Me Suomen ev. lut. kirkon papit olemme sillä tavalla etuoikeutettuja monien muiden luterilaisten kirkkojen pappeihin nähden, että meillä on apostolinen suksessio. Toisin sanoen, meidän pappisvihkimyksessä saamamme siunaus on johdettavissa aina pyhään Pietariin saakka. Ruotsalaisilla asiat ovat yhtä upeasti, mutta esimerkiksi Norjan ja Tanskan papit ovat vähän enempi sekundaa kuin meikäläiset, koska heillä vihitään pappeja minkä tahansa näppien kautta, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä Pietarin kanssa. Puhumattakaan Saksan noloista luterilaisista papeista, jotka suorastaan välttelevät apostolista suksessiota. Opin tuon viimeisimmän asian tänään yhdeltä ohuesti Jumalaa tuntevalta teologian tohtori Päivi Jussilalta. Että eivät luterilaisuuden kehdossa kuulemma aina kovin mielellään tahdo päänsä päälle Pietarin alias paavin käsiä.

Välillä kyllä oli Suomenkin suksessio vaakalaudalla, kun kaikki piispat ottivat ja kuolivat samana vuonna ja uusi arkkipiispa ei saanut tätä Pietarin kosketusta. Oltiin, että "Apua! Mitä nyt?!" Ruotsalaiset oli, että "Jaxuhali!" Me oltiin sitte myöhemmin ehkä jonkun vauhdikkaan ideariihen tuloksena, että "Hei! Pyydetään Ruotsista piispa panemaan kätensä Aleksi Lehtosen pään päälle, niin saadaan apostolinen suksessio takaisin Suomeen!" Näin toimittiin. Nyt ollaan taas kivasti katolisen kirkon vanavedessä luotisuoraan. Ei ainakaan suksessiosta jää kiinni ekumeeniset pyrkimykset. Pappeja paavin oomme kaikki, oomme kaikki...

***

Kun ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikoihin alettiin ratkomaan ihmiskunnan ongelmia perustamalla instituutioita niin maallisella kuin kirkollisellakin puolella, keksittiin uusi peli ja jaettiin tietynlaiset kortit. Nyt ne kortit on pelattu. En usko, että KMN, LML, EKK ynnä muut kirjainlyhenteet pystyvät viemään asiaa enää kovin paljoa eteenpäin. Jotain muuta tapahtuu ympäröivässä maailmassa. Kirkkoliitot syrjäytyvät. Niistä tulee (pääsääntöisesti valkoisten länsimaisten miesten) puuhakerhoja, joissa yritetään ratkoa että miten saataisiin sanottua mahdollisimman vähän mahdollisimman monisanaisesti. Ratkotaan ristisanatehtävää, että millä kirjaimilla tähän pystyriville saisi muodostettua sanan 'ehtoollisyhteys' käyttämättä kirjaimia e, h, t, o, l, i, s tai y.

Asiakirjaekumeniaan on olemuksellisesti kätkeytynyt omituinen dilemma. Tavoitteena on näkyvä ykseys, joka konkretisoituu ehtoollisen ja viran yhteydessä. Jotta työtä voidaan edes aloittaa, pitää tunnustaa tosiasiat. Ja tosiasia on, että meillä on eri kirkkokuntien välillä täysin päinvastaisia näkemyksiä monista kysymyksistä. Jotta täysin päinvastaisten näkemysten pohjalta voitaisiin saada aikaan näkyvä ykseys, on ne näkemykset kikkailtava asiakirjoissa sellaiseen formaattiin, ettei kukaan niistä tunnista omaa aitoa alkuperäistä mielipidettään. Joskin myös toisen mielipide on räpelletty sellaiseksi, että siitä ei voi mitenkään sanoa olevansa eri mieltä olematta eri mieltä ihan kaiken kanssa. Kokoonnutaan yhteen eri puolille maailmaa erilaisilla kokoonpanoilla keskustelemaan että tuleeko tähän epämääräinen vai määräinen artikkeli. Välillä ortodoksit marssivat ulos. Ja loppujen lopuksi katolinen kirkko sanoo allekirjoitetaanko mitään vai ei.

***

Hinku pitää kiinni apostolisesta suksessiosta, jolla kai ihan oikeasti ei ole meidän virkateologiamme pohjalta yhtään mitään väliä, on varsin oiva esimerkki ekumeenisen keskustelun piilevistä ihmeellisyyksistä. Onko kysymys siitä, että oikeastaan meillä Suomen ev. lut. kirkossa pappeus nähdään lähes sakramentaalisena armonvälineenä? Jos kyllä, niin lienemme melko kaukana jo oman kirkkomme patriarkan eli Lutherin visioista? Vai onko kyse siitä, että olemme mieluummin takakenossa kohti katolista kirkkoa kuin etukenossa kohti protestanttisuutta? Jos kyllä, niin miksi ihmeessä? Mikä reformoiduissa ja metodisteissa ja baptisteissa on vikana? Vai onko kysymys kohteliaisuudesta: Ei tällä ole meille mitään väliä, mutta ollaan nyt suksessiossa, kun se tuntuu vanhoille kirkoille olevan jotenkin niin hirmu tärkiää? Ja jos kysymys on viimeisestä, niin kuinka rehellistä se on? Voiko ekumeeniseen asiakirjaan kirjoittaa, että "Apostolinen suksessio on korkeintaan nätti tapa"? Allekirjoittaisiko paavi sellaisen asiakirjan? Ei voi eikä allekirjoita. Siksi pidetään kiinni apostolisesta suggestiosta ja ollaan mieluummin ajattelematta ja sanomatta.

Ekumenialla on väliä. Ekumenia on ehdottomasti osa kristityn vaellusta. Mutta onko mahdollista, että kirkkoliitot ovat tehneet jo oman tehtävänsä? Että niiden aika on ohi? Että ekumenia voisi palata juurilleen vaikkapa sinne lähetyskentille? Siellä voisivat Martti ja Pertti miettiä, että kannattaako Jemen Road ykköseen ja kakkoseen rakentaa vierekkäin luterilainen ja katolinen kirkko. Naatuksen Rebekka voisi kirjoittaa aiheesta purevan blogin, jonka pohjalta pöyristyttäisiin kaikki yhdessä ja löydettäisiin ykseyspyrkimyksiä.

Mikään yleiskokous ei tule ratkaisemaan sitä ongelmaa, jonka ratkaisemiseksi kirkkoliittoja on synnytetty. Käytännön ongelmat tullaan ratkaisemaan vastedeskin siellä, missä ne ovat syntyneet. Niin myös todellinen muutos, todellinen ekumenia, todellinen kristittyjen ykseys toteutuu ruohonjuuritasolla, jonne asiakirjoilla ja latinan kielellä ei ole pääsyä. Se on tila, jonne sanat eivät yksinkertaisesti yllä, vaikka niitä miten pyöriteltäisiin, sillä ykseys on yhtä vähän sanoitettavissa kuin Jumala tai rakkaus.

Tuiran kirkko on remontissa, joten vietämme messua seurakuntasalissa. Alttaritauluna on luterilaisen ikonimaalarin maalaama ikoni, jonka on siunannut Oulun ortodoksisen seurakunnan piispa. Liekö kukaan tehnyt tuostakaan mitään asiakirjaa, että mitä mieltä me ollaan ikoneista?