös sen lopputulokset näkyvät tavallisessa seurakunnan elämässä muutamien vuosikymmenten viiveellä.
Ja sitten siihen kohtaan C. Kuten hiukkasfysiikan maailmassa, myös opillisen ekumenian maailmassa on tietysti lopputulosten saavuttamisen kannalta eniten kaikkien edun mukaista, että ne lähetetään neuvottelemaan, joilla on eniten kokemusta ja osaamista. Silti en luonnehtisi asian olevan niin, ettei mahdollisuutta päästä ekumeenisiin kuvioihin ole. Au contraire! Kyllä sinne voi kuka tahansa päästä, mutta vaivaa tietysti pitää olla valmis näkemään niin kuin missä tahansa asiassa. Helpoin askel eteenpäin on vaikkapa lähteä Strasbourgin ekumeeniseen kesäseminaariin tai stuertiksi johonkin ekumeeniseen tapahtumaan, johon kirkon ulkoasiain osasto stipendein vuosittain halukkaita lähettää. Täällähän näitä on: http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?open&cid=Content3B96E6
Heikki Repo, minun korviini omat syytökseni kuulostavat pilke silmäkulmassa lauotuilta. Itse asiassa en edes pidä niitä syytöksinä. Ne ovat vain asioita, jotka minua ekumeenisissa ympyröissä ihmetyttävät ja haluan sanoa niitä ääneen siksi, että niistä keskusteltaisiin ja ne tiedostettaisiin.
On totta, että monet neuvottelut ovat kantaneet hedelmää, joka näkyy käytännön tasolla. En minä sitä missään vaiheessa ole kieltänyt. Kyse onkin siitä, että mitä nyt. Katse ekumeenisen liikkeen tulevaisuuteen. Jo tuossa blogikirjoituksessa kirjoitin, että ne kortit on ehkä pelattu, jotka institutionalismissa jaettiin.
Uskooko joku ihan oikeasti, että puhumalla tai asiakirjoja tekemällä ehtoollisyhteys muuttuu olemassaolevaksi todellisuudeksi? Miksi ekumeenisessa liikkeessä pidetään ”että he kaikki olisivat yhtä” -rukousta kyseenalaistamatta lähes kaste- ja lähetyskäskyn veroisena velvoitteena? Sehän oli rukous eikä käsky. Entä miksi juuri ehtoollisyhteys on se ”näkyvän ykseyden” merkki? Entä jos sitä vain ei voida saavuttaa? Onko mahdollista, että ykseys tai yhteys toteutuisi jollakin muulla tavalla? Pitääkö ykseyteen edes pyrkiä? Riittäisikö ”pelkkä” yhteys kaiken moneuden keskellä?
Ana Virtanen, muotoilen asian toisin: katolinen kirkko on niin suuri kirkkokunta, että se pystyy itsenäisesti määrittelemään minkä verran siimaa se haluaa antaa, kun taas esimerkiksi meidän kirkkomme tuntuu välillä olevan hukassa oman identiteettinsä kanssa. Ekumeenisessa keskustelussa voitaisiin tuoda näkyviin omia teräviä ja positiivisia puolia (esim. sukupuolten välinen tasa-arvo, sosiaalieettiset kysymykset, ajattelun vapaus ja moniarvoisuus). Nyt se näyttää (huom. näyttää, en tiedä onko se niin) siltä, että ekumeniaa tehdään melko lailla katolisen ja ortodoksisen kirkon ehdoilla.
Tuomas Mäkipää, niin kukkahattuiselta kuin se kuulostaakin, minä uskon beatlesmaiseen All you need is love -meininkiin. Ainoa mikä sitä estää ovat mammuttimaiset organisatoriset rakenteet, joihin hyvää tarkoittavinakin sisältyy valtava määrä turhaa pokkurointia, vallankäyttöä, eturistiriitoja ja politikointia. Olipa kyse hiukkasfysiikasta tai ekumeniasta, rakenteisiin kätkeytyy aina oman edun tavoittelua. Mutta toisin kuin hiukkasfysiikan laitoksella, jossa varmaan on omat valtapelinsä, ekumeenisessa liikkeessä taustalla on hengellinen todellisuus jota yritetään tavoittaa kirkkopoliittisilla peliliikkeillä.
