Apostolinen suggestio

Me Suomen ev. lut. kirkon papit olemme sillä tavalla etuoikeutettuja monien muiden luterilaisten kirkkojen pappeihin nähden, että meillä on apostolinen suksessio. Toisin sanoen, meidän pappisvihkimyksessä saamamme siunaus on johdettavissa aina pyhään Pietariin saakka. Ruotsalaisilla asiat ovat yhtä upeasti, mutta esimerkiksi Norjan ja Tanskan papit ovat vähän enempi sekundaa kuin meikäläiset, koska heillä vihitään pappeja minkä tahansa näppien kautta, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä Pietarin kanssa. Puhumattakaan Saksan noloista luterilaisista papeista, jotka suorastaan välttelevät apostolista suksessiota. Opin tuon viimeisimmän asian tänään yhdeltä ohuesti Jumalaa tuntevalta teologian tohtori Päivi Jussilalta. Että eivät luterilaisuuden kehdossa kuulemma aina kovin mielellään tahdo päänsä päälle Pietarin alias paavin käsiä.

 

Välillä kyllä oli Suomenkin suksessio vaakalaudalla, kun kaikki piispat ottivat ja kuolivat samana vuonna ja uusi arkkipiispa ei saanut tätä Pietarin kosketusta. Oltiin, että "Apua! Mitä nyt?!" Ruotsalaiset oli, että "Jaxuhali!" Me oltiin sitte myöhemmin ehkä jonkun vauhdikkaan ideariihen tuloksena, että "Hei! Pyydetään Ruotsista piispa panemaan kätensä Aleksi Lehtosen pään päälle, niin saadaan apostolinen suksessio takaisin Suomeen!" Näin toimittiin. Nyt ollaan taas kivasti katolisen kirkon vanavedessä luotisuoraan. Ei ainakaan suksessiosta jää kiinni ekumeeniset pyrkimykset. Pappeja paavin oomme kaikki, oomme kaikki...

***

Kun ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikoihin alettiin ratkomaan ihmiskunnan ongelmia perustamalla instituutioita niin maallisella kuin kirkollisellakin puolella, keksittiin uusi peli ja jaettiin tietynlaiset kortit. Nyt ne kortit on pelattu. En usko, että KMN, LML, EKK ynnä muut kirjainlyhenteet pystyvät viemään asiaa enää kovin paljoa eteenpäin. Jotain muuta tapahtuu ympäröivässä maailmassa. Kirkkoliitot syrjäytyvät. Niistä tulee (pääsääntöisesti valkoisten länsimaisten miesten) puuhakerhoja, joissa yritetään ratkoa että miten saataisiin sanottua mahdollisimman vähän mahdollisimman monisanaisesti. Ratkotaan ristisanatehtävää, että millä kirjaimilla tähän pystyriville saisi muodostettua sanan 'ehtoollisyhteys' käyttämättä kirjaimia e, h, t, o, l, i, s tai y.

 

Asiakirjaekumeniaan on olemuksellisesti kätkeytynyt omituinen dilemma. Tavoitteena on näkyvä ykseys, joka konkretisoituu ehtoollisen ja viran yhteydessä. Jotta työtä voidaan edes aloittaa, pitää tunnustaa tosiasiat. Ja tosiasia on, että meillä on eri kirkkokuntien välillä täysin päinvastaisia näkemyksiä monista kysymyksistä. Jotta täysin päinvastaisten näkemysten pohjalta voitaisiin saada aikaan näkyvä ykseys, on ne näkemykset kikkailtava asiakirjoissa sellaiseen formaattiin, ettei kukaan niistä tunnista omaa aitoa alkuperäistä mielipidettään. Joskin myös toisen mielipide on räpelletty sellaiseksi, että siitä ei voi mitenkään sanoa olevansa eri mieltä olematta eri mieltä ihan kaiken kanssa. Kokoonnutaan yhteen eri puolille maailmaa erilaisilla kokoonpanoilla keskustelemaan että tuleeko tähän epämääräinen vai määräinen artikkeli. Välillä ortodoksit marssivat ulos. Ja loppujen lopuksi katolinen kirkko sanoo allekirjoitetaanko mitään vai ei.

***

Hinku pitää kiinni apostolisesta suksessiosta, jolla kai ihan oikeasti ei ole meidän virkateologiamme pohjalta yhtään mitään väliä, on varsin oiva esimerkki ekumeenisen keskustelun piilevistä ihmeellisyyksistä. Onko kysymys siitä, että oikeastaan meillä Suomen ev. lut. kirkossa pappeus nähdään lähes sakramentaalisena armonvälineenä? Jos kyllä, niin lienemme melko kaukana jo oman kirkkomme patriarkan eli Lutherin visioista? Vai onko kyse siitä, että olemme mieluummin takakenossa kohti katolista kirkkoa kuin etukenossa kohti protestanttisuutta? Jos kyllä, niin miksi ihmeessä? Mikä reformoiduissa ja metodisteissa ja baptisteissa on vikana? Vai onko kysymys kohteliaisuudesta: Ei tällä ole meille mitään väliä, mutta ollaan nyt suksessiossa, kun se tuntuu vanhoille kirkoille olevan jotenkin niin hirmu tärkiää? Ja jos kysymys on viimeisestä, niin kuinka rehellistä se on? Voiko ekumeeniseen asiakirjaan kirjoittaa, että "Apostolinen suksessio on korkeintaan nätti tapa"? Allekirjoittaisiko paavi sellaisen asiakirjan? Ei voi eikä allekirjoita. Siksi pidetään kiinni apostolisesta suggestiosta ja ollaan mieluummin ajattelematta ja sanomatta.

