Olen lueskellut joululomalla erittäin kiinnostavaa kirjaa Eevan tie alttarille. Se tutkii kristinuskon kaksituhatvuotista historiaa naisen näkökulmasta. Lukukokemus on ollut järkyttävä. Minä, joka luulin tietäväni varsin paljon tuosta kaikesta, olen meinannut välillä oksentaa Hieronymuksen ja Augustinuksen opetusten ja naiskuvien äärellä. Olen parahdellut kuin pahainen kakara, että ei voi olla totta.

On hyvin valaisevaa ja tärkeää pohtia, millä kaikilla tavoin tuona aikana muotoutunut naiskuva on kristikunnan historiassa näkynyt ja vaikuttanut.

Opetettiin, että nainen on aina sekä älyllisesti että ruumiillisesti alempiarvoinen kuin mies. Naisen seksuaalisuus oli aina lähtökohtaisesti epäilyttävää, pahaa, likaista ja pelottavaa. Jokainen nainen oli jatkuvasti syntiinlangennut Eeva, hänen piti muistaa tauotta ikuinen syyllisyytensä kaikkeen maailmassa olevaan pahaan.

Jo lapsille opetettiin pyhimyskertomusten avulla, että naisen ruumis on paha. Vain kuolettamalla askeesin ja neitsyyden avulla ruumiinsa, naiset saattoivat nousta miesten tasolle. Askeesin ihanteena oli se, että naisen ruumista ei enää tunnista naisen ruumiiksi. Naisen on kaikilla tavoin pyrittävä tulemaan - myös ruumiillisesti - miehen eli Jumalan kuvan kaltaiseksi. Yksinään nainen ei koskaan voi olla Jumalan kuva.

Naisen ruumis oli vihattava ja sitä piti kaiken aikaa kaikin tavoin kuolettaa. Ihanteena oli naisen likaisuus, rumuus, yksinkertainen pukeutuminen, miehekäs ja matala ääni, laihuus ja nälkiintyminen.

Nuori ja verevä parikymppinen nainen Blesilla tuli yllättäin leskeksi miehensä kuoltua. Hän sairastui ja riutui. Hieronymus rohkaisi häntä olemaan avioitumatta uudelleen ja elämään askeesi-ihanteiden mukaisesti ja neitsyenä. Hän kielsi Blesillaa syömästä ja ylisti sitten ihaillen näkemäänsä näin: "Blesillan askeleet horjuivat heikkoudesta, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen laiha kaulansa hädin tuskin kannatteli päätä."  Kolme kuukautta miehensä kuoleman jälkeen Blesilla kuoli.

Kaikille askeetikko-neitsyt -naisille tuo tie ei ollut yhtä onneton kuin Blesillalle. Joillekin naisille askeesi oli aito valinta, joka vapautti heidät lastenteosta, miesten vallasta ja kodinhoidosta. Askeettinen elämä mahdollisti naisille matkustamisen ja opiskelun sekä syvälliset teologiset keskustelut oppineiden - myös miesten - kanssa.

Mutta yhtä kaikki, 200-400 -luvuilla syntyi pitkään vallalla ollut kristillinen naiskuva, jonka mukaan jokainen tavallinen nainen on potentiaalisesti miehelle vaarallinen Eeva, ja jokainen askeettikkoneitsyt on ylistetty kuin Jumalan äidin synnyttäjä ja taivaan kuningatar neitsyt Maria.

Tämä sama äärimmäisille kahtiajaoille ja paradokseille altis ajattelu liittyen naiseuteen, naisen rooliin, naisen asemaan ja naisen tehtäviin perheessä, kirkossa, yhteiskunnassa, hengellisissä liikkeissä ja järjestöissä elää jossain määrin edelleen.

Aivan Jeesus-liikkeen ensimmäisinä vuosikymmeninä naiset tekivät aktiivisesti ja tasaveroisesti työtä miesten rinnalla seurakunnissa. Naiset julistivat, saarnasivat ja kastoivat. Jeesuksen toista tulemista odotettiin tapahtuvaksi pian. Kun alkoi olla ilmeistä, ettei toinen tulemus niin pian tapahdukaan, myös naisten asema seurakunnissa muuttui. Mitä suuremmiksi seurakunnat kavoivat, mitä julkisemmaksi kristinsuko muuttui, sitä vahvempi tarve seurakunnilla oli mukauttaa ja kapeuttaa naisten rooli ja asema roomalaista käsitystä vastaavaksi. Jotta olisi vältytty lisäkonflikteilta ympäröivän yhteiskunnan kanssa, naisten oli palattava takaisin "roomalaiseen rooliinsa", vaikuttamaan vain kodin seinien sisäpuolella ja perheessä.

Voisiko kärjistäen todeta, että silloin kun kristityt olivat vainottuja, myös naiset kelpasivat julistamaan, saarnaamaan ja kastamaan, mutta kun kristinuskosta tuli valtionuskonto, nainen palautettiin kotiin ja hellan ääreen, taustalle, hiljaiseksi, nöyräksi, kuuntelemaan ja palvelemaan miestään?