Ruttopuiston rovasti on päättänyt vielä vanhoilla päivillään ryhtyä kokonaiskirkon mannekiiniksi. Duunia on enää pari vuotta jäljellä ennen eläköitymistä, ja se varsinainen elämäntyö on vielä kokonaan tekemättä. Tulee siis pikkuisen kiire!
Tänään, lauantaina 24.10.2015, edustin kunniakkaasti Kirkkohallitusta ja Helsingin seurakuntayhtymää Messukeskuksessa Kirjamessuilla. Messut kun tunnetusti ovat pappien peruskauraa.
Seisoin urheasti vartiossa neljä tuntia Messukeskuksen standilla. Eivät antaneet minun messuta tahi esittää kirkollista stand up-komiikkaa. Ohjeet olivat kuin mannekiineilla ikään: Hymyile, kuuntele ja nyökyttele innokkaasti. Sekä jaa heijastimia, virsikirjoja ja katekismuksia. Tarjoa vettä ja leipää. Ja kahvia tahi teetä. Suosittele vierailijoille Vuoden kristillinen kirja 2015-yleisöäänestykseen osallistumista.
Minä olin jo edellisenä päivänä käynyt tutustumassa kyseiseen standiin, että osaan sitten H-hetkellä kulkea alueella ilman valkoista Mooses-sauvaani. Kolme tuntia minulta meni messuosastomme löytämiseen. Pakko myöntää, että etsimiseni ei ollut kovinkaan aktiivista. Eksyilin aluksi tarkoituksella ja vasta loppuvaiheessa tahattomasti.
Minäkö linssilude? No, ehkä nuorempana minua kiinnosti huomion keskipisteenä oleminen, mutta nyt – vanhana ja viisaampana – kaipaan enemmän respektiä. Kunnioitus näet kestää kauemmin kuin huomio tai suosio. Kuvaan oli pakko saada Kirkko Helsingissä ja Suomen ev.lut. kirkko. Eikö sellaista slogania voisi käyttää kuin Kirkko Suomessa?
Vuonna 2017 vietetään reformaation 500-vuotisjuhlia. Kuvassa on vissiinkin se omenapuu, jonka Luther uhkasi istuttaa tänään, jos hän saisi tietää, että huomenna tulee maailmanloppu.
Katolisen kirkon painostuksesta emme siis vietä uskonpuhdistuksen puolituhatvuotisjuhlaa, vaikka ainakin minä olen ymmärtänyt, että Luther nimenomaan putsasi kristillisen uskon kaikenlaisesta taikauskosta ja lillukanvarsista sekä osoitti, mikä evankeliumissa oli ja on keskeisintä.
Meillä luterilaisilla oli iso ja avara osasto, mutta kulman takana Suomen katolisen kirkon osasto oli niin pieni, ettei sinne mahtunut muita kuin Katolisen kirkon tiedotuskeskuksen johtaja, ja hänkin vain peruuttamalla, sillä kääntymään hän ei mahtunut. Onneksi me saimme kahvittaa tuota mainiota miestä monta kertaa päivässä.
Kuten kuvasta näkyy, meillä ev.lut. kirkon työntekijöillä, papeilla ja diakoneilla, oli päällämme hienot yhtenäiset työliivit, katolisella veljellämme ei. Suvaitsin ehdottaa, että ensi kerralla hänelläkin voisi olla liivi, jossa lukisi vaikkapa että Paavi on POP! Sillä paavi todellakin on muodissa. Kumma kyllä, että minäkin tiedän paremmin, mitä paavi on sanonut kuin mitä oman kirkkoni arkkipiispa on viime aikoina sanaillut. Mutta paavihan on Kristuksen sijainen maan päällä, meillä Suomessa taas luullaan, että puhuminen on hopeaa, mutta vaikeneminen kultaa.