 

Ekumenialla on väliä. Ekumenia on ehdottomasti osa kristityn vaellusta. Mutta onko mahdollista, että kirkkoliitot ovat tehneet jo oman tehtävänsä? Että niiden aika on ohi? Että ekumenia voisi palata juurilleen vaikkapa sinne lähetyskentille? Siellä voisivat Martti ja Pertti miettiä, että kannattaako Jemen Road ykköseen ja kakkoseen rakentaa vierekkäin luterilainen ja katolinen kirkko. Naatuksen Rebekka voisi kirjoittaa aiheesta purevan blogin, jonka pohjalta pöyristyttäisiin kaikki yhdessä ja löydettäisiin ykseyspyrkimyksiä.

 

Mikään yleiskokous ei tule ratkaisemaan sitä ongelmaa, jonka ratkaisemiseksi kirkkoliittoja on synnytetty. Käytännön ongelmat tullaan ratkaisemaan vastedeskin siellä, missä ne ovat syntyneet. Niin myös todellinen muutos, todellinen ekumenia, todellinen kristittyjen ykseys toteutuu ruohonjuuritasolla, jonne asiakirjoilla ja latinan kielellä ei ole pääsyä. Se on tila, jonne sanat eivät yksinkertaisesti yllä, vaikka niitä miten pyöriteltäisiin, sillä ykseys on yhtä vähän sanoitettavissa kuin Jumala tai rakkaus.

 

Tuiran kirkko on remontissa, joten vietämme messua seurakuntasalissa. Alttaritauluna on luterilaisen ikonimaalarin maalaama ikoni, jonka on siunannut Oulun ortodoksisen seurakunnan piispa. Liekö kukaan tehnyt tuostakaan mitään asiakirjaa, että mitä mieltä me ollaan ikoneista?

38 kommenttia

  • Helena Paalanne sanoo:

    Anne, joo kyllä mä suhtaudun erittäin positiivisesti ekumeniaan. Mä vaan en usko, että perinteinen järjestöekumenia on se tie, jolla ykseys tai yhteys saavutetaan enkä mä ihan aidosti ja oikeasti ymmärrä että miksi sitä pidetään melko ylhäältä annettuna ekumenian tekemisen tapana. Mä uskon, että on olemassa muitakin mahdollisuuksia, joissa keskeisellä paikalla on joku muu kuin yhdessä sanominen.

    Ekumeenisessa naisten foorumissa oli tietty monenlaista vipeltäjää, mutta täytyy sanoa, että nuorena pohjoismaisena naisena se sitten kuitenkin näyttäytyi rouvakerhona, jossa puuhasteltiin jotain pientä kivaa. Mahtavia tyyppejä toki (kuten sisar Maria José, joka poltti ketjussa tupakkaa ja puhui baritoniäänellä), mutta suunta kadoksissa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Anne Mikkola sanoo:

    Helena.. ehkä siinä on taustalla sellainen dogman epäjumala.. suksessio tai muu? Miehethän niitä ovat rakentaneet, ja se koko kakku seisoo niiden perustalla? Mitä siitä sitten ajatella, en tiedä. Itse kai mietin, että onko kirkon aika vaan jo ohi sen verran absurdistania tämä on. Teidän seurakunnasta on noussut paljon tärkeitä juttuja…tulee nykyään vastaan jatkuvasti – menneisyydestä ja nykyisyydestä.. kiinnostavaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Martti Pentti sanoo:

    Miten ekumeniaa sitten pitäisi toteuttaa? Perustetaanko yhteiskristillisiä ehtoollisyhteisöjä, joissa kaikki kastetut saavat käydä Herran pöytään? Löytyisikö pappeja tai saarnaajia, jotka ryhtyisivät tähän moderaattoreidensa, piispojensa ja metropoliittojensa pikkumaisuutta uhmaten?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Anne Mikkola sanoo:

    Martti Pentti. Hyvä kysymys. Kaipa niitä keskusteluja voi käydä joka tasolla, kuten tuo Päivi Jussila kirjoitti. Samaan tapaan kuin K24:llä ennen foorumin tekemistä suljetuksi. Siinä sitten yhteistä totuutta löytyy tai ei löydy. Eikä kai sitä löydy tässä maailmassa, kun vallasta ja reviireistä kinataan. Dogmat ja sakramentit ja virkakäsitykset ovat vain niitä välineitä joiden kautta tuota peliä pelataan. Siltä se näyttää ainakin.