Niin ja Heikki Repo, olen ollut ensimmäistä kertaa stuerttina vuonna 1996 Grazissa EEA2:ssa, sen jälkeen lukuisissa ekumeenisissa seminaareissa, vapaaehtoisena toimijana EYCE:ssä ja delegaattina Euroopan Ekumeenisessa naistenfoorumissa. Kaikki ihan huikean hienoja kokemuksia, opin tuntemaan hienoja ihmisiä ja olen kiitollinen niistä mahdollisuuksista. Opin myös puhumaan kuiskaamalla Konrad Raiserista. Hänen vaimonsa kävi kerran EFECW:n kokouksessa pelmauttamassa hameenhelmoja ilman minkäänlaista delegaatin statusta ja kertomassa miten siellä asioita pitäisi oikeasti hoitaa. Se herätti närää. Paheksuttiin, paitsi se osa porukasta, jotka oli Konrad Raiserin vaimon puolella. No, koko naistenfoorumi tuntuikin olevan rouvien hiekkalaatikko jossa he saivat tavata toisiaan samalla kun miehet puhuivat oikeista asioista. Silloin nuorena naisena kaikki se tuntui jännittävältä, mutta nyt kun on tullut vähän ikää ja ryppyjä silmien ympärille, niin katson asia-asiaa toisin. Erilaiset asiat tuntuvat merkityksellisiltä. Ekumenia voi olla hyvä harrastus, mutta siihen ei minusta pitäisi suhtautua niin ryppyotsaisesti. En tiedä onko mahdollista suhtautua siihen muuten.
Tähänastisesta muuten jälleen kerran iso kiitos kaikille Ootte viisaita ihmisiä.
Olen taipuvainen ajattelemaan, että kaikkein olennaisin apostolinen suksessio toteutuu pyhässä kasteessa. Jokaisen kasteen (myös hätäkasteen) toimittaa kastettu ja tämä ketju todella alkaa apostoleista. Toki myös viran suksesio on arvokas asia, mutta kyllä taitavat nuo piispattomien kirkkojen papi olla ihan yhtä pappeja kuin me piispan vihkimätkin.
Yrjö Sahama, hieno näkökulma tuo.
Kiitos Helena asian nostamisesta pöydälle. Vai tuommoinen ekumeeninen naisten foorumi
Juupa juu. Kieltämättä samanlaisia ajatuksia on kulkenut pään läpi kun yliopistolla juttuja kuuntelee. Monasti kielenkäyttö näissä yhteyksissä on nimenomaan sellaista, että kristillinen kirkko ovat nämä instituutiot, ja apostoliset sukksessiot. Sanaakaan ei mainita siitä kristillisestä uskosta joka maailmalla leviää. Ikään kuin vaan tarraudutaan siihen kuolleeseen. Joskus mietin, että eivätkö nämä katolisen kirkon sukksessio-miehet ja rouvat edes tiedä, mitä maailmalla tapahtuu vai eikö sillä vaan ole väliä. Ilmeisesti ei ole väliä – yhtä vähän kuin poliitikoille on väliä kansalla kunhan vaan pääsee Brysselin tekemään direktiivejä ja saa tietysti isot rahat omalle tilille siitä hyvästä.
Poikkeuksellista äänenpainoa kuulee Fullerin syst. teol. proffan Veli-Matti Kärkkäisen luennoilla, joita välillä pitää tdk:ssa. Hän on saanut minua suhtautumaan jopa positiivisesti joissain yhteyksissä, kuullessani sanan ”ekumenia”. Mutta hän onkin helluntailainen.
Tämä piispojen tyyli käyttää auktorieettiaan ajattelevien maallikkonaisten tai teol. tohtoreiden leimaamiseksi murrosikäisiksi tai ties miksi ei ole omiaan muuttamaan näitä aatoksia. Tai oikeastaan mietin, että sopisiko minunkin sitten ihan hyvällä omallatunnolla seurata piispallista esimerkkiä ja sanoa asiat uudelleen niin suoraan kun tapanani on ollut. K24:llä opiskeltiin hiukan toisenlaista kielenkäyttöä jo.
Helena,
kysymyksesi ovat hyviä ja arvokkaita. Aloitan vaikka niistä ensimmäisistä.
