Kirkko ja kirkon työ on ollut kovasti ”tapetilla” – ainakin kirkon piirissä ja vähän muutenkin. Kirkkoon liittyvää keskustelua ovat viime aikoina synnyttäneet ainakin lähetysjuhlien tapahtumat. Keskustelua seuratessa olen pohtinut jälleen kerran sitä, mistä kirkon työssä onkaan kysymys.
Ymmärrän kirkkoon liittyvää keskustelua ja samalla suren sitä hämmentyneenä. Suren sitä, mitä joskus itse koen kirkossa ja miten kohtelemme toisiamme. Suren sitä, miten kadotamme näkymme tärkeimmästä.
Onko kirkon työssä kysymys viimeisestä uutisesta eli siitä, miten kirkostakin rahat alkavat loppua ja miten kiinteistöjä myydään ja miten henkilöstöä vähennetään? Tai onko kirkossa kysymys siitä, miten ihmiset kirkon sisällä ovat eri mieltä eri asioista. Yksi ajattelee homoseksuaalisuuden olevan sitä ja toinen tätä. Kolmas ei osaa ajatella asiasta mitään ja ahdistuu taas siitä! Yksi toivoo kirkon olevan hyppäys 2000 vuoden taakse Jeesuksen aikaan ja alkuseurakunnan elämään tai haavekuviin tuosta elämästä.
Kirkkoon kohdistetaan odotuksia siitä, että se olisi lähes taivasta maan päällä ja samalla kirkko näyttäytyy usein kovin maallisena ja myös raadollisena. Onko kirkossa kysymys siitä, kenellä on valta ja kuka sanoo viimeisen sanan? Onko kirkossa kysymys rakenteista eli siitä, kuka osaa päättää parhaan organisaatiomallin kirkolle? Onko kirkossa kysymys siitä, kuka uskoo oikein ja kenellä on Henki ja kenellä sitä taas ei ole. Onko kirkossa kysymys vuohista ja lampaista vai pikemmin raatelevista susista?
Useimmat meistä, kirkossa toimivista, tiedämme mistä kirkossa on kysymys. Tai meillä on ainakin toive ja näky siitä. Kirkko ei ole kuitenkaan joukko erilaisia ja toisistaan irrallisia kuvia ja toiveita kirkosta vaan kirkko on yhteisö, jossa sen jäsenet jakavat yhdessä kirkon asian. Kaiken kirkon sisällä ja sen ulkopuolella olevan myllerryksen ja hämmennyksen keskellä pitää palata perusteisiin. Voi kysyä siis: Anteeksi, mutta mistä kirkossa onkaan kysymys?
Kirkossa on kyse evankeliumista ja rakkaudesta, Jumalasta ja ihmisestä. Viime pyhän evankeliumi kadonneita etsivästä on kuva kirkosta tai kirkon asiasta. Kirkossa olemme kadonneita ja hyvän elämän kadottaneita ja kirkko tuo meille sanoman Jumalasta, joka ei jätä meitä kadoksiin. Kirkko tuo sanoman Kristuksesta, ihmiseksi tulleesta Jumalasta ja anteeksiannosta. Kirkko tuo sanoman siitä, että Jumalan rakkaus meitä kohtaan saa meidät rakastamaan toisiamme. Se saa meidät näkemään toisessa ihmisessä Kristuksen, jota palvelemme.
Kirkko on armon yhteisö, ei armottomuuden. Kirkko on toivon yhteisö, ei toivottomuuden. Kirkko on uskon, toivon ja rakkauden yhteisö. Nämä ovat tuttuja fraaseja, joiden sisältö pitää löytää todella aina uudelleen. Kuopion piispa Jari Jolkkonen saarnasi kirkkopäivien messussa kirkosta Jumalan perheväkenä. Perhe on koti, jonne voi tulla, olipa tapahtunut mitä tahansa ja olipa elämä miten tahansa. Perheessä tulee olla puhevälit ja ateriayhteys. Perheessä eivät jotkut sittenkään ole mustia lampaita – tai sitten kaikki perheenjäsenet ovat niitä.
Kirkko on minulle työpaikka ja intohimo, joka on vienyt mukanaan. Kirkko on yhteisö, jossa liityn pitkään ketjuun ja jossa olen koko maailman hyvin erilaisten sisarten ja veljien kanssa. Välillä väsyn kirkkoon, mutta kirkko ei väsy minuun. Vaikka toivoisinkin kirkkomme olevan kovin toisenlainen kuin se usein on, en osaa hylätä äitiä, joka antaa sittenkin sitä, mitä muualta ei saa.
Toivo Loikkanen
Väännän oikein paksusta rautalangasta käsitykseni kirkon tehtävästä. Ensimmäinen ja tärkein tehtävä on saada mahdollisimman paljon ihmisiä taivaaseen, siis uskomaan Jeesukseen, koska Jeesukseen uskomalla pääsee taivaaseen. Toiseksi tärkein tehtävä on ohjata ihmisiä lähimmäisenrakkauteen, toisin sanoen olemaan ystävällisiä ja avuliaita kaikkia ihmisiä, myös epämiellyttäviä ihmisiä, kohtaan. Kolmas tehtävä, jota voi toteuttaa sikäli kuin se on mahdollista noita edellämainittuja vaarantamatta, on olla yhteiskunnan omatuntona.