    Ihan hauska muuten, että toka vikasta kommentistani useammat ihmiset pitivät, mutta ilmeisesti viimeisen myötä peruivat pitämisensä. Dogma samaistetaan oikeaan uskoon. On ikään kuin Jumala olisi vain kuollut dogma. Siitä kai siinä on kysymys – arvelen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Maija Mäkelä sanoo:

    Hyvä muistaa kaksi termiä, jotka puhuvat osaksi samoista, osaksi hyvin erilaisista asioista: ekumeenisuus ja yhteiskristillisyys. Tästä jaosta joku voisi joskus myös kirjoittaa.

    Martin kysymykseen vastaukseksi osa nyt blogiarkistossa olevasta kommentistani. Se kertoo kokemuksistani Vietnamissa Hanoissa:

    ”Siellä oli kansainvälisen monitunnustuksellisen seurakunnan jumalanpalvelus, messu, jonka johti katolinen pappi (omissa vaatteissaan, matalakirkolliseen tapaan pienessä kokoushuoneessa). Hän jakoi ensin ehtoollisen kaikille katolisille ja laittoi sitten leivän ja viinin pöydälle ja niin me jokainen, oman kirkkokuntamme mukaisesti otimme viinimme ja leipämme, kuka vain nauttien toista niitä, kuka kastellen leipää viinissä jne… Lopuksi, katolisen kirkon tapaan, viini juotiin loppuun.”

    Näihin tilanteisiin käytän aina lausetta: Nälkäinen ei nirsoile.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Helena Paalanne sanoo:

    Martti Pentti, minusta ensinnäkin pitäisi esittää se kysymys, että onko juuri ehtoollisyhteys loputtoman ekumeenisen keskustelun tavoite? Siis se näkyvä ykseys? Ja ylipäätään, miksi juuri ykseys? Tähän tulee vastaus tietysti ekumeenisen liikkeen parista kuin apteekin hyllyltä: ”Koska Jeesus rukoili ’että he kaikki olisivat yhtä'”. Ja sitten voi kysyä, että minkä sisällön me tuolle rukoukselle oikein annamme? Voiko se olla ihan pielessä? Jos miettii vaikka Taizén ekumeenista yhteisöä, niin kyllä sen vaikutushistoria on huomattavasti näkyvämpi kuin vaikkapa Euroopan Kirkkojen Konferenssin. Kysymys on pienistä ja yksinkertaisista asioista, rukouksesta, raamatunluvusta, laulusta ja onpa siellä omalla tavallaan toteutettu ehtoollinenkin. Rukouselämä on se, missä yhteys toteutuu, vaikkei ehtoollispöydässä oltaisikaan yhdessä. Yhteinen ehtoollinen on niin ylhäältä asetettu tavoite. Kuitenkin ruohonjuuritasolla ehtoollista jaetaan jo ja ehtoollisvieraanvaraisuuden periaate toimii. Vaikka en ihan täpöllä tiedäkään miten, niin kontekstuaalisuus on minusta avainsana ekumeniaan. Joskus tuntuu, että se ykseys on kuin joku Baabelin torni, jota rakennetaan. Ehtoollisyhteyden rikkoontuneisuus pitää nöyränä. Emme ole täydellisiä.

    Anne, sanoihan jo Paavali että kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi. Tämän veitsen terällä kamppailee myös ”asiakirjaekumenia”.

    Maija, todellakin. Nälkäinen ei kursaile. Seppo A. Teinonen kuulemma muutti eläkepäivillään Espanjaan ja alkoi katolilaiseksi, koska se oli tapa elää omaa kristillisyyttään todeksi siinä kontekstissa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Martti Pentti sanoo:

    Ruohonjuuritason ekumenian muuttaminen järjestäytyneiksi ekumeenisiksi yhteisöiksi ei varmaan ole oikea tie. Hajaannus vain lisääntyisi. Se oli mielessäni jo tätä sivuavia kyselessäni. Ehtoollisvieraanvaraisuus ja kaikenlainen muu käytännön yhteys taitaa kukoistaa kristikunnan rajapinnoilla, vaikka vanhoissa keskuksissa kokoonnutaankin komiteoiksi opillisia pilkkuja viilaamaan. Pari esimerkkiä on kerrottu tässä keskustelussakin. Niistä ilahduin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Maija Mäkelä sanoo:

    Jatkan vielä vähän. Maailmalla monissa erilaisissa kirkoissa vierailleena olen varmaan joidenkin mielestä opiton osallistuessani ehtoolliseen aina, kun siihen kutsutaan kaikkia kristittyjä, kirkkokunnasta riippumatta. Tapojakin on ollut paljon. Itse koen olevani rauhassa luterilainen ja otan vastaan ehtoollisessa Jeesuksen ruumiin ja veren vaikka vieressä istuva uskookin osallistuneensa vain vertauskuvalliseen muistoateriaan. Tiedän, että tämä on monelle vaikeaa ja ymmärrän kyllä niitäkin, joille tässä ei täyty ”se oikea reaalipreesens”…

    Ilmoita asiaton kommentti