Meillä oli osastollamme myös ikioma Itkumuuri, jonka kolmesta postiluukusta saattoi pudottaa sisään erilaisia esirukouspyyntöjä, jotka sitten toimitetaan Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan rukouspiireille. Koska Itkumuuri oli muodoltaan kolmio, niin innostuin heti ajatuksestani, että voisin kernaasti mennä tuonne sisälle. Kun rukouspyyntö tipahtaa postiluukusta, sisältä kuuluisi kirkkaalla äänellä KIITOS! ja sen jälkeen vähän epäselvempää rukousmutinaa.
Myös termille Esirukouspyyntö kehittelin mielessäni uusiokäyttöä: Jos rukouksia ei ala tippua, niin työntäisin käteni vuoron perään ulos jokaisesta postiluukusta, heiluttelisin tyhjää handuani ja pyytäisin kouraani esirukouksia…
Kaikki sujui mallikkaasti aina siihen asti kunnes kello tuli 18 ja oli aika lopettaa messut tältä päivältä. Minä luulin saavani pitää hienon liiviasusteen itselläni, mutta ei, se olikin lainaa vain. Olin jo neljässä tunnissa ehtinyt niin paljon tykästyä tuohon hihattomaan puseroon, että hädissäni käännyin erään ruotsinkielisen piispan puoleen saadakseni hänen suosiollisella avustuksellaan pitää tämän lähestulkoon saavutetun etuni. Mutta voi, ei piispalla ollut valtaa tällaiseen asiaan.
Järkyttyneenä painoin pääni itkumuuriin ja valitin kovaa kohtaloani. Sitten minuun iski regressio ja heittäydyin maahan selälleni, huusin, purin kieltäni ja sätkin jaloillani. Mahtavan näyttävä itkupotkuraivari, vaikka itse sanonkin. Lapsena tuo konsti vielä tehosi hyvin, mutta mihin sen voima kuudessa vuosikymmenessä on mahtanut huveta?
Messukeskuksen vahtimestarit olivat salamana paikalla, kaksi tarttui käsiini, kaksi jalkoihini. Yhdessä he retuuttivat minut sivuovesta ulos Messukeskuksesta. Tiesin, ettei rimpuilu mitään hyödyttäisi, mutta rimpuilinpa kuitenkin.
Maanantaina minulla on kuulemma treffit sekä Kolmannella Linjalla että Bulevardi 16 B:n viidennessä kerroksessa. Seurakuntayhtymän johto ja Tuomiokapitulin väki ovat kuulemma hyvin kiinnostuneita kuulemaan, miksi minun oli niin vaikea luopua tuosta koreasta liivistä.
Todennäköisesti vastaan, niin kuin olen asian alun alkaen ymmärtänyt. Minut saatettiin värväystilaisuudessa vaikeaan valintatilanteeseen (take it or leave it), joten minä valitsin molemmat: Otin liivit!
Tapasin Kalevi Lehtisen henkilökohtaisesti vain kerran, vaikka hänen lähettäjäpiiriinsä kuuluinkin. Se oli lämmin muutaman minuutin kohtaaminen. Muistan aina hänen lämpimät ja tuikkivat silmänsä. Siinä miehessä oli jotain sellaista ekstraa, jota on vaikeaa kuvailla. Hän osasi puhua yksinkertaisesti ja tavallisesti, mutta silti syvällisesti ja siten, että taivas oli läsnä.
No, tämä oli ensiesiintymiseni Kirkon mannekiinina. Arvelen, että maanantaina minut vissiinkin armahdetaan, mutta ennen sitä saan varmasti kuulla kunniani siitä, että raivokohtaukset eivät tuossa iässä ole enää kovin terveellisiä.
No, minä aion kertoa hiillostajilleni Angry Birdseistä…!
Mikä tässä blogissa/liiviosiossa oli tarua ja mikä totta? Kuka sen tietää?
Salme: Itkupotkuraivarilla itkumuurin juurella ei tietääkseni ole vastinetta todellisuudessa.
Hannu
Kiitos erinomaisesta jutustasi.