Virkateologisesti olemme sikäli lähempänä katolilaisia, että opetamme ensinnäkin pappisviran olevan jotain pysyväluonteista — papiksi vihkiminen on kertakaikkista, sitä ei voi toistaa. Vihkimyksessä kätten päälle panemisen ja rukouksen kautta kirkko pyytää armolahjaa vihittävälle ja valtuuttaa hänet hoitamaan sakramentteja ja julistamaan evankeliumia. Koska meillä täällä pohjolassa piispa(t) lähtivät mukaan reformaatioon, säilyi myös piispallinen järjestys vihkimyksissä (koska keskiajalla katolilaiset opettivat pappeuden — ei piispuuden — olevan korkein pappeuden aste, siirtyi tämä ajatus myös luterilaisuuteen ja siksi ensimmäiset luterilaiset näkivät ei-piispallisten vihkimysten olevan ok ja vain vasten kirkollista järjestystä; siirtymä takaisin kohti vanhakirkollista kolmisäikeistä virkakäsitystä (diakoni-pappi-piispa) on tapahtunut lännessä vasta 1800-luvulta alkaen (ensin anglikaanit, sitten katolilaiset, nyt myös monet muut)).
Sikäli olemme kuitenkin virkateologisesti lähempänä keski-Euroopan luterilaisia että emme puhu uhripappeudesta — pappeus on ensisijaisesti meillä evankeliumin julistamisen ja sakramenttien hoitamisen virka. Tämä kysymyksenasettelu on kuitenkin paljon monimutkaisempi kuin mitä näin lyhyesti voi avata, joten ihan yksioikoisesti ei toki näinkään voida sanoa.
Lyhyesti siis: kyllä, olemme asteen verran lähempänä katolilaista ontologista virkateologiaa kuin protestanttista funktionalistista virkateologiaa. Emme kuitenkaan ole yksin edes luterilaisten joukossa — ruotsalaiset, virolaiset, latvialaiset ja monet muut ymmärtävät viran myös hieman eri tavalla kuin ”saksalainen blokki”.
Toinen kysymys. Kuka voi määritellä aidon ja oikean luterilaisuuden? Niin, hankala kysymys. Ei se ole historiaakaan tarkastellen ihan yksioikoista. Jos kuitenkin kriteeriksi otetaan luterilaiset tunnustuskirjat kokonaisuudessaan, silloin on jo olemassa yksi melko hyvä avain tarkastelua varten. Suuri osa luterilaisista reformaation yhteydessä sitoutui tiettyihin dokumentteihin ja ne löytyvät Tunnustuskirjoista. Niiden lisäksi voidaan tietty ottaa katsaus luterilaisuuteen 1500- ja 1600-luvuilla. Joka tapauksessa väittäisin, että se luterilaisuus on paljon korkeakirkollisempaa kuin moni arvaakaan. Vasta 1700-luvun loppupuolella tai oikeastaan 1800-luvulla Suomessakin alettiin luopua alboista ja messukasukoista. Ehtoollisaineiden elevoimista ehtoollisrukouksen jälkeen Luther piti yhtenä merkkinä, jolla pystyttiin osoittamaan, että oikeasti uskottiin Kristuksen olevan läsnä. Suomessa suitsutettiin messuissa 1700-luvulle asti. Jne…
Joka tapauksessa on selvää, että se kuva luterilaisuudesta joka meillä on, on monesti muun muassa pietismin ajan värittämää. Joissain Lutherin suomennoksissa ristinmerkkien tekeminen käännettiin käsien ristimiseksi, koska ristinmerkit olivat pahennusta herättävää katolilaisuutta. Alkuperäisen luterilaisuuden etsintä on haastavaa.
Itse tosin mielelläni suuntaan katseeni vielä kauemmas taaksepäin kuten ne ensimmäiset luterilaisetkin. Vanhakirkollisen patristisen ajan kirjoitukset ja esimerkki antavat hyvän pohjan yhteisen kristillisen tien etsimiselle.
Seuraava kysymys. Miksi anglikaanit eikä protestantit? Selitys on aika yksinkertainen. Meillä oli enemmän yhteistä niissä asioissa, jotka ovat meille arvokkainta. Lisäksi se lähestymistapa jota Porvoon sopimuksessa noudatetaan on todettu teologisesti paljon kestävämmäksi kuin esimerkiksi Leuenbergin konkordian metodi. Olemme toki paljosta samaa mieltä monien protestanttienkin kanssa, mutta on myös teemoja joita ei ole vielä ratkaistu tyydyttävällä tavalla. Yksi näistä on opetus ehtoollisesta.