Kirkossa on kysymys tai pitäisi olla kysymys siitä, minkä Sinä niin yksinkertaisen puhuttelevasti sanoitit lauantai-illan rukoushetkessä. Kiitos siitä. Tuli sellainen olo, että sai olla mukana seurakunnan keskellä. Hetkipalvelukset ovat todellinen hengellinen aarreaitta erilaisia selittelyjä vailla ja sielun lepoon johdattavia.
Muuten kyselyysi siitä, mistä kirkossa onkaan kysymys, on kovin helppo liittyä. Itse olen kokenut kirkosta käytävän keskustelun kovin väsyttävänä. Tulee sellainen oli kuin oltaisiin taistelukentällä koko ajan vaanimassa, missä vihollinen = toinen kristitty piilee. Kauhea epäluulo toisten ajatuksia kohtaan ja sekä haluttomuus ja kyvyttömyys pysähtyä avoimin kuulemaan toisten sanomisia. Jyräävä henki uuvuttaa aika usein näilläkin ”keskustelupalsoilla”. Hienon sanoman lihaksi tuleiseen on kivulloinen matka. Onneksi seurakunnan kokoontuminen sanan ja sakramentin ääreen pitää uskon liekkiä yllä.
Toivo, samoin minulta kiitos siitä lauantai-iltaisesta. Tuli hyvä olo. Toivo; nimi sopii sinulle mielestäni, sillä tässä blogissakin on syvä perussanoma. Usko, toivo ja rakkaus. Kaikkine säröineenkin.
Aarno: Kiitos rohkaisevasta palautteesta ja viisaista sanoista.
Toivo pystyin tosi hyvin ymmärtämään tuon kipuilun. Ehkä siksi kun itsekin aikoinaan kävin sen. Se mitä haluan tässä sanoa on se, että kunnioitan asennettasi siinä, mihin olet ryhtynyt ja pysyt, mutta yhtä asiaa toivoisin sinun pohtivan. Se on lause omasta blogistasi. Tuossa ei mielestäni ole mitään järkeä.
”Välillä väsyn kirkkoon, mutta kirkko ei väsy minuun.”
Eija: Ymmärrän kommenttisi koskien tätä lausettani:”Välillä väsyn kirkkoon, mutta kirkko ei väsy minuun.” Kirkko ei ole tosiaan mikään persoona, joka toimii ja väsyy tai ei väsy jäseniinsä. Lauseen ajatus on se, että ihminen voi ”väsyä” kirkkoon ja sen sisällä oleviin ilmiöihin, mutta kirkko pysyy kuitenkin sillekin ihmiselle kirkkona eli armoa tarjoavana ja hoivassaan kantavana yhteisönä.
Juhannuksena kuuntelin vanhaa harmaapäätä. Hän sanoi, että perinteisesti olemme tottuneet siihen, että raja kulkee uskovien ja maailman välillä. Nyt raja kulkee seurakunnan sisässä. Tärkeää on valvoa, että pysyy Jumalalle uskollisena. Itse koin sen kuullessani todella kipeänä sen, minkä olen täällä netissä tajunnut. Äärimmäisen tärkeää on yksilönä pysyä Jumalalle uskollisena. Kyllä se aika rajua on, näkee kehotettavan parannukseen, tekemään vastoin mikä hänen tahtonsa on. Emmehän he muutenkaan kykene, mutta vielä kehotetaan tekemään niin.
Haluamatta kumota Eijan asiallista kommenttia mietin vain itsekseni, että siinä ihan sisällä ja keskellä se valtakunnan raja on tainnut olla kohta 1960 vuotta.
Eijan ja Jorman kommentteihin liittyen totean, että tuo raja on meidän jokaisen – siis myös jokaisen kristitynkin sisällä, koska usko ja epäusko käyvät meissä joka päivä kamppailua. Näin Luther opettaa, kun hän opettaa, että olemme samalla kertaa syntisiä ja vanhurskaita. Siksi pidän vieraana jakoa uskovien ja epäuskoisten, seurakunnan ja maailman välillä. Raamattu antaa kyllä kuvan, kuinka Jeesusta seuraavien lauma erottuu tästä maailmasta ja sen maailmallisista asioista. samalla Jeesus opettaa, kuinka hän ei ota meitä pois maailmasta. On olemassa ero uskon (uskovien) ja epäuskon (epäuskoisten) välillä. Se ei tarkoita mustavalkoisen rajan vetämistä ihmisten välille. Ertyisesti meidän kristittyjen on kohdattava rakkaudella kaikki ihmiset.
Mun oma kulmahan ei tule mistään ulkonaisesta seurakunnasta. Mutta olen ihan samaa mieltä, että taistelu käydään ihmisen itsensä sisällä Tosin en itse edes puhu toisen epäuskosta, vaan siitä, että ei tule vedetyksi itse johonkin mihin ei halua mukaan. Kaikki muiden ratkaisut on jätettävä suurempiin käsiin. Mutta mielestäni raja kulkee siinä, mihin joku muu yrittää vetää ja silloin on oltava tiukka. Tossakin mihin viitasin oli kyse, siitä, että on totuttu ajattelemaan.