Toki yhteyksien syntymiselle on historiallisiakin syitä. Meillä täällä Suomessa lähin kirkollinen kumppani on ollut ortodoksinen kirkko. Maassamme ei ole ollut suuria reformoituja kirkkoja eikä meillä ole liioin historiallisia vastakkainasetteluja katolilaisten kanssa. Läheiset suhteet ortodoksien kanssa ovat johtaneet teologisiin neuvotteluihin etenkin heidän kanssaan sekä sitä kautta syventyneeseen itseymmärrykseen myös siitä, mitä Luther opetti. Nämä yhteydet ovat myös olleet avaamassa meille kysymystä virasta ja siitä, mitä kirkko on. Ja kun kysymys kirkosta on auennut laajemmaksi, Porvoon sopimus on nähty hyväksi tieksi eteenpäin mutta Leuenbergin sopimusta ei.
Mutta ei se silti tarkoita sitä, että meillä olisi huonot välit protestantteihin tai että emme olisi heidän kanssaan toimimisesta kiinnostuneita. Ehei! Me osallistumme EPKY:n (Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisö) teologiseen työskentelyyn ja tuomme oman panoksemme sinne, toiveenamme tietysti se, että työskentelyn seurauksena yhteys voisi löytyä. Valitettavasti monesti kyse on kuitenkin teologian lisäksi myös politiikasta — saksalaisessa maailmassa protestantismi on joskus suhteessaan esimerkiksi katolilaisuuteen hyvin tiukkaa linjaa vetävä vain identiteettikysymyksen vuoksi.
Miksi nyt siis sitten mieluummin Porvoo kuin Leuenberg? Lyhyesti: koemme, että Porvoon sopimuksessa on rakennetaan syvempää yhteyttä (vahva kirkkoyhteisö — osallistumme toistemme vihkimyksiin, virkojen vaihdettavuus, toisten jäsenten ottaminen vastaan kuin omina jäseninä) ja se on myös antanut meille syvemmän käsityksen piispuudesta (kaitsijuus — on hyvä, että kaitsijuus toteutuu henkilökohtaisella tasolla eikä vain hallinnon kautta, piispuudessa tämä elementti toteutuu parhaiten, piispan ja pappien ja seurakuntien suhde rakentuu henkilökohtaiseksi ja hiippakuntien välinen suhde myös ylätasolla piispojen väliseksi suhteeksi) ja kolmanneksi, Porvoon sopimuksessa ilmaistaan selkeästi yhteinen usko (toisin kuin Leuenbergin konkordiassa, jossa lausutaan välillä melko ympäripyöreitä yhteyden saavuttamiseksi silloinkin kun oikeasti erimielisyyksiä on — Konkordian ongelmista voisi tosin kirjoittaa paljon enemmänkin, valitettavasti tähän sitä keskustelua ei voi mahduttaa).
Lopuksi. En tiedä, onko Katolisella kirkolla mitään syytä kuunnella ”surkeaa vähemmistökirkkoa”. Silti se näyttäisi kuuntelevan, mikä näkyy vaikkapa siinä, että kirkkomme on jatkanut hyvin menestyksellisesti teologista keskustelua katolilaisten kanssa YJV:n pohjalta. Suosittelenkin lämpimästi tutustumaan ”Vanhurskauttaminen kirkon elämässä” -asiakirjaan (ladattavissa tältä sivulta: http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?open&cid=julkaisu&tit=Vanhurskauttaminen-kirkon-el%C3%A4m%C3%A4ss%C3%A4 )
Tietääkseni meidän kirkkomme ei ole kieltäytynyt yhteisestä tien etsinnästä matalallakaan tasolla minkään kirkkojen kanssa. Monissa seurakunnissa tälläkin Kristittyjen ykseyden rukousviikolla rukoillaan yhdessä helluntailaisten, vapaakirkkolaisten, baptistien, metodistien ynnä muiden protestanttien kanssa. Ja jos se on se paikka missä yhteys mielestäsi muutenkin toteutuu, eikö kaikki ole hyvin? Ei asiakirjojen pyörittely korkealla tasolla ole keneltäkään ruohonjuuritason ekumenian toimijalta pois. Rakennetaan yhdessä yhteyttä, kukin sillä paikalla joka meille on suotu ja keskinäisessä rakkaudessa!
Ilmoita asiaton kommentti